Hulluussarjakuvia-kokoelma ilmestyy syksyllä 2020

Kuva

Hulluussarjakuvat ilmestyvät ensimmäistä kertaa kirjana.

Hulluussarjakuvat ilmestyvät ensimmäistä kertaa kirjana.

Viimein voit lukea hulluussarjakuvasi myös omasta hyllystäsi! Pitkän, pitkän puurtamisen tuloksena Helsingin sarjakuvafestivaaleilla ilmestyy Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (Suuri Kurpitsa), joka on sekä kokoelma rakastettuja hulluussarjakuvia että kertomus niiden synnystä.

Kahdentoista sarjakuvanovellin takana ovat todelliset henkilöt, joiden tarinat on julkaistu täällä blogissa vuosina 2015 – 2020. Kokoelma on ensimmäinen laatuaan ja ainut tapa, jolla voit saada hulluussarjakuvat itsellesi kirjamuodossa. Lisäksi kirja sisältää 60 sivua ennenjulkaisematonta, tekijän – eli minun, Viivin – elämästä kertovaa sarjakuvaa.

Kirjan nimitarina Sarjakuvaterapiaa kuvaa aikaa, jolloin piirsin muiden kokemuksia hulluussarjakuviksi ja kävin läpi omaa elämääni psykoterapiassa. Mitä tapahtuu, kun vuosia syömishäiriön ja loppuunpalamisen välillä sahannut nainen puhuu terapeutille äidistään, koirastaan, kuntosalinsa anorektisesta juoksijasta ja inhoamastaan lifestyle-bloggaajasta? Omaelämäkerrallinen psykoterapiakuvaus nivoo kaikki kertomukset yhteen ja näyttää myötätunnon, puhumisen ja kuuntelemisen muutosvoiman.

Olen teoksesta ja sen hulluussarjakuvista erittäin ylpeä. Siksi onkin siistiä, että olen sattumoisin tänä vuonna myös Helsingin sarjakuvafestivaalien kunniavieras ja teoksen julkaisu osa Graphic medicine -teemaista ohjelmaa la 4. –  su 5.9.2020 Helsingin Suvilahdessa! Tulethan sinäkin moikkaamaan minua Kattilahalliin? Paikan päältä voit ostaa signeeratun uutuusteoksen ja aikaisempaa tuotantoani. Järjestelyissä huomioidaan huolellisesti syksyn koronatilanne.

Ohjelma tarkentuu myöhemmin, mutta yksi tapahtuma joutaisi nyt heti kalenteriisi: tule sinäkin julkkareihin torstaina 3.9. Kulttuurikeskus Loukkoon kello 18.00 alkaen! Tapahtuma on kaikille avoin ja ilmainen, ja ilmestyy myöhemmin Hulluussarjakuvien Facebook-sivujen tapahtumiin. Julkkarit eivät ole julkkarit, jos te lukijat ette tule sankoin joukoin paikalle.

Jos haluat varmistaa että saat oman kappaleesi, voit ennakkovarata teoksen jo nyt sähköpostitse (viivirintanen@gmail.com). Kirjan hinta ja toimituskulut tarkentuvat myöhemmin, eivätkä varmasti ole suurensuuret.

Nähdään syyskuussa!

Terveisin Hulluussarjakuvien äiti Viivi

Share

Mielen kulttuuri-seminaari: Aleksis Kivi approves #toivoataiteista

Kuva

Oli lokakuun kymmenes, kun harpoin vanhan kotikaupunkini katuja miettien Aleksis Kiveä. Olisiko hän ollut mielissään, jos olisi tiennyt hänen merkkipäiväänsä juhlittavan Maailman mielenterveyspäivänä?

Vuoden vähiten hullua päivää vietin puhumalla Jyväskylän yliopiston Mielen kulttuuri-seminaarissa*. Kirjallisuuden ja eheän mielen yhteinen juhlapäivä lienee sattumaa, mutta istui ohjelmaamme. Kolmatta kertaa järjestettävän seminaarin teemana oli Toivoa taiteista. Kahdeksan ainejärjestön järjestämä tapahtuma oli lämminhenkinen ja aivan liian mielenkiintoinen, että osaisin sitä kuvata teille tyhjentävästi. Sen sijaan kerron, mitä pipipäässäni puhujana tarkoitin ja kuuntelijana opin.

Puheenvuorotiivistelmä: eroon stigmasta sarjakuvalla

Myhäilen, koska pääsen pauhaamaan häpeäleimasta. Kuva:©Mielen kulttuuri-työryhmä

Myhäilen, koska kuvittelen päättäväni häpeäleiman just nyt.
Kuva:©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Jännitin puhettani, koska halusin TAAS edustaa meitä kaikkia ja osoittaa, kuinka merkittäviä Hulluussarjakuvat ovat. Vaikka tiedän olevani vain yksi poikkeava sarjakuvantekijä enkä Beyonce, toivoisin supersankarimuodonmuutosta aina esiintyessäni.

Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Sarjispiirtäjyyteni alkoi mielisairaalasta, jossa työskentelin siivoojana. Kolme kesätyöjaksoa mopin varressa opettivat, että hulluus on inhimillistä. Oli korjaavaa, kun salaa syömishäiriöisenä näin, että järkkynyt tai toisenlainen ihmismieli on yhtä arvokas kuin eheä. Seuraavat vuodet piirsin Mielisairaalan kesätyttöä. Minun oli jaettava kokemukseni, koska sain osastokyylätessä takaisin tunteen ihmisarvostani.

Viivi-Rintanen-&-Hulluussarjakuvia-2017_2

Hullu-sanan loukkaavia sovelluksia ja tuskainen omakuva ajalta, jolloin näytin ehkä normaalilta (oikeanpuoleinen minä), mutta olin ongelmineni syvällä kaapissa. ©Viivi Rintanen 2017

Tulin esikoissarjakuvallani hulluuskaapista, mutta yllättäen en syrjityksi. Ihmettelin, miksi 10 vuotta pelkäämäni stigma koski vain osaa hulluista. Miksi minun rohkeuttani ylistettiin, mutta esimerkiksi skitsofreenikoista puhutaan pelokkain äänenpainoin virheellistäkin skeidaa?

Veikkaan, että minun hulluuteni on salonkikelpoisempaa. Se sopi tarinamalleihin, joilla syömishäiriötä kuvataan. Sellaisiin, joissa syömishäiriö voidaan kutistaa ja romantisoida melkein olemattomiin: kiltin kympin tytön sankaritarinaksi, ”koska minä pystyin niin sinäkin voit parantua”- tai ”nyt olen vahvempi”-sitaatteihin. Vaikka kokemuksessani ja kirjassani syömishäiriö on pimeää, likaista, kuvottavaa, pelottavaa, yksinäistä, valheellista ja pakonomaista suorittamista.

Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Oletko koskaan miettinyt, miltä tämän blogin piirtäjä oikeasti näyttää? Löysäsormiselta, alati hämmästyneeltä kuvisopelta, tietty! Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Kenties nuorena, koulutettuna naisena olin miellyttävämpi ja uskottavampi puhuja kuin keski-ikäinen, oireiltaan erottuvampi psykoosikuntoutuja olisi ollut. Se ei ole oikein.

Tulen aina muistamaan, miten hirvittävältä pelkkä stigman pelkääminen tuntui. Miltä tuntuu heistä, jotka pelkäävät stigmaa aiheellisesti? Voisiko heidän näkökulmansa kertominen hälventää häpeäleimaa ja edistää hyvinvointia? Siksi teen Hulluussarjakuvia heille ja heistä, jotka eivät ole vielä puhuneet puolestaan. Siksi kerroin silmät lautasina tuijottavalle yleisölle ajasta, jolloin söin pakonomaisesti potilaiden ruokaa salaa. En suostu häpeämään, jos avoimuuteni auttaa kaltaisiani.

Toisaalta kieltäydyn häpeämästä siksi, että minulla on mahdollisuus valita – toisin kuin monella tarinankertojallani, joita häpeäleima vielä koskettaa.

Hullu: haukkumasana vai ihmismielen ongelmien kirjo?

Hulluussarjakuvia-hullusynonyymit-Viivi-Rintanen-2017

Mitä kaikkea ”hullu” tarkoittaa? Voisiko se viitata ihmismielen poikkeamien kirjoon ja historiallisiin käsitystapoihin? ©Viivi Rintanen 2017

Luennon runollisin hetki kuultiin, kun luettelin keräämiäni ”hullu”-sanan merkityksiä aimo litanian. Pohdin, josko sanaa käyttämällä saisimme sen haltuumme uudelleen. Voisiko ilmaisu haukkumasanan sijaan käsittää koko kirjomme? Voisiko se muistuttaa meitä hulluuden historiallisista, nykyaikana virheellisistä ja väkivaltaisistakin käsitystavoista?

Mielisairaalan kielikuvat: vankila, säilytyslaitos vai turvapaikka?

Muistatko vielä Kiven? Häntä hoidettiin Lapinlahden mielisairaalassa 1871. Alle vuoden hoitojakson aikana hänen tilansa ei kohtentunut ja hän kuoli jo kotiuduttuaan 1872. Nykyinen mielisairaanhoito saa Kiven aikalaisten menetelmät – esimerkiksi ulostus-, oksetus- ja morfiinihoidot – näyttämään barbaarisilta. Mutta edelleen mielisairaalaan joutuminen on pelottavaa, ahdistavaa ja järkyttää monia. Tämä ilmeni tutkijatohtori Karoliina Maanmielen ”Kirjoittaminen ja metaforat mielisairaalamuistojen ilmaisemisen apuna”-esitelmässä.

Maanmieli analysoi tekeillä olevassa, äärimmäisen mielenkiintoisessa tutkimuksessaan mielisairaalassa olleiden muistoja väkivallan ja vallankäytön näkökulmasta. Hän seuloo muistoaineistosta metaforisia, kuvallisia ilmaisuja vallalle ja väkivallalle.

Hämmästyttävän moni kielikuvasi sairaalan vankilaksi, jopa helvetiksi. Moni koki laitoksen hoidokkien säilytyspaikaksi, vain pieni osa turvapaikaksi. Negatiiviset ja pelottavat muistot herättelivät; miten laitoshoitoa voitaisiin muuttaa niin, ettei kokemus pelottaisi, jopa traumatisoisi? Tuikitärkeästä tutkimushankkeesta ja muistoaineistosta voit lukea lisää täältä.

Jos olisit sarjakuva

Lärpätyksen lisäksi semmaan kuului taidetyöpajoja. Tulevana kuvisopena vedin Minä sarjakuvana-harjoituksen, jossa tiivistimme elämän yhteen sivuun. Mihin ei pysty kukaan, en itsekään yli satasivuisella kirjalla. 😀

Ylimitoitettu tavoite paradoksaalisesti rentouttaa: sarjakuvanteossa saa sopivaa etäisyyttä omaan räpiköintiin. Mikä lähikuvassa on traagista, voi olla kaukaa katsottuna koomista, absurdia tai vapauttavaa.

Mielen-Kulttuuri-Toivoa-taiteista-2017_ViiviRintanentyöpaja

Pönö ja työpajalaiset. Kivoja tyyppejä!

Piirsimme elämämme sarjakuvaa ruutu kerrallaan epäkronologisessa järjestyksessä. Aloitimme keskeltä ja koukkasimme alun kautta loppuun. Arvaamattomuudestaan huolimatta harjoitus oli osallistujille turvallinen, sillä omaa sarjakuvaa ei tarvinnut jakaa. Oli myöskin oleellista, ettei kukaan ollut sarjakuvansa eikä sarjakuva heidän elämänsä täsmälleen, vaan piirtäminen mahdollisuus katsoa kokonaisuutta ohjatusti.

Harjoituksen loppupuolella osallistujat saivat myös kokeilla, mitä he tekisivät elämänsä esitykselle, mikäli saisivat vapaan, kurittoman mahdollisuuden tehdä mitä lystäävät. Paperin sai repiä, sutata tai ruutuja manipuloida jälkikäteen. Harjoitus on kuin lihallistunut – paperistunut? – kielikuva elämälle: se saakelin ketku ei pysy aina hyppysissä. Mutta elon kohtuuttomistakin käänteistä voi viimeistään jälkiviisaana löytää jotain tarkoituksenmukaista. Uskon, että oman tarinan pohtiminen auttaa jäsentämään yksittäisistä mitentässänäinkävimitähelvettiäkukaminäedesolen-tilanteista jotain mielekkäämpää, ehkä rakentavaa ja helpottavaa.

Muissa työpajoissa kokeiltiin kuva- ja sanataidetta ja musiikkiterapiaa. Opettaessani en ennättänyt niihin, mikä oli sääli. Olisin to del la kin mennyt musiikkiterapiaa ja terapeuttista kirjoittamista yhdistelevään pajaan.

Päivän tärkein keskustelu: opiskelijoiden mielenterveys

Lopuksi käytiin keskustelupaneeli opiskelijoiden terveyttä edistävien tahojen kesken. Jyväskylän kaupunginhallituksen Bella Forsgren, yliopiston Hanna Laitinen (Student Life-hanke), ylioppilaskunnan Jonna Varsa, vastaava psykiatri Raija Aittakumpu-Hydén Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöstä ja Susanna Takanen Kriisikeskus Mobilesta keskustelivat opiskelijoiden mielenterveydestä. Ja sen murtumisesta monenmoisten vaatimusten ristitulessa. Opiskelijoiden kysymyksissä nousivat esille opintotuen ja toimeentulon muutosten aiheuttama stressi, valmistumispaineet ja sosiaaliset pelot.

Keskustelijoiden aito huolenpito opiskelijoista kosketti. Panelistit myönsivät avunsaannin puutteet ja kuvailivat tarkoin turvaverkkoja, joihin epätoivoinen opiskelija voi vetää pitkälleen. Sellainen rätti olin myös itse, kun raahauduin opiskelijaterveydenhuoltoon jokunen vuosi sitten. Ratkaisuja ehdottivat myös seminaarin pop-up -torin esittelijät, jotka kertoivat opiskelijoille toiminnastaan. Helpotusta oloon voi tuoda liikunta, sanataide ja moni muu.

Vaikka opiskelijoiden keskuudessa kärsitään liian usein mielenterveysongelmista, olo jäi toiveikkaaksi. Avunantajilla on kasvot ja ongelmakohdat tiedostetaan. Toisin olisi, jos postiluukkuuni vain kolahtaisi ”et saa apua”-kirjelmä Kelalta. Apua vaille jäävien tunnustaminen tai pelkkä opiskelijaterveydenhuollon kehittäminen ei riitä, tietenkään.

Seminaarissa väsätty toivotus Hulluurangolta!

Seminaarissa väsätty toivotus Hulluurangolta!

Lähtiessäni kohti onnikkaani kävelin vielä kerran halki harmaan Jyväskylän. Olin valmistautunut angstisiin muistoihin, sillä vietin ”valon kaupungissa” elämäni pimeimpien vuosien alkusoiton, yläaste- ja lukioiän. Lisäksi olin puheenvuorossani jo valmiiksi julkisesti sorkkinut elämäni kipupisteitä. Silloin historia voi työntyä mielen päälle kuin finnit teini-Viivin hipiälle. Ohitin sydämeni särkeneen pojan kotitalon, kuvataidekoulun porttikongin ja vanhan lukioni.

Matkakeskuksella havahduin: en ollutkaan surullinen, vaan tunsin yhteyttä kaltaisiini. Tuntui, että mielenvikaisenakin olen arvokas, enkä ongelmineni yksin. Että minusta välitetään ja kaltaisiani voi auttaa. Että meidän tarinoillamme, äänillämme ja kasvoillamme on merkitystä. Että meitä tutkitaan ja tuetaan. Että kunpa tällaisia akateemisia kohtaamisia olisi useammin.

Ehkä jo maatunut Kivi olisi ollut iloinen siitä, että mielen eheyttä voi arvostaa sen lukemattomia poikkeamia sitgmatisoimatta.

*Postaus on toteutettu yhteistyössä Jyväskylän yliopiston Mielen kulttuuri-seminaarin kanssa. Suosittelen semmaa mahdollisina tulevina vuosina kaikille! 🙂

Share