Rakastaa ja ravistella /The Other Mother

Kuva

Kymmeneen laskeminen ei aina auta. Monet vanhemmat raivoavat ja riepottavat lapsiaan, usein tahtomattaan.

Mutta miten otetaan vastuu omasta aggressiosta?

Miten suojellaan omaa jälkikasvua vitsalta ja pelolta, jolla sinut ehkä kasvatettiin?

Counting to ten doesn’t always help. Many parents cannot control they anger and become rough or violent towards their children. But how do you take responsibility of your aggression? How do you protect your own offspring from the violence and fear that you were brought up?

This Comics about Madness-webcomic is based on real-life experiences of storyteller Elina. Read more about the blog here!

Rakastaajaravistella2018 1 korjattu

Rakastaajaravistella2018 2 Rakastaajaravistella2018 3 Rakastaajaravistella2018 4 Rakastaajaravistella2018 5 Rakastaajaravistella2018 6

Rakastaajaravistella2018 7 korjattu Rakastaajaravistella2018 8Rakastaajaravistella2018 9 korjattuRakastaa-ja-ravistella-animaatiokokeilu-8-2018-3

The rage is still deep inside me. But I’ve learnt how not to let it grow into monstrous proportions.

Elina: ”Muistan ensimmäisen kerran, kun suutuin silmittömästi lapsilleni vieläkin hyvin tarkasti. Vanhempi lapseni oli juuri täyttämässä kaksi vuotta, kun hän vahingossa rikkoi jotain pöydälle lojumaan jäänyttä. Sekosin harmista. Huusin ja syyttelin pientä lasta pitkän tovin. Muistan vieläkin, miten hän katsoi minua suurilla silmillään hyvin hämmentyneenä. Silmät täynnä luottamusta. Vielä. Sittemmin hän oppi juoksemaan pakoon ja piiloutumaan sängyn alle. Juuri samalla tavalla niinkuin minäkin olin lapsena juossut koivunvitsaa heiluttelevaa raivoavaa isääni piiloon.

Etsin apua ammattilaisista ja monelta suunnalta sitä sainkin. Oli keskusteluapua, ryhmiä, mutta aina oli helpompaa puhua muusta ahdistuksesta ja väsymyksestä kuin itse väkivallasta. Vanhempien vertaistukiryhmässä asian puheeksi ottaminen olisi ollut mahdottomuus. Vaikeaa monissa perheissä on, mutta eihän kukaan omaa lastaan sillälailla säti tai raivottarena jahtaa, että tämä juoksee uikuttaen peiton alle.

Pikku hiljaa vuosien kuluessa raivostumistilanteet vähenivät. Lopulta loppuivat kokonaan. Kasvoivatko lapset sellaiseen ikään että minulla oli helpompaa vai sainko aidosti avun ammattilaisten tuesta? Luultavasti vähän molempia. Edelleen syytän itseäni kaikista pulmista, mitä lapsen käyttäytymiseen tai sosiaalisiin suhteisiin tulee. Josko kaltoinkohtelu näkyisi lapsessa vieläkin jotenkin?

Ehkä parasta mitä itse osasin silti tehdä oli se, että raivon mentyä aina pyysin anteeksi, annoin tilaa jutella siitä mitä tapahtui. Avoimesti puhuin lapsille hirviöstä, joka minussa on. Ja onhan se hirviö edelleen minussa, mutta unessa – onneksi. Parasta, mitä sisäiselle hirviölleen voi tehdä on, että ottaa sen syliin ja hoivaa. Sillä sitä sekin on vain vailla.”

Viivi: Kuten kaikki Hulluussarjakuvat, tämä tarina kosketti. Elinan kerronnassa kuului häpeän lisäksi halun katkaista sukupolvet ylittänyt väkivallan ketju. Kertoja antoi ainekset hahmoon, johon tutustuminen voi auttaa monia. Heitä, joita on joskus pahoinpidelty ja jotka eivät haluaisi samaa omille lapsilleen. Heitä, jotka eivät halua satuttaa perhettään ja tarvitsevat siihen apua. Heitä, jotka kokevat pelkoa, tuskaa, syyllisyyttä ja häpeää koetusta tai tehdystä väkivallasta.

Kaipaisitko sinä apua väkivaltaan kotonasi? Tässä linkkejä apua tarjoaviin tahoihin:

Hätätilanteessa soita aina hätänumeroon (112).

Aloita esimerkiksi täältä, jos olet väkivaltaa käyttänyt nainen tai äiti: Maria Akatemia ry:n naisenvakivalta.fi -sivusto tarjoaa tukea, toivoa ja tarinoita naisten väkivallasta, aggressiosta ja itsehillinnästä. ”Nainen väkivallan tekijänä on yhä tabuaihe, vaikka tekijätilastoissa nainen näkyykin: parisuhdeväkivallasta noin kolmasosa on naisten tekemää ja lapsiin kohdistuvasta puolet.” Hulluussarjakuvien tarinankertojat ovat kehuneet Maria Akatemian tarjoamaa apua.

Maksuton Nollalinja (puh. 080 005 005) auttaa kaikkia, jotka ovat kokeneet henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai väkivallan uhkaa. Nollalinja auttaa myös väkivaltaa kokeneiden läheisiä sekä ammattilaisia, jotka tarvitsevat neuvoja asiakastyöhönsä.

Nettiturvakoti auttaa väkivallan kaikkia osapuolia tarjoamalla heille tietoa, keskusteluapua sekä tarinoita perhe- ja lähisuhdeväkivallasta ja siitä selviytymisestä. Sivustolla autetaan myös väkivallan todistajina tai kohteina olleita lapsia ja nuoria. Myös sivuston Muita auttavia palveluja– osio on selkeä ja monipuolinen.

Mitä ajatuksia tarina sinussa herätti? Oletko sinä kokenut tai tehnyt väkivaltaa perheessäsi? Kommentoi vapaasti tai kirjoita osoitteeseen hulluussarjakuvia@gmail.com.

Share

Raskaan sarjan psykiatriaa: Mukavuusalue / Hardcore Psychiatry: The Comfort Zone

Kuva

Tämä on viides ja viimeinen osa psykiatrisen sairaanhoitaja Valpurin kertomuksista. Hän hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Klikkaa aiempiin osiin:

  1. Sanna ei nikerry
  2. Pikku-Antti
  3. Kuka ymmärtäisi ärmättiä
  4. Petterin tonttuansa

Valpuri on taitava ja neuvokas hoitaja. Mutta kuka on se mies, joka päivän päätteeksi riisuu takkinsa?

SV: Spoilaavat sisältövaroitukset avainsanoissa! Tarina ei sovi lapsille.

TW: Spoiler-containing trigger warnings in the keywords! This story is not for kids.

The storyteller Valpuri is a nurse for the mentally ill. He treats people whose life experiences and illnesses have lead to severe problems or even violent actions. This is the last episode of his five stories, each of a different person.

Due to Valpuri’s one-of-a-kind storyteller voice the first four episodes of this series are only available in Finnish for the time being, sorry! Hope you’ll still enjoy this subtitled comic that doesn’t require you to read the other episodes.

kuva 1korjattu Webomics about madness & mental illness by Viivi Rintanen & real-lifestorytellers. kuva 3korjattu kuva 4korjattu kuva 5korjattu kuva 6korjattu kuva 7KORJATTU Webomics about madness & mental illness by Viivi Rintanen & real-lifestorytellers. Webomics about madness & mental illness by Viivi Rintanen & real-lifestorytellers.

Valpuri: ”Viivi pyysi minua hieman avaamaan tuntojani tarinoistamme. Olen siten ollut onnellisessa asemassa koko urani ajan, että olen saanut tehdä täysipainoisesti sellaista työtä mikä stimuloi, kiinnostaa ja tuntuu mielekkäältä. Tämän vuoksi se ei varsinaisesti työltä tunnukaan.

Aloitan hulluuden käsitteestä. Nähdäkseni me kaikki olemme enemmän tai vähemmän hulluja. Voimme varmaankin elämiämme tarkastellessa nähdä tilanteita, joissa joku toinen on kyseenalaistanut toimintamme järkevyyttä, joka subjektiivisesti meille itsellemme on ollut tärkeää. Hulluus ei ole mikään mustavalkoinen on/off-tila, joka kytkeytyy joko päälle tai pois. Se on loppupeleissä jana jonka toisessa laidassa voimme ajatella olevan absoluuttisen tervejärkisyyden (mitä se ikinä sitten tarkoittaisikaan) tai absoluuttisen hulluuden (mitä sekään sitten olisi). Hulluuden määrittely lienee kovin subjektiivista.

Jos palaamme alussa mainitsemaani työhön, minusta on hulluutta tuhlata elämäänsä tekemällä työtä joka ei kiinnosta. Tiedän, emme kaikki voi lähteä jahtaamaan heti välittömästi ihannetöitämme, koska laskut olisi maksettava ja puuroa olisi kiva pöytään saada. Mutta aina väliajoin elämän myllytyksen keventyessä, meillä on tilaisuuksia arvioida sitä olemmeko tyytyväisiä elämiemme tilaan.

Mutta miten tämä liittyy varsinaiseen hulluuteen? Käyttääkseni esimerkkinä itseäni, otetaan esimerkiksi itseni. Olin vielä ala-asteella kun äitini alkoi huolestua mielialojeni vaihtelusta ja mataluudesta. Syyt tähän ovat moninaiset eikä niitä tarvitse tässä käydä. Masennukseni myötä minulla oli vuosia itsetuhoisia impulsseja ennen kuin aloin tekemään mitään niiden eteen.

Aloitin lopulta tekemällä pieniä, huomaamattomia viiltoja ranteisiini. Aluksi se tuntui oudolta mutta addiktoivalta, koska keskittyessäni fyysiseen kipuun, mieleni myllerrys tuntui hetkeksi helpottuvan. Ajan myötä asiaan tottuessani aloin tehdä isompia jälkiä. Keittiösakset vaihtuvat keittiöveitseen, joka myöhemmin vaihtuu skalpelliin joka myöhemmin vaihtuu vanhakantaisiin irtonaisiin partateriin. Kerta kerralta arvet syvenevät. Ajan myötä en pitänyt enää mitenkään outona sitä, että pyrin saamaan haavat tulehtumaan jotta ne sattuisivat mahdollisimman pitkään. Tarvitsin kipua jotta pärjätäkseni mieleni kanssa.

Hulluus alkaa pienemmistä asioista ja eskaloituu pikkuhiljaa jos asialle ei mitään tee. Vuosiin en juuri tehnyt asialle mitään, koska se tuntui paljon vaikeammalta kuin viiltely. Uuteen totuttelu on pelottavaa ja outoa. Itseinhoni ja viiltely oli turvallista ja tuttua. Niiden kanssa pärjäsin. Siihen tottuu.

Entä sitten miksi kirjoitan potilaista joita kohtaan? Siksi, että hekin ovat ihmisiä, joiden ongelmat ovat samalla tavalla alkaneet kasautua pikkuhiljaa, kunnes pienistä ongelmien ryppäistä kasvaa vuoria jotka murtavat heidän psyykkeensä. Hyvin harvoin on tullut vastaan henkilöitä, jotka ovat syntyneet pahoiksi, sillä he lienevät jo lähtökohtaisesti vankilassa. Ihmisiä jotka ovat jo nuorelta iältä osoittaneet toimivansa vastoin toisia ihmisiä vakaan harkinnan kautta. Miten usein luenkaan onnettomista lapsuuksista, joissa vanhemmat käyttävät päihteitä, rahaa ei ole ja koulukiusaaminen aloittaa syrjäytymiskehityksen. Puhumattakaan kehitysvaikeuksista joihin ei ole apua saatu, joko kunnallisten säästötoimenpiteiden tai vanhempien uupumisen sen vaatimisen perään.

Kirjoitan heistä myös siksi, että nykypäivän poliittisessa ilmapiirissä näyttäisi vallitsevan sellainen henki, että hän joka vaatii, saa. Heiltä, jotka vaikenevat, otetaan. Mielenterveyspotilaat, joiden energia menee oman sisäisen maailman tuottamien haasteiden kanssa pärjäämiseen, aniharvoin jaksavat nousta barrikadeille vaatimaan osaansa yhteiskunnan varoista. Tehokkaampaa avohoitoa. Enemmän sairaalapaikkoja. Parempia mahdollisuuksia terapiaan. Kun itse ensimmäisen kerran jäin sairaslomalle masennuksen vuoksi, sain kriisiajan viikon päähän. Nopein mahdollinen aika. Se oli pitkä viikko, mutta onnekseni itsemurhayritykseni jäi varsin ponnettomaksi ja tutut teräni auttoivat.

Mutta palatakseni potilaisiini, he ovat ihmisiä siinä kuin sinä ja minä. Heilläkin olisi tarinoita kerrottavanaan. Hekin ovat merkityksellisiä ihmisiä, kaikkine outouksineen. Tai oikeastaan, oudoilta he alkavat vaikuttaa vasta siinä vaiheessa kun kerron heistä jollekin joka ei kuulu yhteisöömme. Kuten aiemmin mainitsemaan viiltelyyni, heidänkin erikoisuuksiinsa tottuu siinä määrin, etteivät ne enää vaikuta oudolta. Erikoisuuksista tulee osa normaalia iltavuoroa.

Puntaroin pitkään, tulisiko minun heistä kertoa lainkaan, koska onhan niin, että he eivät ole minulla lupaa kertomiseen antaneet. Toivon anonymiteettini ja yksityiskohtien sekoittelun on tehneen heistä tunnistamattomia. Mutta vaikka he ovatkin tässä yhteydessä tunnistamattomia, se ei vähennä sitä, etteivätkö he olisi olemassa. He ovat yhteiskuntamme marginaalijäseniä, työnnettyinä sivuun mielestämme, mutta yhtä kaikki samanarvoisia ihmisiä kuin kuka tahansa meistä. Kukaan heistä ei myöskään ole absoluuttisen sairas, vaan kaikissa heissä on jotain hyvää ja puhdasta. Tuon hyvän ja puhtaan vaaliminen ja tukeminen auttaa heitä pärjäämään vaikeuksiensa kanssa.

Voimia ja jaksamisia kaikille, jotka kamppailevat mielenterveytensä kanssa. Älkää jääkö yksin niiden kanssa. Vaikka ongelmanne olisi minkälaisia, puhukaa niistä. Häpeään ei kuole, vaikka siltä voi tuntuakin. Vaalikaa luottamuksellisia ihmissuhteita. Ja ennen kaikkea, pyrkikää aina olemaan yksi hyvistä tyypeistä, koska maailmassa on jo liikaa paskapäitä.”

Viivi: Valpuri on mahtava tyyppi. Halusin vangita sarjakuvaan edes jotakin siitä, mitä häneltä olen oppinut: empaattista ja uteliasta suhtautumista ihmisiin, joiden hulluutta on vaikea käsittää. Periksiantamatonta halua tehdä maailmasta parempi.

Halusin myös kuvata tabuaihetta: itsetuhoista viiltelyä. Koko hulluuden kirjoon kohdistuu häpeäleima, mutta viiltelyn stigma on erityisen haitallinen. Pahimmillaan viiltely mitätöidään vähäpätöiseksi teinituskaksi, joka on käsittämätöntä, ohimenevää ja noloa. Ei ole satuttavampaa tapaa suhtautua monimutkaiseen ja vakavaan ongelmaan.

Katsotaanpa uudestaan: kassajonossa edelläni pakkaa ostoksiaan noin 30-vuotias nainen. Levoton muksu pyörii vanhempansa ympärillä äidin maksaessa. Korttia ojentavan käden hiha nousee ja alta pilkistää vaaleita arpia.

Uimastadionin pukuhuone kesäkuumalla. Uimari hipsii suihkunraikkaana selkäni taakse kaapilleen. Sivusilmällä näen vilauksen kohopintaisista, punaisista raidoista naapurini reisissä. Äkäinen helleihottuma, raskausarpia vai tuoreita viiltojälkiä?

Viiltelyn tai muun itsen satuttaminen on vaarallista ja lopettaminen voi olla erittäin vaikeaa. On myös puhetta käytöksen tarttuvuudesta esimerkiksi nuorten osastopotilaiden kesken. Tämä sarjakuva toteutettiin riskeistä tietoisina, mutta toivottavasti perustellusti.

Emme halua triggeröidä itsetuhoisia lukijoita viiltelemään. Sen sijaan toiveeni on avartaa käsitystämme siitä, ketkä viiltelevät ja mistä syistä. Jos viiltelyyn suhtauduttaisiin ymmärtäväisemmin, olisi yhden jos toisenkin hihan nostaminen hädässä helpompaa.

Tarinassa myös korostamme Valpurin saamaa apua, joka on kantanut hänet aikuisuuteen saakka. Valpurin tarina on myös osoitus siitä, että vaikeidenkin kokemusten jälkeen on olemassa lukemattomia asioita joiden tähden elämä on elämisen arvoista.

Mitä mietit? Nyt on tilaisuutesi kertoa ajatuksistasi liittyen hoitoon, suljettuun osastoon tai Raskaan sarjan psykiatria-kertomusten eri osiin. Kommentoi rohkeasti!

Toivovat Viivi ja Valpuri

 

 

 

Share

Raskaan sarjan psykiatriaa 4/5: Petterin tonttuansa

Kuva

Eikö totta ole se, minkä omin silmin näkee?

Vai se, minkä kaikki muut näkevät ja mitä sinun on vaikea uskoa todeksi?

Tämä on neljäs osa Raskaan sarjan psykiatriaa-kertomussarjasta, joka kuvaa tiukasti säpissä olevan laitoksen asukkaita psykiatrisen sairaanhoitajan Valpurin näkökulmasta. Hän hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Ensimmäinen kuvitettu tarina kertoi Sannasta, toinen Antista ja kolmas Pentistä.

Tällä kertaa Valpuri kertoo herttaisesta Petteristä, jota riivaa sitkeä harhakuvasto.

Raskaan-sarjan-psykiatriaa-isompi-kirjan-kansi-ilman-tekstiä-more-vibrance Raskaan-sarjan-psykiatriaa-Petteri-sivu- Raskaan-sarjan-psykiatriaa-Petteri-sivu-2

Mitä pidit tarinasta? Sana on vapaa!

Ole passissa ja valmiina, kun viimeinen osa pian julkaistaan. Viides osa kertoo miehestä, joka on elänyt vaikean masennuksen kanssa pidempään kuin ilman sitä. Ja kuinka lääkitys voi olla pieni hinta siitä, että saa olla olemassa omassa elämässään.

Share

Kadoksissa / A Lost Mind

Kuva

”Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri.

Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa.

Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.”

Tarinankertoja SusuPetal blogissaan. Tässä masennustrilogiamme viimeinen osa.

This comic is a part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. A Lost Mind is a collaborated webcomic, the last part of a trilogy about depression. It’s made by storyteller SusuPetal & comics artist Viivi Rintanen. The first part was published here (Half-Minded) and second here (An Empty Mind).

Check out the short description of this blog  and enjoy the subtitles between the panels. Feel free to comment or write to hulluussarjakuvia@gmail.com. 🙂

Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017pohja11_kadoksissa

Masennus ei ole olotila,

joka valitaan.

Ei tunne, jota ruokitaan vapaaehtoisesti.

 

Masennus ei ole alakuloa,

jossa viivytään hetki.

Masennus ei ole surua, joka tyyntyy aikanaan.

 

Masennus ei ole surumielisyyttä,

jota tuntee

syksyn tullen, kesän kuollessa pois.

 

Masennus ei ole maailman tuskaa,

ei hetken mielen notkahdus.

Susu Petal, Sairaalapäiväkirja (2010)

Tähän päättyy masennustrilogiamme. Masennus on todellinen sairaus. Se voi onneksi myös hellittää, aaltoilla tai hiipua pois.

Millaisia kokemuksia sinulla on masennuksesta sen eri muodoissa? Entä suljetusta osastosta? Sana on vapaa.

Share

KR(APU)L(A) – The worst hangover ever

Kuva

Krapula voi olla viaton ja pieni jyskytys. Tai sitten se voi olla pimeä ja ongelmallinen, toistuva kuilu, josta poispääsy on pikkuhiljaa vaikeampaa. Lähestyvän Flow-viikonlopun kunniaksi ja sarjakuvafestareita odottaen, tässä Järjettömän Vallilan kertomus käännekohtaisesta kankkusesta!

Kertomus on julkaistu aikaisemmin loppuunmyydyssä RIKKI-lehdessä vuoden 2016 sarjakuvafestivaaleilla. Nähdäänhän seuraavilla Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2.-3.9. Helsingin Suvilahdessa? 🙂

This story is about the worst and most groundbreaking hangover in a guy’s life. It’s part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. Check out the short description of this blog  and enjoy the subtitles between the panels. 🙂

Tarinankertoja/Storyteller: Järjetön Vallila 2016
Piirtotyö/Comic: Viivi Rintanen 2016

Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(1)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(2)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(3)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(4)

Krapula (Hulluussarjakuvia 2016).Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(5)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(6)Lue lisää tarinan taustoista alta!

Lue loppuun

Share

Puolimieli – Half-minded (1/3)

Kuva

Puolimieli / Half-minded (2016) on tarina masennuksesta ja minuudesta. Se on tehty yhteistyössä monitaiteisen, poikkeuksellisen SusuPetalin kanssa. Lue prosessistamme lisää postauksen lopusta.

Julkaisuaikataulukin on poikkeuksellinen. Kakkososa (Tyhjäpää / An Empty mind) ja kolmas (Kadoksissa / A lost mind) ilmestyvät kuin ilmestyvät. Tarinat mukailevat todellista masennusta, hoitoprosessia ja elämää. Muutos mielessä voi olla hidas. Tarina on temmoltaan ja lopputulokseltaan arvaamaton. Minäkään en tekijänä tiedä, miten päähenkilö-Susumme käy.

This comic is a part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. Half-minded is a collaboration of SusuPetal & Viivi Rintanen and two sequals shall be published in the future.

Check out the short description of this blog  and enjoy the subtitles between the panels. 🙂 The blog shall be translated little by little. And maybe later published on a different domain as an English version.

Oletko joskus ollut niin loppu yrittämään elämistä, että puoliksi tyhjä lasi olet sinä itse?

Have you ever been so fed up of trying to survive life that you have become the half-empty glass yourself?

Tarinankertoja: SusuPetal 2016

Piirtotyö: Viivi Rintanen 2016

kuva1_susupetal kuva2_susupetalkuva3_susupetalkuva4_1kuva4_2*Jos säikähdit, kts. alalaita.

kuva6kuva7 Viivi: SusuPetal toimitti minulle proosakirjansa, joka kertoo miltä masennus tuntuu. Hämmästyin, mykistyin. Kirjassa ja SusuPetalin blogin teksteissä vaikutti se, kuinka syvästi masentunut ihminen on älykäs, luova ja taitava ilmaisija. Monialainen taiteilija, edelleen läheinen ja vanhempi – mutta itselleen ei mitään. Maailma kutistuu, minä mustuu, jopa murenee kuin hiili.

Monivivahteisen masentuneen lisäksi haluan tarinallamme näyttää, miten masennus liikkuu: hitaasti, painavasti, velloen elämän ylle ja vetäytyen kuin samanmoinen aalto.

SusuPetal:

Masennus ei tee ihmisestä huonoa. Osallistumalla tähän projektiin haluan kertoa omalla tarinallani, että me emme ole osa masennusta, masennus on vain osa meitä.

Toivon samaa kokeneiden huomaavan, miten yhteneväiset tunteemme ovat. Emme ole yksin. Emme ole ainoita hulluja. Meitä on monta, samoin kokeneita, saman ymmärtäviä.

Hulluussarjakuvat ei glorifoi mielen rikkoutumista vaan rikkoo tabuja, pelkoja, häpeää ja kaikkea sitä hyssyttelyä, mitä valitettavan usein esiintyy puhuttaessa psykiatrisista sairauksista. Ei ole todellakaan yhtään siistiä olla masentunut,  bipolaarinen ja niin edelleen.

En ole julkkis, joka paranee masennuksesta kuukaudessa. En ole, uskokaa tai älkää, valinnut tätä päätä.

Tulen toimeen sen kanssa paremmin kuin ennen, minulla on ammattilaisten kehuma ns. hyvä sairaudentunto. Olen tehnyt ihan helvetisti töitä pysyäkseni hengissä, oppiakseni tunnistamaan oireet, muuttanut vääristyneitä ajatusmalleja, oppinut hengittämään hyperventiloimatta. En koe itseäni epäonnistuneeksi ihmiseksi, vaikka tiedänkin, että syön lääkkeitä lopun ikäni. En häpeä.

 

Ruutu / A panel of Puolimieli – Half-minded. ©SusuPetal & Viivi Rintanen/Hulluussarjakuvia 2016

*Säikähditkö tarinan päähenkilön mielikuvien väkivaltaisuutta? Hirveä ajatus voi olla musertava myös sen ajattelijalle, joka ei ikimaailmassa tekisi pahaa kärpäsellekään. Silkkoja ajatuksia ei tarvitse pelätä, vaan niistä kannattaa kertoa.

Haluaisitko tämän Hulluussarjiksen fyysisesti kätösiisi? Tarina julkaistiin KUTI-lehdessä printtinä, jossa taitto pääsee oikeuksiinsa! 🙂 Kannattaa tsekata muutkin nykysarjiksen helmet ja kyttäillä lehden ilmaisnumeroita pääkaupunkiseudulla kirjastoissa tai vaikka Sarjakuvakeskuksella.

Tekeillä on kolmisen muuta tarinaa. Puolimieli jatkaa kulkuaan ennen pitkää, sitä ennen kuullaan kuntoutusrumbasta, päihteiden kytköksestä mielialaan ja paniikkihäiriöstä. Ja ehkä yksi avautumiseni hulluussarjisten kulisseista, jota panttaan kuin ummettuneena. Kiitos kärsivällisyydestänne <3

Terv. Viivi ja Hulluuranko. 🙂 Facebookissa löydät meidät hakusanalla @hulluussarjakuvia ja instassa seikkailee @viivi_rintanen

Share

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu A.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely A)

pershäiriösoppa_kuva4BFLÄTTIMitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Miksi muuttaisit itseäsi toisen tarpeita ja haluja aavistellen – mikset olisi vain oma itsesi? Ehkä muistat, mitä joskus on tapahtunut, kun olit aito itsesi. Ehkä oma persoonasi on pimennossa kaiken pelon alla. Ehkä et itse tiedä, miten pääset kierteestä pois.

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Epävakaa persoonallisuushäiriö voi ulospäin näyttää parisuhdepulmilta tai villiltä sinkkuelämältä. Eli aika normaalilta ”vaiheelta” nuoren rämpiessä kohti aikuisuutta. Ehkä samaan tapaan syömishäiriö kuitataan liialliseksi laihduttamiseksi.

Molemmissa pahoinvoinneissa potijan käytös on normaalimmalle sivustakatsojalle omituista ja pelottavaa. Ehkä siksi anorektikko on helppo kuitata terveysintoilijaksi tai epävakaa skitsomuijaksi – aikamme ilmiöiksi.

Jos katsot yksilöä vain osana massaa, et näe kaikkea. Esimerkiksi sairaalloisuutta tai käsittämätöntä tuskaa. Annetaan tarinankertoja Janikan kertoa, mikä erottaa epävakaan persoonallisuushäiriön citysinkun mieliala-ailahduksista:

”Monesti epävakaudestani kertoessani ihmiset kommentoivat sitä esimerkiksi: ”kaikillahan on tuollaista, oot vaan dramaattinen”. Yritän selittää, että minulle ”dramaattisuus” ja ailahtelevaisuus on ainoa vaihtoehto. Tiedän vain mustan ja valkoisen, näkemättä harmaan sävyjä. Tunnen jatkuvaa tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä olen ja miten käyttäydyn, mikä ilmenee usein itsetuhoisin tavoin. Joskus en pääse sängystä ylös enkä syö moneen päivään, joskus uuvutan itseni tekemällä liikaa.

Epävakaus saa minut kiintymään ihmisiin sormia napsauttamalla ja omistautumaan heille täysin. Erotuksena neurotyypilliseen, voimakkaasti rakastavaan ihmiseen, minun ja monien muiden epävakaiden hyvinvointi alkaa nojata täydellisesti toiseen ihmiseen. Se aiheuttaa jatkuvaa validioinnin hakemista ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Tätä pelkoa käsitellään paitsi miellyttämällä, niin myös toisinaan työntämällä kohde pois. Epävakaa minä osaa kaksi asiaa parhaiten: vihata ja rakastaa. Välillä ne sekoittuvat keskenään.”

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

”Kun kuulin diagnoosini olevan epävakaa persoonallisuushäiriö, säikähdin. Luulin persoonallisuushäiriöitä olevan vain pahoilla ihmisillä, jotka tekevät pahoja asioita. Ottaessani häiriöstä selvää tunsin suurta helpotusta, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen. Tajusin, etten ollut yksin, en edes paha.

Minulla on monesti ollut lohduton olo siksi, että persoonallisuushäiriöistä ei koskaan parannuta. Muttei niistä tarvitsekaan: oireeni ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa ja olen vihdoin aloittamassa pitkää terapiajaksoa.

En mene terapiaan parantamaan itseäni tai oleta, että joskus en olisi enää epävakaa. Tiedän, että oireita putoilee joka tapauksessa ajan myötä pois ja se on lohdullista. Tärkeintä on, että minä ja muut epävakaat oppisivat hyväksymään piirteensä ja arvostamaan niitä. Silloin voimme paremmin pärjätä muiden joukossa, toivottavasti poistaen tiukassa istuvia stigmoja. Meitä ei tarvitse pelätä eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Olen ikuisesti kiitollinen Viiville siitä, että hän tuo meidän ääntämme kuuluviin.”

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen lopetuksen täältä.

Share

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu B.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely B)

pershäiriösoppa_kuva4_AMitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Miksi muuttaisit itseäsi toisen tarpeita ja haluja aavistellen – mikset olisi vain oma itsesi? Ehkä muistat, mitä joskus on tapahtunut, kun olit aito itsesi. Ehkä oma persoonasi on pimennossa kaiken pelon alla. Ehkä et itse tiedä, miten pääset kierteestä pois.

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Epävakaa persoonallisuushäiriö voi ulospäin näyttää parisuhdepulmilta tai villiltä sinkkuelämältä. Eli aika normaalilta ”vaiheelta” nuoren rämpiessä kohti aikuisuutta. Ehkä samaan tapaan syömishäiriö kuitataan liialliseksi laihduttamiseksi.

Molemmissa pahoinvoinneissa potijan käytös on normaalimmalle sivustakatsojalle omituista ja pelottavaa. Ehkä siksi anorektikko on helppo kuitata terveysintoilijaksi tai epävakaa skitsomuijaksi – aikamme ilmiöiksi.

Jos katsot yksilöä vain osana massaa, et näe kaikkea. Esimerkiksi sairaalloisuutta tai käsittämätöntä tuskaa. Annetaan tarinankertoja Janikan kertoa, mikä erottaa epävakaan persoonallisuushäiriön citysinkun mieliala-ailahduksista:

”Monesti epävakaudestani kertoessani ihmiset kommentoivat sitä esimerkiksi: ”kaikillahan on tuollaista, oot vaan dramaattinen”. Yritän selittää, että minulle ”dramaattisuus” ja ailahtelevaisuus on ainoa vaihtoehto. Tiedän vain mustan ja valkoisen, näkemättä harmaan sävyjä. Tunnen jatkuvaa tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä olen ja miten käyttäydyn, mikä ilmenee usein itsetuhoisin tavoin. Joskus en pääse sängystä ylös enkä syö moneen päivään, joskus uuvutan itseni tekemällä liikaa.

Epävakaus saa minut kiintymään ihmisiin sormia napsauttamalla ja omistautumaan heille täysin. Erotuksena neurotyypilliseen, voimakkaasti rakastavaan ihmiseen, minun ja monien muiden epävakaiden hyvinvointi alkaa nojata täydellisesti toiseen ihmiseen. Se aiheuttaa jatkuvaa validioinnin hakemista ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Tätä pelkoa käsitellään paitsi miellyttämällä, niin myös toisinaan työntämällä kohde pois. Epävakaa minä osaa kaksi asiaa parhaiten: vihata ja rakastaa. Välillä ne sekoittuvat keskenään.”

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

”Kun kuulin diagnoosini olevan epävakaa persoonallisuushäiriö, säikähdin. Luulin persoonallisuushäiriöitä olevan vain pahoilla ihmisillä, jotka tekevät pahoja asioita. Ottaessani häiriöstä selvää tunsin suurta helpotusta, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen. Tajusin, etten ollut yksin, en edes paha.

Minulla on monesti ollut lohduton olo siksi, että persoonallisuushäiriöistä ei koskaan parannuta. Muttei niistä tarvitsekaan: oireeni ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa ja olen vihdoin aloittamassa pitkää terapiajaksoa.

En mene terapiaan parantamaan itseäni tai oleta, että joskus en olisi enää epävakaa. Tiedän, että oireita putoilee joka tapauksessa ajan myötä pois ja se on lohdullista. Tärkeintä on, että minä ja muut epävakaat oppisivat hyväksymään piirteensä ja arvostamaan niitä. Silloin voimme paremmin pärjätä muiden joukossa, toivottavasti poistaen tiukassa istuvia stigmoja. Meitä ei tarvitse pelätä eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Olen ikuisesti kiitollinen Viiville siitä, että hän tuo meidän ääntämme kuuluviin.”

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen loppuvaihtoehdon täältä.

Share