Sarjisbloggaaminen terapioi & Tampere Kupli

Kuva

Sorry, this time only in Finnish! 🙂 A new translated webcomic comes out next week!


Hei te toisen- ja samanlaiset ystäväni. Uuden Hulluussarjakuvan saatte ensi viikolla. 🙂 Sitä ennen kerron sarjakuvatutkija Katja Kontturin ja minun yhteistyöartikkelista. Tieteellisen artikkelin (Katja) ja sarjakuvan (Viivi) hybridi käsittelee sarjakuvabloggaamisen terapeuttisuutta ja vertaistuen mahdollisuuksia bloginteossa. Katja kertoi alustavia huomioitaan kyselytutkimuksemme vastauksista Tampere Kuplii Goes Academic-osiossa. Minä komppasin sarjisblogiesimerkein ja sulkemalla dataprojektorin kaksi kertaa. 😀

Nostimme suomalaisen sarjakuvablogiskenen tutkimusaiheeksi, koska blogiryppäämme on poikkeuksellinen. Meillä on paljon tabuaiheisia, avoimesti henkilökohtaisista pää-sun-muista-pulmista kertovia sarjakuvapäiväkirjoja netissä, kaikkien ulottuvilla. Olemme rehellisiä, hirtehisiä, kaunistelemattomia, rohkeita ja yhteisöllisiä. Katja sarjisopena ja minä hulluussarjisäitinä kuulemme usein väitteitä sarjakuva- tai blogityöskentelyn terapeuttisuudesta. Halusimme lukuja, joten teimme kyselyn.

Sarjakuvabloggaaminen – vertaistukea ja terapiaa_-945 sarjakuvabloggaajaa vastasi nettikyselyymme tammi-helmikuussa. Se oli suunnattu kaikille sarjakuvablogia tekeville. Muun muassa iän, sukupuolen, bloggaamisen motiivien jälkeen kysyimme myös terapeuttisuudesta. Ja voihan lepositeet, millainen lukema! Melkein 80% vastaajista koki bloggaamisen terapeuttiseksi (terapeuttisuus = henkisen hyvinvoinnin lisääntyminen esimerkiksi ajatuksia purkamalla). Vertaistukeakin koki saavansa 42% vastaajista.

Sarjakuvabloggaaminen – vertaistukea ja terapiaa_-7En väitä, mutta toivon myös sarjakuvablogin lukemisen tai sen yhteisöön kuulumisen potentiaalisen gutaatekeväksi, korjaavaksi tai yhteisölliseksi. Mitä olette mieltä: voiko sarjisblogin lukeminen olla terapeuttista tai sieltä saada vertaistukea?

Tutkimusartikkelimme on osa Sarjakuvamuseon ja Kutikuti-nykysarjiskollektiivin Suomi100-hanketta. Mukana on myös kolme muuta taiteilija-tutkijaparia. 🙂 Tuotoksemme julkaistaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2017 Kuti-ilmaisjakelulehdessä.

slidespohjia tre kuplii5

Toivon etten tartuttanut teihin flunssaani tai syömishäiriötäni! :D

Tampere Kupli ja minä korisin flunssassa lauantain. Festaritärpiksi nostin mielenterveysaiheita käsittelevän RIKKI-kollektiivin keskustelupaneelin sarjakuvabloggaamisesta. Jos meni ohi, vilkaise kollektiivimme blogia! Joka kuukausi blogisarjiksilla on uusi mielenterveyteen ja sen puutteeseen liittyvä teema.

Oli huimaa tavata teistä useita! Festareilla hokasin kaksi juttua:

trekuplii1. Haluan olla puolestapiirtäjänne. Esiinnyin silmät kiinni Aamulehdessä. Mitä piditte jutusta? Nettiversion voit toistaiseksi lukea täältä.

Jännitän haastatteluja koska yritän edustaa teitä ja meitä kaikkia. Tiedostan etten siinä aina onnistu. Yritän parhaani ja otan mielelläni palautetta vastaan julkisista ulostuloistani. 🙂 Heitä maililla, jos kismittää!

Työhuone, turvapaikka. <3

Työhuone, turvapaikka. <3

2. Olen hidas sarjissynnyttäjä ja annan sen itselleni anteeksi. En pysty elämäntilanteessani työskentelemään nopeammin.

Olette yksi elinehdoistani. Kun piirrän tarinoitanne, koen olevani merkityksellinen ja tärkeä. Voisin puhua vaikka vuorokauden siitä mitä te pyytämättä annatte minulle, mutta onneksi tässä blogissa on kyse meistä kaikista, ei minusta.

Jokainen lukemani ja piirtämäni tarina on erityinen, enkä halua tehdä teidän elämistänne puolivillaista sarjista. Yritän kunnioittaa teitä ja itseäni, enkä pidä liian kiirettä. Tämä on kahden duunin, kuvitushommien, roikkuvan gradun ja hataran pään kanssa paras mahdollinen kompromissi. 🙂

IMG-20170209-WA0012

Hei, meille on oma ripsari! Pysyykö tämä ripsari kun itkee silmät päästään??

Työtä hulluusstigman purkamiseksi on jäljelllä aika reippaasti. Ajoittainen hiljaiselo ei tarkoita lopettamista! Kiitos, kun jaksatte odottaa, kirjoittaa, tykätä ja seurata. Facebook (@hulluussarjakuvia) ja Instagramini (@viivi_rintanen) päivittyvät blogia useammin.

Terveisin Viivi ja Hulluuranko

Viimeinen vuoronumero / The Last One in the Queue

Kuva

Kuka lopulta on järjetön: sinä,
informaatiosiruja käsittelevät virastot
vai koko systeemi?
Who is crazy: you,
the institutions processing fragments of information
or the whole system?
sarjispohja-blogiin-kATJA1 sarjispohja-blogiin-kATJA2 sarjispohja-blogiin-kATJA3 sarjispohja-blogiin-kATJA4 sarjispohja-blogiin-kATJA5 sarjispohja-blogiin-kATJA6
Viivi: Katja Lemberg on Kasvavat ry:n perustaja, joka tekee arvokasta, käytännönläheistä vertais- ja vaikuttamistyötä. Ihailen Katjaa, koska hän luottaa ääniimme. Sarjakuvamme kertoo mielenterveyskuntoutuksen absurdiudesta sen käyttäjien kertomana Kymenlaakson alueella. Kotkan seudulta kerätyistä mielenterveyspalveluiden käyttäjien palautteista ilmenee, kuinka turhauttavaa toimivan avun löytäminen voi olla.
Näen kuntoutusrumbassa tutun paradoksin: hullua halutaan auttaa, mutta häntä ei voi kuulla, koska kuka nyt hullun horinoita kuuntelisi. 😀 Saatat olla ensin liian terve, sitten liian sairas ja lopulta toivoton tapaus. Näet keskusteluavun ratkaisuna, mutta sinulle tarjotaan resurssisyistä lääkkeitä ja kuntoutuskerhoja kuten tarinan patoutuneelle miehelle. Heittopussina vaellat virastosta toiseen kuin nykyajan mierolainen, eikä kokonaisratkaisussa ole sinulle mitään järkeä.
 .
 Katja:”Olen  43-vuotias onnellinen nainen ja äiti, ihmisenä eläjä ja rinnallakulkija. Jäin sairaslomalle 23-vuotiaana ja kolmekymppisenä masennuksen vuoksi. Insinöörinä ja yrittäjänä pidin huolta muista, unohtaen itseni ja osaamatta siten oikeasti tukea muitakaan. Nyt muistan myös minut ja voimia jää muillekin.
Kehitin Kasvavaa rakennetta 10 vuotta ja perustin Kasvavat ry:n kaksi vuotta sitten meille, jotka tarvitsemme tukea ja ymmärrystä elämämme muutoskohdissa.
Otamme vastaan ja koostamme palautetta mielenterveyspalveluiden käyttäjiltä päättäjille. Lisäksi tarjoamme myös fyysisen sijan ja toimintaa heille, jotka etsivät tietään. Kasvavan keskuksen löydät Pyhtäältä, Huutjärven rannalta, osoitteesta Kärsäjärventie 1. Lue meistä lisää nettisivuiltamme ja tule mukaan.
 .
Onko sinulla kokemuksia byrokratian rattaista? Millaista apua toivoisit ja mikä sinua on auttanut? Pura kommenttiboksiin! Terveisin Viivi ja Hulluuranko, jotka vielä hoitoa vältellessään välttyivät hoidolta ja sen koukeroilta. Raportoimme jos hommat käyvät monimutkaisiksi, toistaiseksi eivät. 🙂
 .

Shortly in English: A tragicomic webcomic about a person stuck in the welfare society’s bureaucracy systems by Katja Lemberg (Kasvavat ry., a Finnish peer support organisation for (mental illnes) rehabilitees) & the clients of Kasvavat ry. & comics artist Viivi Rintanen.

ComicsAboutMadness/Hulluussarjakuvia- webcomic tells the stories of the mad people of Finland. In this tale you hear the combined real-life experiences of actual service users in Kymenlaakso area, Finland. If you have similar experiences in other countries or in Finland as an immigrant, feel free to comment or send an confidential email to hulluussarjakuvia@gmail.com. 🙂

Viimeinen vuoronumero/The Last One in the Queue / Hulluussarjakuvia 2016

Idea: Katja Lemberg ja Kasvajat ry:n asiakkaat 

Käsikirjoitus ja piirtotyö/script and art: Viivi Rintanen

Puolimieli – Half-minded (1/3)

Kuva

Puolimieli / Half-minded (2016) on tarina masennuksesta ja minuudesta. Se on tehty yhteistyössä monitaiteisen, poikkeuksellisen SusuPetalin kanssa. Lue prosessistamme lisää postauksen lopusta.

Julkaisuaikataulukin on poikkeuksellinen. Kakkososa (Tyhjäpää / An Empty mind) ja kolmas (Kadoksissa / A lost mind) ilmestyvät kuin ilmestyvät. Tarinat mukailevat todellista masennusta, hoitoprosessia ja elämää. Muutos mielessä voi olla hidas. Tarina on temmoltaan ja lopputulokseltaan arvaamaton. Minäkään en tekijänä tiedä, miten päähenkilö-Susumme käy.

This comic is a part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. Half-minded is a collaboration of SusuPetal & Viivi Rintanen and two sequals shall be published in the future.

Check out the short description of this blog  and enjoy the subtitles between the panels. 🙂 The blog shall be translated little by little. And maybe later published on a different domain as an English version.

Oletko joskus ollut niin loppu yrittämään elämistä, että puoliksi tyhjä lasi olet sinä itse?

Have you ever been so fed up of trying to survive life that you have become the half-empty glass yourself?

Tarinankertoja: SusuPetal 2016

Piirtotyö: Viivi Rintanen 2016

kuva1_susupetal kuva2_susupetalkuva3_susupetalkuva4_1kuva4_2*Jos säikähdit, kts. alalaita.

kuva6kuva7 Viivi: SusuPetal toimitti minulle proosakirjansa, joka kertoo miltä masennus tuntuu. Hämmästyin, mykistyin. Kirjassa ja SusuPetalin blogin teksteissä vaikutti se, kuinka syvästi masentunut ihminen on älykäs, luova ja taitava ilmaisija. Monialainen taiteilija, edelleen läheinen ja vanhempi – mutta itselleen ei mitään. Maailma kutistuu, minä mustuu, jopa murenee kuin hiili.

Monivivahteisen masentuneen lisäksi haluan tarinallamme näyttää, miten masennus liikkuu: hitaasti, painavasti, velloen elämän ylle ja vetäytyen kuin samanmoinen aalto.

SusuPetal:

Masennus ei tee ihmisestä huonoa. Osallistumalla tähän projektiin haluan kertoa omalla tarinallani, että me emme ole osa masennusta, masennus on vain osa meitä.

Toivon samaa kokeneiden huomaavan, miten yhteneväiset tunteemme ovat. Emme ole yksin. Emme ole ainoita hulluja. Meitä on monta, samoin kokeneita, saman ymmärtäviä.

Hulluussarjakuvat ei glorifoi mielen rikkoutumista vaan rikkoo tabuja, pelkoja, häpeää ja kaikkea sitä hyssyttelyä, mitä valitettavan usein esiintyy puhuttaessa psykiatrisista sairauksista. Ei ole todellakaan yhtään siistiä olla masentunut,  bipolaarinen ja niin edelleen.

En ole julkkis, joka paranee masennuksesta kuukaudessa. En ole, uskokaa tai älkää, valinnut tätä päätä.

Tulen toimeen sen kanssa paremmin kuin ennen, minulla on ammattilaisten kehuma ns. hyvä sairaudentunto. Olen tehnyt ihan helvetisti töitä pysyäkseni hengissä, oppiakseni tunnistamaan oireet, muuttanut vääristyneitä ajatusmalleja, oppinut hengittämään hyperventiloimatta. En koe itseäni epäonnistuneeksi ihmiseksi, vaikka tiedänkin, että syön lääkkeitä lopun ikäni. En häpeä.

 

Ruutu / A panel of Puolimieli – Half-minded. ©SusuPetal & Viivi Rintanen/Hulluussarjakuvia 2016

*Säikähditkö tarinan päähenkilön mielikuvien väkivaltaisuutta? Hirveä ajatus voi olla musertava myös sen ajattelijalle, joka ei ikimaailmassa tekisi pahaa kärpäsellekään. Silkkoja ajatuksia ei tarvitse pelätä, vaan niistä kannattaa kertoa.

Haluaisitko tämän Hulluussarjiksen fyysisesti kätösiisi? Tarina julkaistiin KUTI-lehdessä printtinä, jossa taitto pääsee oikeuksiinsa! 🙂 Kannattaa tsekata muutkin nykysarjiksen helmet ja kyttäillä lehden ilmaisnumeroita pääkaupunkiseudulla kirjastoissa tai vaikka Sarjakuvakeskuksella.

Tekeillä on kolmisen muuta tarinaa. Puolimieli jatkaa kulkuaan ennen pitkää, sitä ennen kuullaan kuntoutusrumbasta, päihteiden kytköksestä mielialaan ja paniikkihäiriöstä. Ja ehkä yksi avautumiseni hulluussarjisten kulisseista, jota panttaan kuin ummettuneena. Kiitos kärsivällisyydestänne <3

Terv. Viivi ja Hulluuranko. 🙂 Facebookissa löydät meidät hakusanalla @hulluussarjakuvia ja instassa seikkailee @viivi_rintanen

Yksinäinen joulunviettäjä, kirjoita Hulluussarjakuviin!

Kuva

Hei hulluussarjislaiset! Tekeillä tai julkaisua odottamassa on nelisen tarinaa ja yksi oma avautumiseni. En malttaisi, mutta on maltettava, että tarinoista tulee mahdollisimman hyviä ja tehtävänsä hyvin täyttäviä. On niin paljon hulluuksia, joista tulisi piirtää ja puhua.

Esimerkiksi nurkan takana odottava joulu on meille monille vaikeaa. Sen tietää Sylviakin:

Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan,
joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan
jo pirtteihin pienoisihin.
Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain
se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan?

-Sylvian joululaulu.
San. Sakari Topelius. Suom. Martti Korpilahti

Moni viettää joulua yksin ja kärsii siitä. Juhlapyhät aiheuttavat surullisen piikin itsetuhoisissa teoissa ja inhimillisessä kärsimyksessä. Mikä johtuu paradoksaalisesti joulun perhe- ja läheiskeskeisyydestä: voi olla sietämätöntä kestää omaa tuskaa etenkin muiden kerääntyessä erityisen liki toisiaan. Väistämättä on tilanteita, joissa joulu on epäreilun yksinäinen. Eivätkä mielenterveysongelmat tee maasta niin yhtään hiton kauniimpaa.

Siksi minulla on ehdotus sinulle, joka olet joulun yksin hulluuksiesi kanssa: kirjoittaisitko minulle kokemuksistasi?  Luen tarinat ja julkaisen niistä koosteen ehkä jo ensi jouluna, ainakin tyypillisellä piirtotahdillani. 😀 Sinun tarinallasi ja elämälläsi on hurjasti merkitystä, jopa yksittäisellä ankealla tai kurjalla joululla. Yksinäisyytesi tulisi selitetyksi, nähdyksi ja ehkä ymmärretymmäksi. Tarinat ovat tervetulleita osoitteeseen hulluussarjakuvia@gmail.com.

Moni viettää joulua seurassa ja kärsii samoista ongelmista kuin muutoinkin, nyt tosin muiden nenän alla. Tein Ylen Sekasin24/7-kampanjaan Jami Nurmisen animoiman artikkelikuvituksen, joka esittää yhden kahvipöytäskenaarion. Video löytyy myös instastani ja Hulluussarjakuvien facebook-seinän videokirjastosta.

Kuvitus: Viivi Rintanen © 2016 Animointi: Jami Nurminen © 2016

Animoitu artikkelikuvitus osana Ylen Sekasin 24/7- kampanjaa. Kuvitus: Viivi Rintanen © 2016 Animointi: Jami Nurminen © 2016

Rakkaat joulunviettäjät. On todennäköistä että seurueessanne on vähintään yksi, jonka mieli horjuu tai on joskus särkynyt. Miksei vaikka jokaisen. Siksi kannatamme jo hyvinvointikeskus Lapinlahden Lähteellä lanseerattua joulun mielenrauhaa. Hulluussarjakuvien mukaan se tarkoittaa, että mielenterveysongelmainen on tervetullut viettämään joulua muiden kanssa mikäli se on mahdollista. Minäkin menen Iskälle, aina. <3

Jouluna tullaan hulluiksi, koska ollaan tuntemattomiksi käyneiden perheenjäsenten kanssa saman katon alla noin vuorokausi. Perheen sen hetken suurin sekopää voi olla vaikeana. Siksi Hulluussarjakuvat suosittelee puhumaan läsnäolevien mielenterveydestä tai sen puutteesta kahden kesken. Ilman piikittelyä, arvailua, vihjailua, vähättelyä tai olemista niinkuin koko kiusallista ”juttua” ei olisikaan. Onhan niitä juttuja, ja ne helpottavat kun muut välittävät.

Hyvää joulua toivottavat Viivi ja Hulluuranko.

Omena kauas puusta, osa 2/2.

Kuva

”Kun puhutaan itsemurhasta, puhutaan elämästä,

ei kuolemasta.”

virkkoo Maiju aiemmin vinkatussa Näin unta elämästä -dokumentissa.

Pääset Omena kauas puusta- tarinan ensimmäiseen osaan tästä.

eenaosa2_kuva1eenaosa2_kuva2oikeaeenaosa2_kuva3
eenaosa2_kuva4vika

Usein kysytään, että ”vieläkö sä suret” tai ”mietit sitä”. Ei kai missään ole määritelty, kauanko saisi surra ja miettiä vaikuttimia ja seuraamuksia.

Tarinankertoja-Eevi

Ensimmäinen osa näytti alkutilanteen, jossa läheisen äidin kuolemasta oli neljä vuotta. Vuosien aikana Eevi on joutunut kokemaan, ettei hänen surulleen ole aina tilaa sellaisena kuin se on.

Eevi: ”Tein elintärkeän päätöksen siitä, että häpeilyyn en energiaani aio kuluttaa. Tosin viimeistään hävettää se, ettei varsinaisesti koe syyllisyyttä ja huonoutta kaikesta tapahtuneesta.

Kuten sarjiksen parisuhdekuvauksessa, on lohduttavaa, kun joku uskoo ja tukee. Muttei kaikki ole ihan niin yksinkertaista. Välillä itsensä motivoiminen ja uuteen uskaltaminen on helpompaa ja joskus tulee takapakkia.

Vielä täytyisi kyetä tekemään päätös olla pelkäämättä siitä, perinkö sairaalta äidiltä jotakin. Miksei voi uskoa olevansa terve – tai ainakin koittaa ehtiä tutkimaan ja ihastelemaan elämää, lukea hyviä kirjoja, opiskella ja opetella seisomaan käsillään niin kauan, kun ei todistettavasti ole sairas? Muuttaa uuteen paikkaan. Kukaan ei tee edellisiä puolestani.”

Omituisella tavalla henkensä riistämisellä ja omasta elämästä kiinni pitämisellä on jotain yhteistä: itsemurhahaluista tulee suojella, toisaalta läheisen on pidettävä itsestään huolta ensisijaisesti. Tarinallaan Eevi haluaisi ”herätellä kysymystä jokaisen päätösten painavuudesta: Kaikilla on oikeus – ja yhtälailla vastuu – omasta hyvinvoinnistaan.”

On hurjaa, miten suuri merkitys oman elämän päättämisellä on. Itsemurhaa jää vuosittain suremaan noin 10000 läheistä. Kaikki surut ovat erilaisia ja Eevin tarina niistä yksi.

Sama kääntäen: on hurjaa, miten valtava merkitys jokaisella elävällä on. Jos pohdit kuolemaa, harkitse elämää.

”Toivon lukijalle rohkeutta antaa itselleen aikaa ja
voimaa olla olematta itselleen liian ankara.”
Eevi

Tarina: Eevi

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eevi.

Omena kauas puusta, osa 1/2.

Kuva


eenaosa1_kuva1

eenaosa1_kuva2

eenaosa1_kuva3Tarinankertoja Eevi:

”Itsemurhan tehneen läheisenä on vaikea kunnolla kohdata ihmisiä. Olen jotenkin alati varautunut, etten puhu ohi suuni – aihe on monille vaikea, ihan vieras, vaivaannuttava, ja mitä erilaisempia hiljentymisiä ja yhteyksien katkeamisiakin on sen ilmettyä seurannut. Tilanne on sama, kuin monien elämän epäonnien kanssa: on niin vaikea löytää tahoja, joille puhua juuri siitä, mistä tarvitsisi puhua.”

Vaikeasti sairaan läheisen kanssa eläessä oma hyvinvointi on itselleni ollut asia, joka on välillä unohtunut. Joskus on eläytynyt enemmän toisen auttamiseen, toisinaan on muistanut tarvitsevansa itselleen omaa aikaa. Ei ole mukavaa ajatella, että toinen saattaa eksyä kauemmas elämästä juuri silloin, kun itse on kääntänyt selkänsä. Itsestään huolehtiminen on ollut pakko opetella erikseen, eikä siinä kukaan ole voinut opastaa.

Oletan kaikkien ihmisten ennen pitkää kaikkoavan elämästäni – kuten on ollut tähänkin mennessä. En pidä katoamisia ilkeytenä, en ole katkera. Toki muidenkin täytyy kuunnella omaa jaksamistaan. Viihdyn yksin, muttei se ole aina mukavaa.”

Piirtäjä-Viivi: Vuosia sitten pienellä kotipaikkakunnallani eräs teini-ikäinen poika otti henkensä. Huhumyllyssä vatvottiin, kuinka 1) perheessä kaikki ei voinut olla hyvin 2) mahtaa olla kaikkien perheenjäsenten päässä vikaa ja 3) voi miten kamalaa. Päätelmät ovat hataria tai tragikoomisen ilmiselviä.

1) Läheinenkään ei voi kokea täsmälleen, miksi toinen surmaa. itsensä. On vielä hatarampaa arvailla naapurin aidan takaa, mikä meni vikaan. Kaikilla on oikeus ja vastuu pitää tai ottaa henkensä, mutta vaikuttumia teon taustalla emme tiedä.

2) Surevia perheitä ei soisi syyllistettävän sillä, että perheessä on mielenterveysongelmia. Itsemurha ja hulluus mahtuvat samaan perheeseen, mutta eivät aina ole syy ja seuraus. Monissa perheissä on vakavia ongelmia, jotka eivät johda itsemurhiin. Toisissa perheissä ei ole sormella osoitettavaa ongelmaa, mutta joku voi silti itsensä tappaa. Mielenterveys- ja muita ongemia sekä syy-seuraussuhteita on moninaisia, päällekkäisiä ja joka kerta erilaisia.

3) Ainut sanotuista varmasti tosi on, että itsemurha on järkyttää. Jostain syystä itsemurhan tehneiden läheiset eivät pääse tästä yhteisöllisestä surusta osallisiksi, vaan heidän läsnäollessaan vaietaan. Varmaan hienotunteisuudesta. Läheltä nähty matka itsemurhaan kuluttaa ennen ja jälkeen teon, niinkuin Eeviäkin. Siksi vielä hienotunteisempaa on kysyä, kuinka sureva jaksaa ja haluaisiko hän ehkä puhua asiasta.

Itsemurha on yksi suurimmista tabuistamme. Niin suuri, että sen kohtaaminen, sureminen ja varsinkin harkitseminen on salaista. Kirjaimellisesti kuoliaaksivaikenemme itsemurhan.

Kauhistelemme tekoa niin paljon, ettemme edes tiedä miksi joku haluaa tappaa itsensä. Siksi Eevin tarinan kuuleminen opetti minulle enemmän itsemurhasta kuin yksikään tilasto. Eevi ihmettelee, miksi ”terve” yhteiskunta päättää itsemurhassa takuuvarmasti olevan jotakin ”sairasta”, jonka on pakko olla täysin perustelematta kummallista ja väärin.

Miksei itsemurhasta saisi puhua suoraan sellaisen ihmisen suulla, joka ei ole vielä päättänyt, haluaako elää?
Eikö juuri päättelyketju jossa pohditaan elääkö vai eikö, ole tärkeä niille, jotka miettivät samaa?
Tai niille, joiden läheinen haluaa kuolla tai on tappanut itsensä?

Seuraava osa käsittelee Eevin omaa päätöstä. Kakkososan löydät täältä.

Tarina: Eevi

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eevi.

Vertaistukea itsemurhan tehneiden läheisille löytyy esimerkiksi Surunauha ry:stä.

Suosittelisin myös Näin unta elämästä- dokumenttielokuvaa. Siinä itsemurhan vaikutuspiiriin joutuneet pääsevät ääneen, jos uskallat kuunnella.

Hulluussarjakuvia sai Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kunniamaininnan!

Kuva

Hei hulluussarjislaiset, me saimme kunniamaininnan. Blogimme sai tunnustuksen  Helsingin sarjakuvafestivaaleilla viikonloppuna. Se on hurjaa, koska Hulluussarjakuvia on ollut online alle vuoden ja tarinoitamme on ilmestynyt vasta muutamia.

 

“Hulluussarjakuvia-blogi on esimerkillinen siinä, miten blogi tuo syvyyttä laajempaan kokonaisuuteen ja on silti yhtä lailla osatekijä kuin itsenäinen, alati muuttuva taideteoskin.

Blogi on tärkeästä teemasta ja heijastelee lukuisissa muissakin blogeissa käsiteltyjä aiheita. Tämänkaltaiseen laajaan yhteistyöhön, mikä korostaa lukijoiden ja tekijöiden välisen rajapinnan häilyvyyttä, korostuu se, miten sisältöä ei voi tuottaa ilman tekijöitä. Lukijoista nyt puhumattakaan; jokaisella tarinalla on aina tekijänsä ja kertojansa sekä lukijansa.”

– Raadin jäsen Mikko Huusko

Vertailun vuoksi Taivaallisimman blogin palkinto meni ansaitusti Heta Nääsin Harmaan pupun päiväkirja -blogille, joka on kypsynyt yhä paremmaksi jo vuosien ajan. Paremmalle piirtäjälle (ja tyypille <3) en olisi palkintoa antanut.

Piirtäjän eli minun päässäni blogi tosin muhi jo esikoisteostani räveltäessä. Tuntui, että niin moni tarina jäi kertomatta ja hulluuden stigma vielä murtamatta. Siksi perustin tämän blogin ja jatkan niin kauan kuin saatan. Eli jutun viittaus blogin ”projektimuotoisuuteen” ei pidä paikkaansa.

Tai ehkä pitääkin, jos stigma murtuu tai muuttuu merkityksettömäksi minun aikanani tai en pystyisi itse hulluudesta enää piirtämään.

Piirtäjä-Viivi ja Heta Nääs. Photo: Hulluuranko 2016.

Piirtäjä-Viivi ja Heta Nääs. Photo: Hulluuranko 2016.

Ehkä mekin täällä blogissa yllämme samaan kuin Heta, kun tarinoimme yhdessä sitkeästi. Kuten sloganini kuuluu, piirrän siihen saakka kunnes ”hullu” ei ole enää haukkumasana. Kiitos tunnustuksesta, mutta etenkin teille, jotka olette materiaalini, motivaationi ja yksi iso syy piirtää ja elää. <3 Minä juon nyt kahvia. 

Kiitos! Meininkejä tuoreeltaan instassa: @viivi_rintanen ja #hulluussarjakuvia

Ps. Julkaisen uuden Hulluussarjiksen tänään tai huomenna. 🙂

Persoonallisuushäiriösoppa

Kuva

Piirtäjä-Viivin ongelmallisesta ruokasuhteesta huolimatta nyt käsitellään ruokaa ja suhteita. Persoonallisuushäiriösoppa on ympärivuotinen, erityislaatuinen alkukeitto, jonka tarjoilevat Janika ja Viivi.

Persoonallisuushäiriösoppaa ei pidä sekoittaa muihin tindersukupolvelle tyypillisiin keitoksiin, vaikka molemmat on valmistettu samoista pääraaka-aineista. Keiton pohja koostuu yleensä tuoreista ihmissuhteista ja alkoholin viihdekäytöstä. Silti normaali 20-30-vuotiaiden ihmissuhdesäätömössö ja persoonallisuushäiriösoppa eivät ole sama asia.

Persoonallisuushäiriösoppa on intensiivisempi, maultaan karvaampi ja vaikutukseltaan nälkiinnyttävä. Sen valmistaminen toistuvasti ei ole valinta. Tarinalla on kaksi vaihtoehtoista loppua, joista voit valita mieleisen.

Tarina: Janika

Kuvakäsikirjoitus ja piirrostyö: Viivi Rintanen ©Hulluussarjakuvia 2016

Janika ja Viivi Rintanen: Persoonallisuushäiriösoppa (Hulluussarjakuvia 2016)pershäiriösoppa_kuva2flättipershäiriösoppa_kuva3Miten naisen käy? Tämä resepti on kustomoitavissa.

Yllättäen illalliskumppanilla on kaksi tapaa viimeistellä tämä annos:

A) Maustaa keitto torjunnalla.

B) Lisätä keittoon vähän ymmärrystä.

Postausten lopusta löydät tarinankertoja Janikan perustelut sille, miksi epävakaa persoonallisuushäiriö on todellinen ja mitä sille on tehtävissä.

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu A.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely A)

pershäiriösoppa_kuva4BFLÄTTIMitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Miksi muuttaisit itseäsi toisen tarpeita ja haluja aavistellen – mikset olisi vain oma itsesi? Ehkä muistat, mitä joskus on tapahtunut, kun olit aito itsesi. Ehkä oma persoonasi on pimennossa kaiken pelon alla. Ehkä et itse tiedä, miten pääset kierteestä pois.

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Epävakaa persoonallisuushäiriö voi ulospäin näyttää parisuhdepulmilta tai villiltä sinkkuelämältä. Eli aika normaalilta ”vaiheelta” nuoren rämpiessä kohti aikuisuutta. Ehkä samaan tapaan syömishäiriö kuitataan liialliseksi laihduttamiseksi.

Molemmissa pahoinvoinneissa potijan käytös on normaalimmalle sivustakatsojalle omituista ja pelottavaa. Ehkä siksi anorektikko on helppo kuitata terveysintoilijaksi tai epävakaa skitsomuijaksi – aikamme ilmiöiksi.

Jos katsot yksilöä vain osana massaa, et näe kaikkea. Esimerkiksi sairaalloisuutta tai käsittämätöntä tuskaa. Annetaan tarinankertoja Janikan kertoa, mikä erottaa epävakaan persoonallisuushäiriön citysinkun mieliala-ailahduksista:

”Monesti epävakaudestani kertoessani ihmiset kommentoivat sitä esimerkiksi: ”kaikillahan on tuollaista, oot vaan dramaattinen”. Yritän selittää, että minulle ”dramaattisuus” ja ailahtelevaisuus on ainoa vaihtoehto. Tiedän vain mustan ja valkoisen, näkemättä harmaan sävyjä. Tunnen jatkuvaa tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä olen ja miten käyttäydyn, mikä ilmenee usein itsetuhoisin tavoin. Joskus en pääse sängystä ylös enkä syö moneen päivään, joskus uuvutan itseni tekemällä liikaa.

Epävakaus saa minut kiintymään ihmisiin sormia napsauttamalla ja omistautumaan heille täysin. Erotuksena neurotyypilliseen, voimakkaasti rakastavaan ihmiseen, minun ja monien muiden epävakaiden hyvinvointi alkaa nojata täydellisesti toiseen ihmiseen. Se aiheuttaa jatkuvaa validioinnin hakemista ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Tätä pelkoa käsitellään paitsi miellyttämällä, niin myös toisinaan työntämällä kohde pois. Epävakaa minä osaa kaksi asiaa parhaiten: vihata ja rakastaa. Välillä ne sekoittuvat keskenään.”

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

”Kun kuulin diagnoosini olevan epävakaa persoonallisuushäiriö, säikähdin. Luulin persoonallisuushäiriöitä olevan vain pahoilla ihmisillä, jotka tekevät pahoja asioita. Ottaessani häiriöstä selvää tunsin suurta helpotusta, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen. Tajusin, etten ollut yksin, en edes paha.

Minulla on monesti ollut lohduton olo siksi, että persoonallisuushäiriöistä ei koskaan parannuta. Muttei niistä tarvitsekaan: oireeni ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa ja olen vihdoin aloittamassa pitkää terapiajaksoa.

En mene terapiaan parantamaan itseäni tai oleta, että joskus en olisi enää epävakaa. Tiedän, että oireita putoilee joka tapauksessa ajan myötä pois ja se on lohdullista. Tärkeintä on, että minä ja muut epävakaat oppisivat hyväksymään piirteensä ja arvostamaan niitä. Silloin voimme paremmin pärjätä muiden joukossa, toivottavasti poistaen tiukassa istuvia stigmoja. Meitä ei tarvitse pelätä eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Olen ikuisesti kiitollinen Viiville siitä, että hän tuo meidän ääntämme kuuluviin.”

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen lopetuksen täältä.

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu B.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely B)

pershäiriösoppa_kuva4_AMitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Miksi muuttaisit itseäsi toisen tarpeita ja haluja aavistellen – mikset olisi vain oma itsesi? Ehkä muistat, mitä joskus on tapahtunut, kun olit aito itsesi. Ehkä oma persoonasi on pimennossa kaiken pelon alla. Ehkä et itse tiedä, miten pääset kierteestä pois.

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Epävakaa persoonallisuushäiriö voi ulospäin näyttää parisuhdepulmilta tai villiltä sinkkuelämältä. Eli aika normaalilta ”vaiheelta” nuoren rämpiessä kohti aikuisuutta. Ehkä samaan tapaan syömishäiriö kuitataan liialliseksi laihduttamiseksi.

Molemmissa pahoinvoinneissa potijan käytös on normaalimmalle sivustakatsojalle omituista ja pelottavaa. Ehkä siksi anorektikko on helppo kuitata terveysintoilijaksi tai epävakaa skitsomuijaksi – aikamme ilmiöiksi.

Jos katsot yksilöä vain osana massaa, et näe kaikkea. Esimerkiksi sairaalloisuutta tai käsittämätöntä tuskaa. Annetaan tarinankertoja Janikan kertoa, mikä erottaa epävakaan persoonallisuushäiriön citysinkun mieliala-ailahduksista:

”Monesti epävakaudestani kertoessani ihmiset kommentoivat sitä esimerkiksi: ”kaikillahan on tuollaista, oot vaan dramaattinen”. Yritän selittää, että minulle ”dramaattisuus” ja ailahtelevaisuus on ainoa vaihtoehto. Tiedän vain mustan ja valkoisen, näkemättä harmaan sävyjä. Tunnen jatkuvaa tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä olen ja miten käyttäydyn, mikä ilmenee usein itsetuhoisin tavoin. Joskus en pääse sängystä ylös enkä syö moneen päivään, joskus uuvutan itseni tekemällä liikaa.

Epävakaus saa minut kiintymään ihmisiin sormia napsauttamalla ja omistautumaan heille täysin. Erotuksena neurotyypilliseen, voimakkaasti rakastavaan ihmiseen, minun ja monien muiden epävakaiden hyvinvointi alkaa nojata täydellisesti toiseen ihmiseen. Se aiheuttaa jatkuvaa validioinnin hakemista ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Tätä pelkoa käsitellään paitsi miellyttämällä, niin myös toisinaan työntämällä kohde pois. Epävakaa minä osaa kaksi asiaa parhaiten: vihata ja rakastaa. Välillä ne sekoittuvat keskenään.”

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

”Kun kuulin diagnoosini olevan epävakaa persoonallisuushäiriö, säikähdin. Luulin persoonallisuushäiriöitä olevan vain pahoilla ihmisillä, jotka tekevät pahoja asioita. Ottaessani häiriöstä selvää tunsin suurta helpotusta, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen. Tajusin, etten ollut yksin, en edes paha.

Minulla on monesti ollut lohduton olo siksi, että persoonallisuushäiriöistä ei koskaan parannuta. Muttei niistä tarvitsekaan: oireeni ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa ja olen vihdoin aloittamassa pitkää terapiajaksoa.

En mene terapiaan parantamaan itseäni tai oleta, että joskus en olisi enää epävakaa. Tiedän, että oireita putoilee joka tapauksessa ajan myötä pois ja se on lohdullista. Tärkeintä on, että minä ja muut epävakaat oppisivat hyväksymään piirteensä ja arvostamaan niitä. Silloin voimme paremmin pärjätä muiden joukossa, toivottavasti poistaen tiukassa istuvia stigmoja. Meitä ei tarvitse pelätä eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Olen ikuisesti kiitollinen Viiville siitä, että hän tuo meidän ääntämme kuuluviin.”

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen loppuvaihtoehdon täältä.