Urheiluhullu / Run for Your Life

Kuva

Mitä tapahtuu, kun juoksee vaikeita tunteitaan karkuun? Voiko himourheilu tai pakkoliikunta satuttaa yhtä paljon kuin parjattu istuminen?

Seuraava tarina kertoo Kristiinasta, joka juoksi itseään pakoon. Mitä tapahtui, kun hän viimein pysähtyi? Tämä on tositarina liikuntakierteen vähittäisestä katkaisemisesta ja itsensä kohtaamisesta. Lue hänen oma kuvauksensa sarjakuvan takaa postauksen lopusta.

EN: What happens, when you try to outrun your difficult emotions? Can compulsive exercise be as dangerous as stigmatised sitting?

This comic is a story of Kristiina, who tried to run from herself. What happened after she stopped? This is a true story about a gradual stop to the vicious circle of compulsive exercise and self-compassion. 

Like all Comics about Madness-webcomics, the story is based on real-life experiences of a Finnish storyteller. Read more about the blog here!

Run for your life Comics about Madness 2019_1 Run for your life Comics about Madness 2019_2 Run for your life Comics about Madness 2019_3 Run for your life Comics about Madness 2019_4 Run for your life Comics about Madness 2019_5 Run for your life Comics about Madness 2019_6

Klikkaa isommaksi – Click to enlarge!

Run for your life Comics about Madness 2019_7

Klikkaa isommaksi – Click to enlarge!
Run for your life Comics about Madness 2019_8 Run for your life Comics about Madness 2019_9 Run for your life Comics about Madness 2019_10 Run for your life Comics about Madness 2019_11 Run for your life Comics about Madness 2019_12 Run for your life Comics about Madness 2019_13 Run for your life Comics about Madness 2019_14

Kristiina: ”Minulla on viha-rakkaus –suhde urheiluun. Olen aina ollut liikunnallinen, mutta pakkomielteeksi urheilu kehittyi, kun sairastuin syömishäiriöön. Silloin aloin juosta elämääni pakoon, niin kovaa kuin vain suinkin pääsin.

Urheilu ohjasi tekemisiäni, sosiaalisia suhteitani, ajatteluani, fyysistä ja psyykkistä oloani – lähes koko olemassaoloani. Luulinkuolevani jos en jatkuvasti treenaisi ja ”pysyisi liikkeessä”. Syömishäiriöaikoina liikunta oli myös keinoni paeta ongelmia ja vaikeita tunteita.

Tuolloin päähäni oli sisäänrakennettuna kalorilaskuri ja sykemittari, minkä vuoksi laskin taukoamatta. Kontrolli, itsekuri, säännöt – elämä oli jatkuvaa suorittamista. Jokainen minuutti oli tärkeä, jotta pystyin toteuttamaan projektiani. Olin jatkuvasti jännittynyt, koko ruumiini valmiustilassa puolustautumaan ja pakenemaan. Tuntui, ettei minulla ollut tilaa hengittää.

Jos keho on jo valmiiksi ylikierroksilla ja ylirasittunut, urheileminen tuntuu rankalta, jopa tuskalliselta. Mutta jos on hyvä päivä ja voimakas olo, treeni tuntuu upealta. Valitettavasti hyvänolontunne ei kestä kauaa: taas pian on jatkettava suorittamista, koska mikään ei riitä.

Urheilu oli minulle kuin huume, jota ilman en kokenut olevani elossa. Liikunta toi endorfiinipöllyisen tunteen ja raukean väsymyksen. Ruumiin kurittaminen ja kipu helpottivat hetkellisesti henkistä tuskaa ja ahdistusta. Mutta kun keho ei pääse koskaan palautumaan, se pettää jossain vaiheessa.

Jos olin loukkaantuneena ja pakotettuna lepoon, jouduin lähes paniikinomaiseen stressitilaan. En noudattanut määräyksiä levätä kovin kauaa, vaan urheilin jopa kuumeessa ja puolikuntoisena. Tästä seurasi outoja tuntemuksia sydämessäni. Pelkäsin aiheuttaneeni itselleni sydänlihastulehduksen urheilemalla äärirajoilla.

Ajattelin, että nyt on pakko yrittää ottaa rennosti. Luulin sydämeni kärsivän myös rasvan puutteesta, minkä vuoksi se varmasti pettäisi hyvin pian. Aloin syödä pellavasiemenöljyä ja lisäsin joogaa. Meditoin ja tein hengitysharjoituksia työpaikan vessassa. Mutta silti samanaikaisesti jatkoin monikymmenkilometristä työmatkapyöräilyä rankkasateessa ja myrskytuulissa. Saatoin lähteä ”vain kevyelle lenkille”, vaikka olin aamulla nähnyt sydämeni lähes pomppivan ja vapisevan paitani läpi. Kuten tarinassa kuvataan, yritin hakea apua lääkäreiltä, mutta minuun suhtauduttiin väliinpitämättömästi, jopa tuohtuneesti.

”Fitness-buumi” ja terveysintoilu ahdistaa. Media pullistelee otsikoita ”uuden urheilullisemman ja terveemmän elämän” aloittamisesta. Minne on unohtunut lepo, tai ihan vaan oleminen? Miksi paikallaan olo on lähes syntiä?

En ole täysin päässyt irti urheilun pakonomaisuudesta, mutta olen yrittänyt harjoittaa rauhallisempia liikuntamuotoja. Jooga on tuonut elämääni tunteen siitä, miltä luonnollinen huolenpito itsestä tuntuu. Myös ikääntyminen tuo armollisuutta kehoani kohtaan ja ymmärrän paremmin elämän rajallisuuden. Noidankehästä voi päästä ulos, mutta siihen kuluva aika on yksilöllinen.

Olen lopen uupunut juoksemaan pakoon. Joskus urheiluhulluus käväisee mielessäni, mutta enää se ei kiehdo minua. Hyväksyn sen, että olen edelleen hauras ja herkkä särkymään.

Oletko sinä liikkunut pakonomaisesti tai pohditko omia tai läheisesi liikuntatottumuksia? Jos aihe mietityttää, lukaise tämä artikkeli Syömishäiriöliiton blogista:

Katri Mikkilä; Ilon maku suussa – mitä terve liikuntasuhde on ja ei ole?

Millä tavalla toivoisit liikuntaan tai ravitsemukseen suhtauduttavan, jotta sinäkin uskaltaisit hellittää? Kommentoi ja jaa tarinaa rohkeasti.

Hulluussarjakuvia voit seurata sekä Facebookissa että Viivin instassa (@viivi_rintanen). Pidä mielessä myös tekeillä oleva Hulluussarjakuvia-kokoelma, joka sisältää ennenlukematonta, Viivin omelämäkerrallista materiaalia. 🙂

Terveisin Kristiina & Viivi

Share

KR(APU)L(A) – The worst hangover ever

Kuva

Krapula voi olla viaton ja pieni jyskytys. Tai sitten se voi olla pimeä ja ongelmallinen, toistuva kuilu, josta poispääsy on pikkuhiljaa vaikeampaa. Lähestyvän Flow-viikonlopun kunniaksi ja sarjakuvafestareita odottaen, tässä Järjettömän Vallilan kertomus käännekohtaisesta kankkusesta!

Kertomus on julkaistu aikaisemmin loppuunmyydyssä RIKKI-lehdessä vuoden 2016 sarjakuvafestivaaleilla. Nähdäänhän seuraavilla Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2.-3.9. Helsingin Suvilahdessa? 🙂

This story is about the worst and most groundbreaking hangover in a guy’s life. It’s part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. Check out the short description of this blog  and enjoy the subtitles between the panels. 🙂

Tarinankertoja/Storyteller: Järjetön Vallila 2016
Piirtotyö/Comic: Viivi Rintanen 2016

Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(1)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(2)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(3)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(4)

Krapula (Hulluussarjakuvia 2016).Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(5)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(6)Lue lisää tarinan taustoista alta!

Lue loppuun

Share

Omena kauas puusta, osa 2/2.

Kuva

”Kun puhutaan itsemurhasta, puhutaan elämästä,

ei kuolemasta.”

virkkoo Maiju aiemmin vinkatussa Näin unta elämästä -dokumentissa.

Pääset Omena kauas puusta- tarinan ensimmäiseen osaan tästä.

EeviViiviRintanenHulluussarjakuvia2_1EeviViiviRintanenHulluussarjakuvia2_2itsemurha, läheisen itsemurha, itsemurhatoiveet, Surunauha Ry

EeviViiviRintanenHulluussarjakuvia2_4

Usein kysytään, että ”vieläkö sä suret” tai ”mietit sitä”. Ei kai missään ole määritelty, kauanko saisi surra ja miettiä vaikuttimia ja seuraamuksia.

Tarinankertoja-Eevi

Ensimmäinen osa näytti alkutilanteen, jossa läheisen äidin kuolemasta oli neljä vuotta. Vuosien aikana Eevi on joutunut kokemaan, ettei hänen surulleen ole aina tilaa sellaisena kuin se on.

Eevi: ”Tein elintärkeän päätöksen siitä, että häpeilyyn en energiaani aio kuluttaa. Tosin viimeistään hävettää se, ettei varsinaisesti koe syyllisyyttä ja huonoutta kaikesta tapahtuneesta.

Kuten sarjiksen parisuhdekuvauksessa, on lohduttavaa, kun joku uskoo ja tukee. Muttei kaikki ole ihan niin yksinkertaista. Välillä itsensä motivoiminen ja uuteen uskaltaminen on helpompaa ja joskus tulee takapakkia.

Vielä täytyisi kyetä tekemään päätös olla pelkäämättä siitä, perinkö sairaalta äidiltä jotakin. Miksei voi uskoa olevansa terve – tai ainakin koittaa ehtiä tutkimaan ja ihastelemaan elämää, lukea hyviä kirjoja, opiskella ja opetella seisomaan käsillään niin kauan, kun ei todistettavasti ole sairas? Muuttaa uuteen paikkaan. Kukaan ei tee edellisiä puolestani.”

Omituisella tavalla henkensä riistämisellä ja omasta elämästä kiinni pitämisellä on jotain yhteistä: itsemurhahaluista tulee suojella, toisaalta läheisen on pidettävä itsestään huolta ensisijaisesti. Tarinallaan Eevi haluaisi ”herätellä kysymystä jokaisen päätösten painavuudesta: Kaikilla on oikeus – ja yhtälailla vastuu – omasta hyvinvoinnistaan.”

On hurjaa, miten suuri merkitys oman elämän päättämisellä on. Itsemurhaa jää vuosittain suremaan noin 10000 läheistä. Kaikki surut ovat erilaisia ja Eevin tarina niistä yksi.

Sama kääntäen: on hurjaa, miten valtava merkitys jokaisella elävällä on. Jos pohdit kuolemaa, harkitse elämää.

”Toivon lukijalle rohkeutta antaa itselleen aikaa ja
voimaa olla olematta itselleen liian ankara.”
Eevi

Tarina: Eevi

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eevi.

Share

Persoonallisuushäiriösoppa

Kuva

Piirtäjä-Viivin ongelmallisesta ruokasuhteesta huolimatta nyt käsitellään ruokaa ja suhteita. Persoonallisuushäiriösoppa on ympärivuotinen, erityislaatuinen alkukeitto, jonka tarjoilevat Janika ja Viivi.

Persoonallisuushäiriösoppaa ei pidä sekoittaa muihin tindersukupolvelle tyypillisiin keitoksiin, vaikka molemmat on valmistettu samoista pääraaka-aineista. Keiton pohja koostuu yleensä tuoreista ihmissuhteista ja alkoholin viihdekäytöstä. Silti normaali 20-30-vuotiaiden ihmissuhdesäätömössö ja persoonallisuushäiriösoppa eivät ole sama asia.

Persoonallisuushäiriösoppa on intensiivisempi, maultaan karvaampi ja vaikutukseltaan nälkiinnyttävä. Sen valmistaminen toistuvasti ei ole valinta. Tarinalla on kaksi vaihtoehtoista loppua, joista voit valita mieleisen.

Tarina: Janika

Kuvakäsikirjoitus ja piirrostyö: Viivi Rintanen ©Hulluussarjakuvia 2016

Janika ja Viivi Rintanen: Persoonallisuushäiriösoppa (Hulluussarjakuvia 2016)pershäiriösoppa_kuva2flättipershäiriösoppa_kuva3Miten naisen käy? Tämä resepti on kustomoitavissa.

Yllättäen illalliskumppanilla on kaksi tapaa viimeistellä tämä annos:

A) Maustaa keitto torjunnalla.

B) Lisätä keittoon vähän ymmärrystä.

Postausten lopusta löydät tarinankertoja Janikan perustelut sille, miksi epävakaa persoonallisuushäiriö on todellinen ja mitä sille on tehtävissä.

Share

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu A.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely A)

pershäiriösoppa_kuva4BFLÄTTIMitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Miksi muuttaisit itseäsi toisen tarpeita ja haluja aavistellen – mikset olisi vain oma itsesi? Ehkä muistat, mitä joskus on tapahtunut, kun olit aito itsesi. Ehkä oma persoonasi on pimennossa kaiken pelon alla. Ehkä et itse tiedä, miten pääset kierteestä pois.

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Epävakaa persoonallisuushäiriö voi ulospäin näyttää parisuhdepulmilta tai villiltä sinkkuelämältä. Eli aika normaalilta ”vaiheelta” nuoren rämpiessä kohti aikuisuutta. Ehkä samaan tapaan syömishäiriö kuitataan liialliseksi laihduttamiseksi.

Molemmissa pahoinvoinneissa potijan käytös on normaalimmalle sivustakatsojalle omituista ja pelottavaa. Ehkä siksi anorektikko on helppo kuitata terveysintoilijaksi tai epävakaa skitsomuijaksi – aikamme ilmiöiksi.

Jos katsot yksilöä vain osana massaa, et näe kaikkea. Esimerkiksi sairaalloisuutta tai käsittämätöntä tuskaa. Annetaan tarinankertoja Janikan kertoa, mikä erottaa epävakaan persoonallisuushäiriön citysinkun mieliala-ailahduksista:

”Monesti epävakaudestani kertoessani ihmiset kommentoivat sitä esimerkiksi: ”kaikillahan on tuollaista, oot vaan dramaattinen”. Yritän selittää, että minulle ”dramaattisuus” ja ailahtelevaisuus on ainoa vaihtoehto. Tiedän vain mustan ja valkoisen, näkemättä harmaan sävyjä. Tunnen jatkuvaa tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä olen ja miten käyttäydyn, mikä ilmenee usein itsetuhoisin tavoin. Joskus en pääse sängystä ylös enkä syö moneen päivään, joskus uuvutan itseni tekemällä liikaa.

Epävakaus saa minut kiintymään ihmisiin sormia napsauttamalla ja omistautumaan heille täysin. Erotuksena neurotyypilliseen, voimakkaasti rakastavaan ihmiseen, minun ja monien muiden epävakaiden hyvinvointi alkaa nojata täydellisesti toiseen ihmiseen. Se aiheuttaa jatkuvaa validioinnin hakemista ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Tätä pelkoa käsitellään paitsi miellyttämällä, niin myös toisinaan työntämällä kohde pois. Epävakaa minä osaa kaksi asiaa parhaiten: vihata ja rakastaa. Välillä ne sekoittuvat keskenään.”

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

”Kun kuulin diagnoosini olevan epävakaa persoonallisuushäiriö, säikähdin. Luulin persoonallisuushäiriöitä olevan vain pahoilla ihmisillä, jotka tekevät pahoja asioita. Ottaessani häiriöstä selvää tunsin suurta helpotusta, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen. Tajusin, etten ollut yksin, en edes paha.

Minulla on monesti ollut lohduton olo siksi, että persoonallisuushäiriöistä ei koskaan parannuta. Muttei niistä tarvitsekaan: oireeni ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa ja olen vihdoin aloittamassa pitkää terapiajaksoa.

En mene terapiaan parantamaan itseäni tai oleta, että joskus en olisi enää epävakaa. Tiedän, että oireita putoilee joka tapauksessa ajan myötä pois ja se on lohdullista. Tärkeintä on, että minä ja muut epävakaat oppisivat hyväksymään piirteensä ja arvostamaan niitä. Silloin voimme paremmin pärjätä muiden joukossa, toivottavasti poistaen tiukassa istuvia stigmoja. Meitä ei tarvitse pelätä eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Olen ikuisesti kiitollinen Viiville siitä, että hän tuo meidän ääntämme kuuluviin.”

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen lopetuksen täältä.

Share

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu B.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely B)

pershäiriösoppa_kuva4_AMitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Miksi muuttaisit itseäsi toisen tarpeita ja haluja aavistellen – mikset olisi vain oma itsesi? Ehkä muistat, mitä joskus on tapahtunut, kun olit aito itsesi. Ehkä oma persoonasi on pimennossa kaiken pelon alla. Ehkä et itse tiedä, miten pääset kierteestä pois.

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Epävakaa persoonallisuushäiriö voi ulospäin näyttää parisuhdepulmilta tai villiltä sinkkuelämältä. Eli aika normaalilta ”vaiheelta” nuoren rämpiessä kohti aikuisuutta. Ehkä samaan tapaan syömishäiriö kuitataan liialliseksi laihduttamiseksi.

Molemmissa pahoinvoinneissa potijan käytös on normaalimmalle sivustakatsojalle omituista ja pelottavaa. Ehkä siksi anorektikko on helppo kuitata terveysintoilijaksi tai epävakaa skitsomuijaksi – aikamme ilmiöiksi.

Jos katsot yksilöä vain osana massaa, et näe kaikkea. Esimerkiksi sairaalloisuutta tai käsittämätöntä tuskaa. Annetaan tarinankertoja Janikan kertoa, mikä erottaa epävakaan persoonallisuushäiriön citysinkun mieliala-ailahduksista:

”Monesti epävakaudestani kertoessani ihmiset kommentoivat sitä esimerkiksi: ”kaikillahan on tuollaista, oot vaan dramaattinen”. Yritän selittää, että minulle ”dramaattisuus” ja ailahtelevaisuus on ainoa vaihtoehto. Tiedän vain mustan ja valkoisen, näkemättä harmaan sävyjä. Tunnen jatkuvaa tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä olen ja miten käyttäydyn, mikä ilmenee usein itsetuhoisin tavoin. Joskus en pääse sängystä ylös enkä syö moneen päivään, joskus uuvutan itseni tekemällä liikaa.

Epävakaus saa minut kiintymään ihmisiin sormia napsauttamalla ja omistautumaan heille täysin. Erotuksena neurotyypilliseen, voimakkaasti rakastavaan ihmiseen, minun ja monien muiden epävakaiden hyvinvointi alkaa nojata täydellisesti toiseen ihmiseen. Se aiheuttaa jatkuvaa validioinnin hakemista ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Tätä pelkoa käsitellään paitsi miellyttämällä, niin myös toisinaan työntämällä kohde pois. Epävakaa minä osaa kaksi asiaa parhaiten: vihata ja rakastaa. Välillä ne sekoittuvat keskenään.”

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

”Kun kuulin diagnoosini olevan epävakaa persoonallisuushäiriö, säikähdin. Luulin persoonallisuushäiriöitä olevan vain pahoilla ihmisillä, jotka tekevät pahoja asioita. Ottaessani häiriöstä selvää tunsin suurta helpotusta, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen. Tajusin, etten ollut yksin, en edes paha.

Minulla on monesti ollut lohduton olo siksi, että persoonallisuushäiriöistä ei koskaan parannuta. Muttei niistä tarvitsekaan: oireeni ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa ja olen vihdoin aloittamassa pitkää terapiajaksoa.

En mene terapiaan parantamaan itseäni tai oleta, että joskus en olisi enää epävakaa. Tiedän, että oireita putoilee joka tapauksessa ajan myötä pois ja se on lohdullista. Tärkeintä on, että minä ja muut epävakaat oppisivat hyväksymään piirteensä ja arvostamaan niitä. Silloin voimme paremmin pärjätä muiden joukossa, toivottavasti poistaen tiukassa istuvia stigmoja. Meitä ei tarvitse pelätä eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Olen ikuisesti kiitollinen Viiville siitä, että hän tuo meidän ääntämme kuuluviin.”

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen loppuvaihtoehdon täältä.

Share