Persoonallisuushäiriösoppa

Kuva

Piirtäjä-Viivin ongelmallisesta ruokasuhteesta huolimatta nyt käsitellään ruokaa ja suhteita. Persoonallisuushäiriösoppa on ympärivuotinen, erityislaatuinen alkukeitto, jonka tarjoilevat Janika ja Viivi.

Persoonallisuushäiriösoppaa ei pidä sekoittaa muihin tindersukupolvelle tyypillisiin keitoksiin, vaikka molemmat on valmistettu samoista pääraaka-aineista. Keiton pohja koostuu yleensä tuoreista ihmissuhteista ja alkoholin viihdekäytöstä. Silti normaali 20-30-vuotiaiden ihmissuhdesäätömössö ja persoonallisuushäiriösoppa eivät ole sama asia.

Persoonallisuushäiriösoppa on intensiivisempi, maultaan karvaampi ja vaikutukseltaan nälkiinnyttävä. Sen valmistaminen toistuvasti ei ole valinta. Tarinalla on kaksi vaihtoehtoista loppua, joista voit valita mieleisen.

Tarina: Janika

Kuvakäsikirjoitus ja piirrostyö: Viivi Rintanen ©Hulluussarjakuvia 2016

Janika ja Viivi Rintanen: Persoonallisuushäiriösoppa (Hulluussarjakuvia 2016)pershäiriösoppa_kuva2flättipershäiriösoppa_kuva3Miten naisen käy? Tämä resepti on kustomoitavissa.

Yllättäen illalliskumppanilla on kaksi tapaa viimeistellä tämä annos:

A) Maustaa keitto torjunnalla.

B) Lisätä keittoon vähän ymmärrystä.

Postausten lopusta löydät tarinankertoja Janikan perustelut sille, miksi epävakaa persoonallisuushäiriö on todellinen ja mitä sille on tehtävissä.

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu A.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely A)

pershäiriösoppa_kuva4BFLÄTTIMitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Miksi muuttaisit itseäsi toisen tarpeita ja haluja aavistellen – mikset olisi vain oma itsesi? Ehkä muistat, mitä joskus on tapahtunut, kun olit aito itsesi. Ehkä oma persoonasi on pimennossa kaiken pelon alla. Ehkä et itse tiedä, miten pääset kierteestä pois.

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Epävakaa persoonallisuushäiriö voi ulospäin näyttää parisuhdepulmilta tai villiltä sinkkuelämältä. Eli aika normaalilta ”vaiheelta” nuoren rämpiessä kohti aikuisuutta. Ehkä samaan tapaan syömishäiriö kuitataan liialliseksi laihduttamiseksi.

Molemmissa pahoinvoinneissa potijan käytös on normaalimmalle sivustakatsojalle omituista ja pelottavaa. Ehkä siksi anorektikko on helppo kuitata terveysintoilijaksi tai epävakaa skitsomuijaksi – aikamme ilmiöiksi.

Jos katsot yksilöä vain osana massaa, et näe kaikkea. Esimerkiksi sairaalloisuutta tai käsittämätöntä tuskaa. Annetaan tarinankertoja Janikan kertoa, mikä erottaa epävakaan persoonallisuushäiriön citysinkun mieliala-ailahduksista:

”Monesti epävakaudestani kertoessani ihmiset kommentoivat sitä esimerkiksi: ”kaikillahan on tuollaista, oot vaan dramaattinen”. Yritän selittää, että minulle ”dramaattisuus” ja ailahtelevaisuus on ainoa vaihtoehto. Tiedän vain mustan ja valkoisen, näkemättä harmaan sävyjä. Tunnen jatkuvaa tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä olen ja miten käyttäydyn, mikä ilmenee usein itsetuhoisin tavoin. Joskus en pääse sängystä ylös enkä syö moneen päivään, joskus uuvutan itseni tekemällä liikaa.

Epävakaus saa minut kiintymään ihmisiin sormia napsauttamalla ja omistautumaan heille täysin. Erotuksena neurotyypilliseen, voimakkaasti rakastavaan ihmiseen, minun ja monien muiden epävakaiden hyvinvointi alkaa nojata täydellisesti toiseen ihmiseen. Se aiheuttaa jatkuvaa validioinnin hakemista ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Tätä pelkoa käsitellään paitsi miellyttämällä, niin myös toisinaan työntämällä kohde pois. Epävakaa minä osaa kaksi asiaa parhaiten: vihata ja rakastaa. Välillä ne sekoittuvat keskenään.”

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

”Kun kuulin diagnoosini olevan epävakaa persoonallisuushäiriö, säikähdin. Luulin persoonallisuushäiriöitä olevan vain pahoilla ihmisillä, jotka tekevät pahoja asioita. Ottaessani häiriöstä selvää tunsin suurta helpotusta, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen. Tajusin, etten ollut yksin, en edes paha.

Minulla on monesti ollut lohduton olo siksi, että persoonallisuushäiriöistä ei koskaan parannuta. Muttei niistä tarvitsekaan: oireeni ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa ja olen vihdoin aloittamassa pitkää terapiajaksoa.

En mene terapiaan parantamaan itseäni tai oleta, että joskus en olisi enää epävakaa. Tiedän, että oireita putoilee joka tapauksessa ajan myötä pois ja se on lohdullista. Tärkeintä on, että minä ja muut epävakaat oppisivat hyväksymään piirteensä ja arvostamaan niitä. Silloin voimme paremmin pärjätä muiden joukossa, toivottavasti poistaen tiukassa istuvia stigmoja. Meitä ei tarvitse pelätä eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Olen ikuisesti kiitollinen Viiville siitä, että hän tuo meidän ääntämme kuuluviin.”

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen lopetuksen täältä.

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu B.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely B)

pershäiriösoppa_kuva4_AMitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Miksi muuttaisit itseäsi toisen tarpeita ja haluja aavistellen – mikset olisi vain oma itsesi? Ehkä muistat, mitä joskus on tapahtunut, kun olit aito itsesi. Ehkä oma persoonasi on pimennossa kaiken pelon alla. Ehkä et itse tiedä, miten pääset kierteestä pois.

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Epävakaa persoonallisuushäiriö voi ulospäin näyttää parisuhdepulmilta tai villiltä sinkkuelämältä. Eli aika normaalilta ”vaiheelta” nuoren rämpiessä kohti aikuisuutta. Ehkä samaan tapaan syömishäiriö kuitataan liialliseksi laihduttamiseksi.

Molemmissa pahoinvoinneissa potijan käytös on normaalimmalle sivustakatsojalle omituista ja pelottavaa. Ehkä siksi anorektikko on helppo kuitata terveysintoilijaksi tai epävakaa skitsomuijaksi – aikamme ilmiöiksi.

Jos katsot yksilöä vain osana massaa, et näe kaikkea. Esimerkiksi sairaalloisuutta tai käsittämätöntä tuskaa. Annetaan tarinankertoja Janikan kertoa, mikä erottaa epävakaan persoonallisuushäiriön citysinkun mieliala-ailahduksista:

”Monesti epävakaudestani kertoessani ihmiset kommentoivat sitä esimerkiksi: ”kaikillahan on tuollaista, oot vaan dramaattinen”. Yritän selittää, että minulle ”dramaattisuus” ja ailahtelevaisuus on ainoa vaihtoehto. Tiedän vain mustan ja valkoisen, näkemättä harmaan sävyjä. Tunnen jatkuvaa tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä olen ja miten käyttäydyn, mikä ilmenee usein itsetuhoisin tavoin. Joskus en pääse sängystä ylös enkä syö moneen päivään, joskus uuvutan itseni tekemällä liikaa.

Epävakaus saa minut kiintymään ihmisiin sormia napsauttamalla ja omistautumaan heille täysin. Erotuksena neurotyypilliseen, voimakkaasti rakastavaan ihmiseen, minun ja monien muiden epävakaiden hyvinvointi alkaa nojata täydellisesti toiseen ihmiseen. Se aiheuttaa jatkuvaa validioinnin hakemista ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Tätä pelkoa käsitellään paitsi miellyttämällä, niin myös toisinaan työntämällä kohde pois. Epävakaa minä osaa kaksi asiaa parhaiten: vihata ja rakastaa. Välillä ne sekoittuvat keskenään.”

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

”Kun kuulin diagnoosini olevan epävakaa persoonallisuushäiriö, säikähdin. Luulin persoonallisuushäiriöitä olevan vain pahoilla ihmisillä, jotka tekevät pahoja asioita. Ottaessani häiriöstä selvää tunsin suurta helpotusta, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen. Tajusin, etten ollut yksin, en edes paha.

Minulla on monesti ollut lohduton olo siksi, että persoonallisuushäiriöistä ei koskaan parannuta. Muttei niistä tarvitsekaan: oireeni ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa ja olen vihdoin aloittamassa pitkää terapiajaksoa.

En mene terapiaan parantamaan itseäni tai oleta, että joskus en olisi enää epävakaa. Tiedän, että oireita putoilee joka tapauksessa ajan myötä pois ja se on lohdullista. Tärkeintä on, että minä ja muut epävakaat oppisivat hyväksymään piirteensä ja arvostamaan niitä. Silloin voimme paremmin pärjätä muiden joukossa, toivottavasti poistaen tiukassa istuvia stigmoja. Meitä ei tarvitse pelätä eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Olen ikuisesti kiitollinen Viiville siitä, että hän tuo meidän ääntämme kuuluviin.”

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen loppuvaihtoehdon täältä.

RIKKI – vuoden tärkein taidelehti julki Sarjisfestareilla!

Kuva

rikkilehticrop_600Hulluussarjakuvat ovat työn alla. Elämä lyhyt ja taide pitkä, varsinkin jos kynän sijaan piirtäjän kynttilä sauhuaa niin, ettei eteensä nää.

Minun eli Viivin räpeltäessä valmista, voitte nauttia yhtä tärkeistä sarjakuvista lukemalla RIKKI-taidelehden. RIKKI-kollektiivin ensimmäinen painettu teos ilmestyy Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2.9. Viivin ja erään tärkeän hulluussarjislaisen nelisivuinen novelli KR(apu)L(a) on 108-sivuisessa kokoelmassa mukana.

RIKKI_KRAPULA_sneakpeakblogiin

Järjestön Vallila ja Viivi Rintanen: KR(apu)L(a). Ote nelisivuisesta novellista.

Järjettömän Vallilan käsikirjoittama novelli kertoo maailman ahdistavimmasta krapulasta. Sellaisesta, jossa yksikin liike sysää pohjattomaan kuiluun. Nuorimies kituu unen, järjen ja epätoivon ristitulesta, jossa yksi asia on pahin: darra toistuu joka viikonloppu, aina synkempänä. Päihteiden ja mielenterveyden dynamiikasta puhutaan blogissa myöhemmin lisää.


RIKKI-kollektiivi syntyi liiankin helposti – eli suureen tarpeeseen. Vuosi sitten sarjisfestareiden aikaan projektin pääjehu Apila Pepita hämmästyi: hän kyseli tuttaviaan mukaan mielenterveysaiheseen sarjakuvakokoelmaan. Sarjakuvan lukeminen ja tekeminen on monille terapeuttista, toisille selviytymiskeinokin. Mukaan halusivat kaikki ja moni muu. Meitä on nyt yli 70.

Vain vuodenkierron aikana RIKKI on järjestäytynyt, pitänyt näyttelyn Berliinissä, hakenut ja saanut rahoitusta sekä toteuttanut lehden itse alusta loppuun. Tekeillä on työpajoja, näyttelyitä ja lisää taidetta. Kerron RIKKI-juttuja täällä blogissa vähintäänkin silloin, kun olen niissä itse mukana.

Meitä itseään kasaan kursivia on monia, RIKKI-kollektiivissa kaltaisiamme kymmenittäin. Olet tervetullut taiteenalaan, ammattimaisuuteen tai mielenterveyden laitaan katsomatta.

Lehden tekijät näkyvät ja kuuluvat Sarjisfestareilla taidenäyttelyllä, keskustelupaneelilla ja Pienlehtitaivaan myyntipöydissä. Mukana huippuja, esimerkiksi Maiju eli Surkea,

Meikän löytää festareilta todennäköisimmin lauantaina Pienlehtitaivaasta, blogimiitistä ja illalla signeeraan Suuren Kurpitsan pöydän takana 19-20. Sunnuntaina koittaa mainittu Sarjakuvistako apua mielenterveyden ongelmiin?-paneeli Elienlinaukioin Kirjasto Kympissä klo 14. Seuraa upouutta instaani ja pysyt kärryillä.

Tai ehkä et pysy, koska olen dinosaurus, ja avasin instan can of wormsin vasta toissapäivänä. #hulluussarjakuvia

Varmuuden vuoksi, osa 2/2.

Kuva

“Häpeää ruokkii myös pakkoajatuksista kärsivien luonne, joka on yleensä säntillinen ja täysijärkinen. Tällöin ristiriita näiden ajatusten ja arkiajattelun välillä on maksimaalisen suuri. Ihminen luulee olevansa salahullu, sellainen, joka ei ole vielä tullut kaapista ja tajunnut hirviömäisyyttään.”,

sanoo psykiatri Pekka Laine Kalevan pakko-oireista ajattelua käsittelevässä jutussa. Tässä Varmuuden Vuoksi-jatkotarinan toinen ja viimeinen osa.

Varmuudenvuoksi_osa4_1



Varmuudenvuoksi_osa4_2

Varmuudenvuoksi_osa4_3

Varmuudenvuoksi_osa5flät

Tarinankertoja Eeva osasta 2: “Olen onnekas, sillä pääsin heti mielenterveystoimistoon, sieltä lääkärille, psykiatrille ja lopulta terapiaan. Ahdistuksen ollessa pahimmillaan viikoittaisten mielenterveystoimistokäyntien lisäksi myös lääkitys helpotti oloa. Pelkkä lääke tuskin olisi auttanut paljoakaan, vaan kaikkein eniten koen kuitenkin saaneeni apua keskusteluavusta ja vertaistuesta. En olekaan yksin.
Toivon, että tarinani auttaa ymmärtämään, että pakko-oireinen häiriö on valtavan laaja-alainen sairaus ja siihen voi liittyä hyvin monenlaisia pelkoja ja ahdistuksen aiheita. Se on paljon enemmän kuin käsien liiallista pesua tai hellan nappuloiden tarkastelua.
Haluaisin, että tästä sairaudesta ja muista mielenterveysongelmista puhuttaisiin julkisuudessa enemmän, jottei kukaan toinen joutuisi kärsimään yksin yhtä pitkään kuin minä. Eikä kenenkään tarvitsisi tuntea häpeää sairastumisestaan.
Viivin kanssa työskentely on ollut todella antoisaa ja olen kiitollinen siitä, että hän halusi piirtää tarinani. Viivi tekee todella tärkeää työtä tuodessaan julki erilaisia mielenterveysongelmia. “

Piirtäjä Viivi tarinasta: Tämä oli ensimmäinen hulluussarjakuva, jonka piirtämistä pelkäsin. Aluksi säikähdin jopa Eevaa, koska pelkkä ajatus pedofiliasta on vastenmielinen.

Eeva itse oli kaikkea muuta kuin kauhistuttava tai epäilyttävä: hän vaikutti fiksulta, herkältä ja suunnattoman pelokkaalta. Moni on Eevan tunteva on pedofiliapelosta kuullessaan tyrskähtänyt tahattomaan nauruun. Vakavat pakko-oireet eivät ole naurun asia, mutta reaktio kertonee pelon absurdiudesta.

Vedin syvään henkeä ja kysyin kysymyksiä. Olen siirtänyt Eevan vastauksien herättämän ajatuskulkuni tarinan psykiatrin suuhun. Onko todennäköistä, että pakko-oireileva perheenäiti on kehittänyt itselleen uuden, sairaalloisen pelon pedofiliasta? Vai että sama nainen – vailla minkäänlaisia pedofilian merkkejä historiassaan – olisi sekä pakko-oireinen että salaa itseltään pedofiili?

Kirjoitin ja piirsin tarinan eri tyylillä kuin yleensä. Sarjiksessa on paljon selittävää tekstiä. Tämä siksi, että koomisesti haluan olla herttaisen, älykkään ja välittävän naisen kohdalla aivan varma, että hänet nähdään ja kuullaan oikein. Eevan tarina on malliesimerkki tilanteesta, jossa mieleltään sairastunutta olisi syytä kuunnella ennen kuin menee kuuntelijana raiteiltaan.

Tarina: Eeva

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eeva.