Omena kauas puusta, osa 2/2.

Kuva

”Kun puhutaan itsemurhasta, puhutaan elämästä,

ei kuolemasta.”

virkkoo Maiju aiemmin vinkatussa Näin unta elämästä -dokumentissa.

Pääset Omena kauas puusta- tarinan ensimmäiseen osaan tästä.

Usein kysytään, että ”vieläkö sä suret” tai ”mietit sitä”. Ei kai missään ole määritelty, kauanko saisi surra ja miettiä vaikuttimia ja seuraamuksia.

Tarinankertoja-Eevi

Ensimmäinen osa näytti alkutilanteen, jossa läheisen äidin kuolemasta oli neljä vuotta. Vuosien aikana Eevi on joutunut kokemaan, ettei hänen surulleen ole aina tilaa sellaisena kuin se on.

Eevi: ”Tein elintärkeän päätöksen siitä, että häpeilyyn en energiaani aio kuluttaa. Tosin viimeistään hävettää se, ettei varsinaisesti koe syyllisyyttä ja huonoutta kaikesta tapahtuneesta.

Kuten sarjiksen parisuhdekuvauksessa, on lohduttavaa, kun joku uskoo ja tukee. Muttei kaikki ole ihan niin yksinkertaista. Välillä itsensä motivoiminen ja uuteen uskaltaminen on helpompaa ja joskus tulee takapakkia.

Vielä täytyisi kyetä tekemään päätös olla pelkäämättä siitä, perinkö sairaalta äidiltä jotakin. Miksei voi uskoa olevansa terve – tai ainakin koittaa ehtiä tutkimaan ja ihastelemaan elämää, lukea hyviä kirjoja, opiskella ja opetella seisomaan käsillään niin kauan, kun ei todistettavasti ole sairas? Muuttaa uuteen paikkaan. Kukaan ei tee edellisiä puolestani.”

Omituisella tavalla henkensä riistämisellä ja omasta elämästä kiinni pitämisellä on jotain yhteistä: itsemurhahaluista tulee suojella, toisaalta läheisen on pidettävä itsestään huolta ensisijaisesti. Tarinallaan Eevi haluaisi ”herätellä kysymystä jokaisen päätösten painavuudesta: Kaikilla on oikeus – ja yhtälailla vastuu – omasta hyvinvoinnistaan.”

On hurjaa, miten suuri merkitys oman elämän päättämisellä on. Itsemurhaa jää vuosittain suremaan noin 10000 läheistä. Kaikki surut ovat erilaisia ja Eevin tarina niistä yksi.

Sama kääntäen: on hurjaa, miten valtava merkitys jokaisella elävällä on. Jos pohdit kuolemaa, harkitse elämää.

”Toivon lukijalle rohkeutta antaa itselleen aikaa ja

voimaa olla olematta itselleen liian ankara.”

Eevi

Tarina: Eevi

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eevi.

Omena kauas puusta, osa 1/2.

Kuva

Tarinankertoja Eevi:

”Itsemurhan tehneen läheisenä on vaikea kunnolla kohdata ihmisiä. Olen jotenkin alati varautunut, etten puhu ohi suuni – aihe on monille vaikea, ihan vieras, vaivaannuttava, ja mitä erilaisempia hiljentymisiä ja yhteyksien katkeamisiakin on sen ilmettyä seurannut. Tilanne on sama, kuin monien elämän epäonnien kanssa: on niin vaikea löytää tahoja, joille puhua juuri siitä, mistä tarvitsisi puhua.”

Vaikeasti sairaan läheisen kanssa eläessä oma hyvinvointi on itselleni ollut asia, joka on välillä unohtunut. Joskus on eläytynyt enemmän toisen auttamiseen, toisinaan on muistanut tarvitsevansa itselleen omaa aikaa. Ei ole mukavaa ajatella, että toinen saattaa eksyä kauemmas elämästä juuri silloin, kun itse on kääntänyt selkänsä. Itsestään huolehtiminen on ollut pakko opetella erikseen, eikä siinä kukaan ole voinut opastaa.

Oletan kaikkien ihmisten ennen pitkää kaikkoavan elämästäni – kuten on ollut tähänkin mennessä. En pidä katoamisia ilkeytenä, en ole katkera. Toki muidenkin täytyy kuunnella omaa jaksamistaan. Viihdyn yksin, muttei se ole aina mukavaa.”

Piirtäjä-Viivi: Vuosia sitten pienellä kotipaikkakunnallani eräs teini-ikäinen poika otti henkensä. Huhumyllyssä vatvottiin, kuinka 1) perheessä kaikki ei voinut olla hyvin 2) mahtaa olla kaikkien perheenjäsenten päässä vikaa ja 3) voi miten kamalaa. Päätelmät ovat hataria tai tragikoomisen ilmiselviä.

1) Läheinenkään ei voi kokea täsmälleen, miksi toinen surmaa itsensä. On vielä hatarampaa arvailla naapurin aidan takaa, mikä meni vikaan. Kaikilla on oikeus ja vastuu pitää tai ottaa henkensä, mutta vaikuttumia teon taustalla emme tiedä.

2) Surevia perheitä ei soisi syyllistettävän sillä, että perheessä on mielenterveysongelmia. Itsemurha ja hulluus mahtuvat samaan perheeseen, mutta eivät aina ole syy ja seuraus. Monissa perheissä on vakavia ongelmia, jotka eivät johda itsemurhiin. Toisissa perheissä ei ole sormella osoitettavaa ongelmaa, mutta joku voi silti itsensä tappaa. Mielenterveys- ja muita ongemia sekä syy-seuraussuhteita on moninaisia, päällekkäisiä ja joka kerta erilaisia.

3) Ainut sanotuista varmasti tosi on, että itsemurha on järkyttää. Jostain syystä itsemurhan tehneiden läheiset eivät pääse tästä yhteisöllisestä surusta osallisiksi, vaan heidän läsnäollessaan vaietaan. Varmaan hienotunteisuudesta. Läheltä nähty matka itsemurhaan kuluttaa ennen ja jälkeen teon, niinkuin Eeviäkin. Siksi vielä hienotunteisempaa on kysyä, kuinka sureva jaksaa ja haluaisiko hän ehkä puhua asiasta.

Itsemurha on yksi suurimmista tabuistamme. Niin suuri, että sen kohtaaminen, sureminen ja varsinkin harkitseminen on salaista. Kirjaimellisesti kuoliaaksivaikenemme itsemurhan.

Kauhistelemme tekoa niin paljon, ettemme edes tiedä miksi joku haluaa tappaa itsensä. Siksi Eevin tarinan kuuleminen opetti minulle enemmän itsemurhasta kuin yksikään tilasto. Eevi ihmettelee, miksi ”terve” yhteiskunta päättää itsemurhassa takuuvarmasti olevan jotakin ”sairasta”, jonka on pakko olla täysin perustelematta kummallista ja väärin.

Miksei itsemurhasta saisi puhua suoraan sellaisen ihmisen suulla, joka ei ole vielä päättänyt, haluaako elää?

Eikö juuri päättelyketju jossa pohditaan elääkö vai eikö, ole tärkeä niille, jotka miettivät samaa?

Tai niille, joiden läheinen haluaa kuolla tai on tappanut itsensä?

Seuraava osa käsittelee Eevin omaa päätöstä. Kakkososan löydät täältä.

Tarina: Eevi

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eevi.

Vertaistukea itsemurhan tehneiden läheisille löytyy esimerkiksi Surunauha ry:stä.

Suosittelisin myös Näin unta elämästä- dokumenttielokuvaa. Siinä itsemurhan vaikutuspiiriin joutuneet pääsevät ääneen, jos uskallat kuunnella.

Hulluussarjakuvia sai Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kunniamaininnan!

Kuva

Vastaa

Hei hulluussarjislaiset, me saimme kunniamaininnan. Blogimme sai tunnustuksen Helsingin sarjakuvafestivaaleilla viikonloppuna. Se on hurjaa, koska Hulluussarjakuvia on ollut online alle vuoden ja tarinoitamme on ilmestynyt vasta muutamia.

“Hulluussarjakuvia-blogi on esimerkillinen siinä, miten blogi tuo syvyyttä laajempaan kokonaisuuteen ja on silti yhtä lailla osatekijä kuin itsenäinen, alati muuttuva taideteoskin.

Blogi on tärkeästä teemasta ja heijastelee lukuisissa muissakin blogeissa käsiteltyjä aiheita. Tämänkaltaiseen laajaan yhteistyöhön, mikä korostaa lukijoiden ja tekijöiden välisen rajapinnan häilyvyyttä, korostuu se, miten sisältöä ei voi tuottaa ilman tekijöitä. Lukijoista nyt puhumattakaan; jokaisella tarinalla on aina tekijänsä ja kertojansa sekä lukijansa.”

– Raadin jäsen Mikko Huusko

Vertailun vuoksi Taivaallisimman blogin palkinto meni ansaitusti Heta Nääsin Harmaan pupun päiväkirja -blogille, joka on kypsynyt yhä paremmaksi jo vuosien ajan. Paremmalle piirtäjälle (ja tyypille <3) en olisi palkintoa antanut.

Piirtäjän eli minun päässäni blogi tosin muhi jo esikoisteostani räveltäessä. Tuntui, että niin moni tarina jäi kertomatta ja hulluuden stigma vielä murtamatta. Siksi perustin tämän blogin ja jatkan niin kauan kuin saatan. Eli jutun viittaus blogin ”projektimuotoisuuteen” ei pidä paikkaansa.

Tai ehkä pitääkin, jos stigma murtuu tai muuttuu merkityksettömäksi minun aikanani tai en pystyisi itse hulluudesta enää piirtämään.

Piirtäjä-Viivi ja Heta Nääs. Photo: Hulluuranko 2016.

Ehkä mekin täällä blogissa yllämme samaan kuin Heta, kun tarinoimme yhdessä sitkeästi. Kuten sloganini kuuluu, piirrän siihen saakka kunnes ”hullu” ei ole enää haukkumasana. Kiitos tunnustuksesta, mutta etenkin teille, jotka olette materiaalini, motivaationi ja yksi iso syy piirtää ja elää. <3 Minä juon nyt kahvia.

Kiitos! Meininkejä tuoreeltaan instassa: @viivi_rintanen ja #hulluussarjakuvia

Ps. Julkaisen uuden Hulluussarjiksen tänään tai huomenna. 🙂

Persoonallisuushäiriösoppa

Kuva

Vastaa

Piirtäjä-Viivin ongelmallisesta ruokasuhteesta huolimatta nyt käsitellään ruokaa ja suhteita. Persoonallisuushäiriösoppa on ympärivuotinen, erityislaatuinen alkukeitto, jonka tarjoilevat Janika ja Viivi.

Persoonallisuushäiriösoppaa ei pidä sekoittaa muihin tindersukupolvelle tyypillisiin keitoksiin, vaikka molemmat on valmistettu samoista pääraaka-aineista. Keiton pohja koostuu yleensä tuoreista ihmissuhteista ja alkoholin viihdekäytöstä. Silti normaali 20-30-vuotiaiden ihmissuhdesäätömössö ja persoonallisuushäiriösoppa eivät ole sama asia.

Persoonallisuushäiriösoppa on intensiivisempi, maultaan karvaampi ja vaikutukseltaan nälkiinnyttävä. Sen valmistaminen toistuvasti ei ole valinta. Tarinalla on kaksi vaihtoehtoista loppua, joista voit valita mieleisen.

Tarina: Janika

Kuvakäsikirjoitus ja piirrostyö: Viivi Rintanen ©Hulluussarjakuvia 2016

Miten naisen käy? Tämä resepti on kustomoitavissa.

Yllättäen illalliskumppanilla on kaksi tapaa viimeistellä tämä annos:

A) Maustaa keitto torjunnalla.

B) Lisätä keittoon vähän ymmärrystä.

Postausten lopusta löydät tarinankertoja Janikan perustelut sille, miksi epävakaa persoonallisuushäiriö on todellinen ja mitä sille on tehtävissä.

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu A.

Sivuhuomautus

Vastaa

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely A)

Mitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Miksi muuttaisit itseäsi toisen tarpeita ja haluja aavistellen – mikset olisi vain oma itsesi? Ehkä muistat, mitä joskus on tapahtunut, kun olit aito itsesi. Ehkä oma persoonasi on pimennossa kaiken pelon alla. Ehkä et itse tiedä, miten pääset kierteestä pois.

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Epävakaa persoonallisuushäiriö voi ulospäin näyttää parisuhdepulmilta tai villiltä sinkkuelämältä. Eli aika normaalilta ”vaiheelta” nuoren rämpiessä kohti aikuisuutta. Ehkä samaan tapaan syömishäiriö kuitataan liialliseksi laihduttamiseksi.

Molemmissa pahoinvoinneissa potijan käytös on normaalimmalle sivustakatsojalle omituista ja pelottavaa. Ehkä siksi anorektikko on helppo kuitata terveysintoilijaksi tai epävakaa skitsomuijaksi – aikamme ilmiöiksi.

Jos katsot yksilöä vain osana massaa, et näe kaikkea. Esimerkiksi sairaalloisuutta tai käsittämätöntä tuskaa. Annetaan tarinankertoja Janikan kertoa, mikä erottaa epävakaan persoonallisuushäiriön citysinkun mieliala-ailahduksista:

”Monesti epävakaudestani kertoessani ihmiset kommentoivat sitä esimerkiksi: ”kaikillahan on tuollaista, oot vaan dramaattinen”. Yritän selittää, että minulle ”dramaattisuus” ja ailahtelevaisuus on ainoa vaihtoehto. Tiedän vain mustan ja valkoisen, näkemättä harmaan sävyjä. Tunnen jatkuvaa tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä olen ja miten käyttäydyn, mikä ilmenee usein itsetuhoisin tavoin. Joskus en pääse sängystä ylös enkä syö moneen päivään, joskus uuvutan itseni tekemällä liikaa.

Epävakaus saa minut kiintymään ihmisiin sormia napsauttamalla ja omistautumaan heille täysin. Erotuksena neurotyypilliseen, voimakkaasti rakastavaan ihmiseen, minun ja monien muiden epävakaiden hyvinvointi alkaa nojata täydellisesti toiseen ihmiseen. Se aiheuttaa jatkuvaa validioinnin hakemista ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Tätä pelkoa käsitellään paitsi miellyttämällä, niin myös toisinaan työntämällä kohde pois. Epävakaa minä osaa kaksi asiaa parhaiten: vihata ja rakastaa. Välillä ne sekoittuvat keskenään.”

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

”Kun kuulin diagnoosini olevan epävakaa persoonallisuushäiriö, säikähdin. Luulin persoonallisuushäiriöitä olevan vain pahoilla ihmisillä, jotka tekevät pahoja asioita. Ottaessani häiriöstä selvää tunsin suurta helpotusta, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen. Tajusin, etten ollut yksin, en edes paha.

Minulla on monesti ollut lohduton olo siksi, että persoonallisuushäiriöistä ei koskaan parannuta. Muttei niistä tarvitsekaan: oireeni ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa ja olen vihdoin aloittamassa pitkää terapiajaksoa.

En mene terapiaan parantamaan itseäni tai oleta, että joskus en olisi enää epävakaa. Tiedän, että oireita putoilee joka tapauksessa ajan myötä pois ja se on lohdullista. Tärkeintä on, että minä ja muut epävakaat oppisivat hyväksymään piirteensä ja arvostamaan niitä. Silloin voimme paremmin pärjätä muiden joukossa, toivottavasti poistaen tiukassa istuvia stigmoja. Meitä ei tarvitse pelätä eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Olen ikuisesti kiitollinen Viiville siitä, että hän tuo meidän ääntämme kuuluviin.”

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen lopetuksen täältä.

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu B.

Sivuhuomautus

Vastaa

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely B)

Mitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen loppuvaihtoehdon täältä.

RIKKI – vuoden tärkein taidelehti julki Sarjisfestareilla!

Kuva

Vastaa

Hulluussarjakuvat ovat työn alla. Elämä lyhyt ja taide pitkä, varsinkin jos kynän sijaan piirtäjän kynttilä sauhuaa niin, ettei eteensä nää.

Minun eli Viivin räpeltäessä valmista, voitte nauttia yhtä tärkeistä sarjakuvista lukemalla RIKKI-taidelehden. RIKKI-kollektiivin ensimmäinen painettu teos ilmestyy Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2.9. Viivin ja erään tärkeän hulluussarjislaisen nelisivuinen novelli KR(apu)L(a) on 108-sivuisessa kokoelmassa mukana.

Järjestön Vallila ja Viivi Rintanen: KR(apu)L(a). Ote nelisivuisesta novellista.

Järjettömän Vallilan käsikirjoittama novelli kertoo maailman ahdistavimmasta krapulasta. Sellaisesta, jossa yksikin liike sysää pohjattomaan kuiluun. Nuorimies kituu unen, järjen ja epätoivon ristitulesta, jossa yksi asia on pahin: darra toistuu joka viikonloppu, aina synkempänä. Päihteiden ja mielenterveyden dynamiikasta puhutaan blogissa myöhemmin lisää.

RIKKI-kollektiivi syntyi liiankin helposti – eli suureen tarpeeseen. Vuosi sitten sarjisfestareiden aikaan projektin pääjehu Apila Pepita hämmästyi: hän kyseli tuttaviaan mukaan mielenterveysaiheseen sarjakuvakokoelmaan. Sarjakuvan lukeminen ja tekeminen on monille terapeuttista, toisille selviytymiskeinokin. Mukaan halusivat kaikki ja moni muu. Meitä on nyt yli 70.

Vain vuodenkierron aikana RIKKI on järjestäytynyt, pitänyt näyttelyn Berliinissä, hakenut ja saanut rahoitusta sekä toteuttanut lehden itse alusta loppuun. Tekeillä on työpajoja, näyttelyitä ja lisää taidetta. Kerron RIKKI-juttuja täällä blogissa vähintäänkin silloin, kun olen niissä itse mukana.

Meitä itseään kasaan kursivia on monia, RIKKI-kollektiivissa kaltaisiamme kymmenittäin. Olet tervetullut taiteenalaan, ammattimaisuuteen tai mielenterveyden laitaan katsomatta.

Lehden tekijät näkyvät ja kuuluvat Sarjisfestareilla taidenäyttelyllä, keskustelupaneelilla ja Pienlehtitaivaan myyntipöydissä. Mukana huippuja, esimerkiksi Maiju eli Surkea,

Meikän löytää festareilta todennäköisimmin lauantaina Pienlehtitaivaasta, blogimiitistä ja illalla signeeraan Suuren Kurpitsan pöydän takana 19-20. Sunnuntaina koittaa mainittu Sarjakuvistako apua mielenterveyden ongelmiin?-paneeli Elienlinaukioin Kirjasto Kympissä klo 14. Seuraa upouutta instaani ja pysyt kärryillä.

Tai ehkä et pysy, koska olen dinosaurus, ja avasin instan can of wormsin vasta toissapäivänä. #hulluussarjakuvia

Varmuuden vuoksi, osa 2/2.

Kuva

“Häpeää ruokkii myös pakkoajatuksista kärsivien luonne, joka on yleensä säntillinen ja täysijärkinen. Tällöin ristiriita näiden ajatusten ja arkiajattelun välillä on maksimaalisen suuri. Ihminen luulee olevansa salahullu, sellainen, joka ei ole vielä tullut kaapista ja tajunnut hirviömäisyyttään.”,

sanoo psykiatri Pekka Laine Kalevan pakko-oireista ajattelua käsittelevässä jutussa. Tässä Varmuuden Vuoksi-jatkotarinan toinen ja viimeinen osa.

Varmuudenvuoksi_osa4_1

Varmuudenvuoksi_osa4_3

Varmuudenvuoksi_osa5flät

Tarinankertoja Eeva osasta 2: “Olen onnekas, sillä pääsin heti mielenterveystoimistoon, sieltä lääkärille, psykiatrille ja lopulta terapiaan. Ahdistuksen ollessa pahimmillaan viikoittaisten mielenterveystoimistokäyntien lisäksi myös lääkitys helpotti oloa. Pelkkä lääke tuskin olisi auttanut paljoakaan, vaan kaikkein eniten koen kuitenkin saaneeni apua keskusteluavusta ja vertaistuesta. En olekaan yksin.
Toivon, että tarinani auttaa ymmärtämään, että pakko-oireinen häiriö on valtavan laaja-alainen sairaus ja siihen voi liittyä hyvin monenlaisia pelkoja ja ahdistuksen aiheita. Se on paljon enemmän kuin käsien liiallista pesua tai hellan nappuloiden tarkastelua.
Haluaisin, että tästä sairaudesta ja muista mielenterveysongelmista puhuttaisiin julkisuudessa enemmän, jottei kukaan toinen joutuisi kärsimään yksin yhtä pitkään kuin minä. Eikä kenenkään tarvitsisi tuntea häpeää sairastumisestaan.
Viivin kanssa työskentely on ollut todella antoisaa ja olen kiitollinen siitä, että hän halusi piirtää tarinani. Viivi tekee todella tärkeää työtä tuodessaan julki erilaisia mielenterveysongelmia. “

Piirtäjä Viivi tarinasta: Tämä oli ensimmäinen hulluussarjakuva, jonka piirtämistä pelkäsin. Aluksi säikähdin jopa Eevaa, koska pelkkä ajatus pedofiliasta on vastenmielinen.

Eeva itse oli kaikkea muuta kuin kauhistuttava tai epäilyttävä: hän vaikutti fiksulta, herkältä ja suunnattoman pelokkaalta. Moni on Eevan tunteva on pedofiliapelosta kuullessaan tyrskähtänyt tahattomaan nauruun. Vakavat pakko-oireet eivät ole naurun asia, mutta reaktio kertonee pelon absurdiudesta.

Vedin syvään henkeä ja kysyin kysymyksiä. Olen siirtänyt Eevan vastauksien herättämän ajatuskulkuni tarinan psykiatrin suuhun. Onko todennäköistä, että pakko-oireileva perheenäiti on kehittänyt itselleen uuden, sairaalloisen pelon pedofiliasta? Vai että sama nainen – vailla minkäänlaisia pedofilian merkkejä historiassaan – olisi sekä pakko-oireinen että salaa itseltään pedofiili?

Kirjoitin ja piirsin tarinan eri tyylillä kuin yleensä. Sarjiksessa on paljon selittävää tekstiä. Tämä siksi, että koomisesti haluan olla herttaisen, älykkään ja välittävän naisen kohdalla aivan varma, että hänet nähdään ja kuullaan oikein. Eevan tarina on malliesimerkki tilanteesta, jossa mieleltään sairastunutta olisi syytä kuunnella ennen kuin menee kuuntelijana raiteiltaan.

Tarina: Eeva

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

Varmuuden vuoksi, osa 1.

Kuva

Vastaa

Mikä on pahinta mitä sinulle voisi sattua?

Epäonni, sairaus tai kuolema?

Mitä jos et kuolisi, vaan menettäisit kaiken? Läheisesi, perheesi, lapsesi. Terveytesi ja halusi elää.

Mitä jos jokin veisi sinulta kaiken, mikä on sinulle rakasta?

Mitä jos vaara ei tulisi ulkopuolelta, vaan sisältäsi?

Voitko olla varma itsestäsi?

Tarinankertoja Eeva: “Olen pelännyt vuodesta 2007, että minulla on syöpä ja kuolen. Olen käynyt lukemattomilla lääkäreillä oireideni kanssa ja minut on aina otettu vakavasti. Läheiseni ja perheeni ovat pelänneet kanssani ja siksi viimeiset 9 vuotta ovat olleet todella raskaita.

Toissa keväänä näin pitkään jatkuneen stressin seurauksena todella ahdistavan unen, joka jumittui päähäni. Aloin pelätä olevani pedofiili. Vasta silloin tajusin hakea apua ahdistukseeni. Diagnoosini on pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö ja sen saaminen oli valtava helpotus. Vuosikymmenen pelot saivat nimen ja ymmärsin, etten olekaan kuolemassa syöpään enkä varsinkaan pedofiili, vaan minulla on pakkoajatuksia. Ajatukset ovat todella ahdistavia ja pelottavia ja ne tunkeutuvat mieleen väkisin.”
Lue loput Eevan tarinasta jatko-osasta piakkoin. Ennen jatko-osaa voit opiskella häiriöstä lisää esimerkiksi tästä Kalevan lehtijutusta, jossa haastatellaan psykiatri Pekka Lainetta. Juttu kristallisoi pakko-oireisen ajattelun tunnusmerkit ja lohduttaa niistä kärsivää:

”Pahinta on se, että ihmiset eivät tiedä, mistä on kyse ja pelkäävät tulevansa hulluiksi. Tärkeintä on saada tietää, että kyse on vaarattomasta pakko-oireesta”, Laine sanoo.

Tarinan jatko-osaan pääset täältä.

Tarina: Eeva

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

Ainoa oikea

Kuva

Vastaa

Minä ja tämän tarinan kirjoittaja tiedämme omakohtaisesti miltä syömishäiriö tuntuu. Tarinan takana on Piitu, jonka ajatuksia tarinasta voit lukea sarjiksen alta.

Piitu: ”Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja joitakin vuosia sitten mielessäni alkoi pyöriä myös erilaisia kuvituksia teksteihini. Valtaosa näistä kuvallisista tarinoista tuli mieleeni nimenomaan sarjakuvan muodossa. Muutamia kertoja koitin itse piirtääkin, mutten ollut tyytyväinen lopputulokseen. Ajatus sarjakuvasta jäi hiljalleen taka-alalle, mutta palasi mieleen toisinaan. Kun sitten törmäsin Viivin Hulluussarjakuvia-projektiin, otin heti yhteyttä. On hassua, miten pienistä unelmista ja ajatuksista tulee yllättävien käänteiden kautta totta, kun niistä ensiksi osaa päästää hetkeksi irti.

Mininovelli, jonka pohjalta Viivin kanssa sarjakuvan teimme, on luettavissa blogissani. Halusin itse syömishäiriön läpikäyneenä kuvata sitä, kuinka sairaus kääntää asioiden tärkeysjärjestyksen päälaelleen. Ne hetket, kun sairastuneena tajuaa oman hulluutensa, muttei ole vielä valmis parantumaan, ovat kivuliaita. Samalla ne ovat kuitenkin ensimmäinen portti parantumisen tielle.”

Viivi: Komppaan Piitua: syömishäiriön oudoimmat hetket ovat niitä, kun puolittain tiedostat toimintasi, muttet silti osaa tehdä toisin. Voisit taas itkeä omaa tilaasi mutta se olisi turhaa: et vain juuri sillä hetkellä osaa paremmin. Voisit palata tutuille raiteille todeten, että olet edelleen tyhmä, säälittävä läski ja/tai pikku paska. Voisit lähteä pakkoliikkumaan, oksentaa, ahmia, alkaa paastota tai muutoin pahoinpidellä itseäsi, miten kukin häiriössä itseään rauhoittelee.

Sen sijaan alat nauraa. Ensin vain hihittää, kun katsot näivettynyttä elämääsi. Eristäytymistä ihmissuhteistasi, häränpyllyä heittänyttä arvomaailmaasi ja pinttyneitä ajatuksiasi. Vähän tyrskähtelet peilikuvallesi, josta sinulla ei ole oikeasti hajuakaan. Hohotat, kun mietit vankilaksi muodostunutta rutiiniasi, jota toistat, koska et uskalla poiketa siitä. Koska silloinhan jokin asia voisi muuttua. Miksi muuttaa satavarmaa pahoinvointia? Pohjalla on turvallista olla, koska sieltä ei pääse enää alemmas!

Mietit toistoa, joka ei ole suojellut sinua pahalta pitkään aikaan. Yksitoikkoisuutta, joka näännyttää älykkäästä ja lahjakkaasta naisesta hitaan zombin. Naurat vedet silmissä festarikuville, jossa silmäsi ovat kuin kaksi tyhjää kaivoa. Muilla on hauskaa, mutta sinussa ei ole kukaan kotona. ”Ei tässä – minussa – ole mitään järkeä!”, toteat henkeä haukkoen.

Parantuminen tai paremmin voiminen on yrittämistä, kompastelua ja oppimista. Minua siinä auttoi nauraminen. Onneksi edes muutaman kerran oma tragikoomisuus viihdytti, samalla repäisten osan syömishäiriön sumuverhosta silmiltäni. Kiitos Piitulle, joka näyttää, miksi vakaville asioille saa ja kannattaa myös nauraa.

Tarina: Piitu

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

Hulluussarjakuvia

Tositarinoita hulluudesta.

Kirjoittajan arkistot:Viivi

Omena kauas puusta, osa 2/2.

Kuva

Omena kauas puusta, osa 1/2.

Kuva

Hulluussarjakuvia sai Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kunniamaininnan!

Kuva

Persoonallisuushäiriösoppa

Kuva

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu A.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely A)

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu B.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely B)

RIKKI – vuoden tärkein taidelehti julki Sarjisfestareilla!

Kuva

Varmuuden vuoksi, osa 2/2.

Kuva

Varmuuden vuoksi, osa 1.

Kuva

Ainoa oikea

Kuva