13 metriä / 13 meters (K15)

Kuva

Sisältövaroitukset: itsemurhayritys, syömishäiriökäytös.
Älä lue tätä sarjakuvaa, jos olet alle 15-vuotias.

Trigger warnings: suicide attempt, eating disorders.
Do not read this comic unless you are minimum 15 years old.

Seuraava sarjis kertoo Outista, joka yrittää päättää elämänsä. Hän ei kestä enää kärsimystä, jota on tuntenut jo vuosia: syömishäiriö, masennus, kaikki muu. Mutta kipu ei lopu: Outi selviytyy, ja vanha tuska saa seurakseen uusia kivun muotoja.
Kaikesta kokemastaan huolimatta Outi osaa kuvailla, miksi eläminen on elämisen arvoista. Outin oivallukset ovat säälimättömiä ja surullisia, mutta myös kauniita ja kiitollisia. Lue lisää Outin ajatuksia postauksen lopusta.

Julkaisemme ravistelevan tarinan tarkoituksella tänään, Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n Älä laihduta -päivänä 6.5.2020. Tarinankertoja Outi ja Hulluussarjakuvien Viivi tietävät, että laihduttaminen ja syömishäiriö liittyvät toisiinsa tavalla, josta on syytä puhua.

Laihduttaminen voi satuttaa, estää elämästä ja laukaista hengenvaarallisen syömishäiriön. Toisin kuin joskus esitetään, laihduttaminen ei ole kenenkään velvollisuus, saati automaattisesti terveellistä ja hyvää. Se voi olla hyvinvoinnille vastakohtaista: syömishäiriöt kytkeytyvät pahimmillaan kuolemaan ja itsemurhaan.*

Tiesitkö, että syömishäiriöön menehtyvien yleisin kuolinsyy on itsemurha? Syömishäiriöt lisäävät esimerkiksi anoreksiaa ja bulimiaa sairastavien itsemurhariskiä merkittävästi verrattuna muuhun saman ikäiseen väestöön.*
*Lähde: Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n toiminnanjohtajan artikkeli Syömishäiriöissä kohonnut itsemurhariski – näin otat itsemurha-ajatukset puheeksi (9.9.2019).

Toivomme, että Outin tarina herättää sinussa kolme asiaa: ajatuksen siitä, ettei itsemurha ratkaise mitään, eikä päätä tuskaa. Itsemurhaa pohtivalle on tarjolla monenlaista, helpottavaa apua (ks. postauksen loppu).

Syömishäiriö on vakava sairaus, johon on saatavilla apua.

Vaikka elämässä on kärsimystä, se on elämisen ja olemisen arvoista.

EN: This is a story of enduring pain, an suicide attempt and no matter the suffering, life is worth living and being alive. Like all Comics about Madness -webcomics, the story is based on real-life experiences of a Finnish storyteller. Read more about the blog here! 

Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.

Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.

Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.Sarjakuva syömishäiriön ja masennuksen tuskasta, itsemurhasta ja elämästä. A webcomic about the pain of eating disorders and depression, suicide and life itself.Outi: ”Tänään tuo liki seitsemän vuotta sitten tehty, tähänastisen elämäni typerin päätös, tuntuu yhtä aikaa kaukaiselta muistolta ja siltä, kuin se olisi tapahtunut aivan vasta. Päätin antaa periksi eikä elämä koskaan sen jälkeen palannut enää entiselleen.

Olin sairastanut syömishäiriötä ja masennusta jo vuosikausia. Fluktuoiva tilanne, se että aina paremman kauden jälkeen vaivuin taas sairauden syövereihin vei lopulta voimat niin, että lakkasin uskomasta toipumiseen. Päätös elämän lopettamisesta kypsyi hiljalleen ja tein suunnitelmani. Itse toteutus tapahtui sitten eräänä iltana, kun mittani tuli viimein täyteen.

Siitä alkoi taistelu. Näin jälkikäteen ajateltuna on vaikea ymmärtää, kuinka selvisin ensimmäisistä kuukausista. Kaikki koettu fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kipu oli sitä luokkaa, että se voisi nitistää itse pirunkin. Kuntoutuminen oli kyllä verrattain nopeaa, kiitos länsimaisen lääketieteen, rautaisen pohjakunnon ja läheisten tuen. Niiden kahden kuukauden aikana, jotka sairaalassa vietin, minulla kävi vieraita joka ikinen päivä. Isot korjausleikkaukset onnistuivat eikä mitään komplikaatioita tullut. Lopulta sain nousta pyörätuolista, ja aloittaa hapuilevat kävelyharjoitukset.

Fyysinen toipumiseni surmanhypystä on yllättänyt kaikki. Kehoni toimii tänä päivänä aika hyvin. Minä kävelen. Pystyn lenkkeilyttämään koiraani, sienestämään ja marjastamaan, ajamaan polkupyörällä, harrastamaan akrobatiaa, vain muutamia mainitakseni. Kivun kanssa elän sovussa. Niistä vajaasta kolmestakymmenestä leikkaushaavasta tulehtui vain yksi – prosentuaalisesti aika hyvä tulos.

Useat lommoutuneista ihmissuhteistani toipuivat. Olen ollut ja olen edelleen pahoillani siitä, miten paljon satutin läheisiäni ja kuormitin yhteiskuntaa, mutta nyt vuosien jälkeen olen vihdoin valmis lopettamaan itseni jatkuvan syyllistämisen ja yritän pyytää anteeksi myös itseltäni.

Itsemurhat ja –yritykset herättävät vaikeita tunteita, kuten pelkoa, häpeää, syyllisyyttä ja vihaa, niin tekijässä kuin tekijän läheisissä. Mitä vähemmän niistä ja muista ongelmista puhutaan, sitä enemmän ihmiset joutuvat painiskelemaan yksin asioidensa kanssa, sitä hankalammilta ne tuntuvat ja sitä vahvemmaksi voimistuu se sosiaalisesti rakennettu normi, jonka mukaan kaiken tulee olla aina hyvin. Kun kellä nyt olis aina kaikki hyvin? Ja kun näin voi käydä kelle vaan, se on tosi. Ja kaikilla ei sitten ole välttämättä aivan yhtä hyvä tuuri kuin minulla.

Olisi kiva, jos voisin päättää kirjoituksen happily-ever-after –tyylisesti. Pelkkä eloonjääminen ei kuitenkaan poista alkuperäisiä ongelmia, joten niiden työstäminen jatkuu yhä. Onneksi nykyajan hulluja ei sidota enää seiniin kiinni, vaan yritetään auttaa ja kuntouttaa. Koen saaneeni yhteiskunnalta valtavasti tukea, ja olen sikäli onnekkaassa asemassa. Myös somaattisella puolella minuun on suhtauduttu jatkuvasti asiallisesti (mikä ei ole aina itsestäänselvyys) ja olen saanut erittäin hyvää hoitoa. Tätä velkaa en pysty koskaan maksamaan kokonaan takaisin, mutta uskon nyt ettei minuun ole satsattu turhaan. Keneenkään ei satsata turhaan.

Parkourin perusteet elämänhaluttomille –kurssin elävänä läpäisemisestä ei mitaleja jaeta, eikä tämä ole todellakaan mikään sankaritarina. Tämä on minun tarinani eikä siitä tarvitse löytää mitään hyvää. Hopeareunusten etsiminen vain vesittäisi sitä tosiasiaa, että päätökseni oli äärettömän typerä, surullinen ja väärä eikä näin vakavista ja vaarallisista teoista tarvitse tehdä kevyitä ja helposti hyväksyttäviä. Vain sillä on merkitystä, että saan olla itse tarinaani kertomassa.”

Löydät Outin ja 11 muuta tositarinaa mielenterveydestä uudesta kokoelmateoksesta, joka sisältää 60 sivua ennen julkaisematonta sarjakuvaa.

Lisätietoa ja lähteitä:

*Apua ja tukea itsemurha-ajatuksiin

Apua läheisille

Selkeää tietoa syömishäiriöstä ja vertaistoimintaa ympäri Suomen:

Hulluussarjakuvat ilmestyvät ensimmäistä kertaa kirjana.

Löydät Outin ja 11 muuta tositarinaa mielenterveydestä uudesta kokoelmateoksesta, joka sisältää 60 sivua ennen julkaisematonta sarjakuvaa. <3

Share

Miltä Hulluussarjakuvat tuntuvat – vastaa kyselyyn!

Kuva

 

Hulluussarjakuvia-kyselyHei rakkaat lukijat! Blogi on tällä hetkellä pienellä tauolla, sillä koostan Hulluussarjakuvista  kokoelmakirjaa. Kirja ilmestyy ensi syksynä. Siksi piirrän terä viuhuen ja vesiväri roiskuen uusia sivuja. Teokseen tulee noin 60 sivua uutta sarjakuvaa, jotka sukeltavat psykoterapiakokemukseen. Sarjakuvan voi myös nähdä omaelämäkerrallisen Mielisairaalan kesätyttö -esikoisteokseni sisarena, koska psykoterapiaa käsittelevät osio kertoo minusta. Tästä lisää myöhemmin. 🙂
Älkää siis jättäkö yhteisöämme, sillä blogi ei ole katoamassa mihinkään. Te – lukijat ja tarinankertojat – merkitsette minulle hyvin paljon. Siksi olisikin mielenkiintoista tietää, mitä Hulluussarjakuvat teissä herättävät.

Auttaisitko kehittämään Hulluussarjakuvia vastaamalla Leeni Isoviidan maisterintutkielman kyselyyn? Klikkaa kyselylomakkeeseen tästä luettuasi lisätietoa alta.

Leeni: ”Olen Jyväskylän yliopiston viidennen vuoden kirjallisuuden opiskelija ja työstän parhaillaan maisterintutkielmaani. Olen kiinnostunut sarjakuvista, jotka käsittelevät mielenterveyttä ja siksi olenkin valinnut tutkielmani kohteeksi Hulluussarjakuvat – tarkemmin sen lukijat. Tutkielmassani pyrin selvittämään, millaisia tunteita ja tuntemuksia Hulluussarjakuvat lukijoissaan, teissä, herättää.
Olen analysoinut Hulluussarjakuvissa julkaistuja kommentteja niiden affektiivisuuden näkökulmasta, eli siitä, millaisia tunteita kommenteista ilmenee. Kirjallisuuden tutkija Suzanne Keen on tutkinut kirjallisuuden affektiivisuutta, johon liittyen hän on nostanut esiin tietyt tunteet. Näiden Keenin esiin nostamien tunteiden sekä edellä mainitsemani Hulluussarjakuvien kommenttien analyysin pohjalta olen luonut kyselytutkimuksen, jonka avulla pyrin pääsemään paremmin käsiksi niihin tunteisiin, joita Hulluussarjakuvat lukijoissaan herättää.
Vastaamalla tähän kyselyyn autat minua etenemään tutkielmassani. Kyselyyn vastaaminen vie noin 10-20 minuuttia. Jokainen vastaus on tärkeä, joten kiitos mikäli ehdit vastata!”

Klikkaa kyselyyn tästä!

Kiitos kun olet mukana ja autat meitä kehittämään yhteisiä sarjakuviamme.

Terveisin Viivi ja Leeni <3

Share

Rakastaa ja ravistella /The Other Mother

Kuva

Kymmeneen laskeminen ei aina auta. Monet vanhemmat raivoavat ja riepottavat lapsiaan, usein tahtomattaan.

Mutta miten otetaan vastuu omasta aggressiosta?

Miten suojellaan omaa jälkikasvua vitsalta ja pelolta, jolla sinut ehkä kasvatettiin?

Counting to ten doesn’t always help. Many parents cannot control they anger and become rough or violent towards their children. But how do you take responsibility of your aggression? How do you protect your own offspring from the violence and fear that you were brought up?

This Comics about Madness-webcomic is based on real-life experiences of storyteller Elina. Read more about the blog here!

Rakastaajaravistella2018 1 korjattu

Rakastaajaravistella2018 2 Rakastaajaravistella2018 3 Rakastaajaravistella2018 4 Rakastaajaravistella2018 5 Rakastaajaravistella2018 6

Rakastaajaravistella2018 7 korjattu Rakastaajaravistella2018 8Rakastaajaravistella2018 9 korjattu

Rakastaa-ja-ravistella-animaatiokokeilu-8-2018-2

The rage is still deep inside me. But I’ve learnt how not to let it grow into monstrous proportions.

Elina: ”Muistan ensimmäisen kerran, kun suutuin silmittömästi lapsilleni vieläkin hyvin tarkasti. Vanhempi lapseni oli juuri täyttämässä kaksi vuotta, kun hän vahingossa rikkoi jotain pöydälle lojumaan jäänyttä. Sekosin harmista. Huusin ja syyttelin pientä lasta pitkän tovin. Muistan vieläkin, miten hän katsoi minua suurilla silmillään hyvin hämmentyneenä. Silmät täynnä luottamusta. Vielä. Sittemmin hän oppi juoksemaan pakoon ja piiloutumaan sängyn alle. Juuri samalla tavalla niinkuin minäkin olin lapsena juossut koivunvitsaa heiluttelevaa raivoavaa isääni piiloon.

Etsin apua ammattilaisista ja monelta suunnalta sitä sainkin. Oli keskusteluapua, ryhmiä, mutta aina oli helpompaa puhua muusta ahdistuksesta ja väsymyksestä kuin itse väkivallasta. Vanhempien vertaistukiryhmässä asian puheeksi ottaminen olisi ollut mahdottomuus. Vaikeaa monissa perheissä on, mutta eihän kukaan omaa lastaan sillälailla säti tai raivottarena jahtaa, että tämä juoksee uikuttaen peiton alle.

Pikku hiljaa vuosien kuluessa raivostumistilanteet vähenivät. Lopulta loppuivat kokonaan. Kasvoivatko lapset sellaiseen ikään että minulla oli helpompaa vai sainko aidosti avun ammattilaisten tuesta? Luultavasti vähän molempia. Edelleen syytän itseäni kaikista pulmista, mitä lapsen käyttäytymiseen tai sosiaalisiin suhteisiin tulee. Josko kaltoinkohtelu näkyisi lapsessa vieläkin jotenkin?

Ehkä parasta mitä itse osasin silti tehdä oli se, että raivon mentyä aina pyysin anteeksi, annoin tilaa jutella siitä mitä tapahtui. Avoimesti puhuin lapsille hirviöstä, joka minussa on. Ja onhan se hirviö edelleen minussa, mutta unessa – onneksi. Parasta, mitä sisäiselle hirviölleen voi tehdä on, että ottaa sen syliin ja hoivaa. Sillä sitä sekin on vain vailla.”

Viivi: Kuten kaikki Hulluussarjakuvat, tämä tarina kosketti. Elinan kerronnassa kuului häpeän lisäksi halun katkaista sukupolvet ylittänyt väkivallan ketju. Kertoja antoi ainekset hahmoon, johon tutustuminen voi auttaa monia. Heitä, joita on joskus pahoinpidelty ja jotka eivät haluaisi samaa omille lapsilleen. Heitä, jotka eivät halua satuttaa perhettään ja tarvitsevat siihen apua. Heitä, jotka kokevat pelkoa, tuskaa, syyllisyyttä ja häpeää koetusta tai tehdystä väkivallasta.

Kaipaisitko sinä apua väkivaltaan kotonasi? Tässä linkkejä apua tarjoaviin tahoihin:

Hätätilanteessa soita aina hätänumeroon (112).

Aloita esimerkiksi täältä, jos olet väkivaltaa käyttänyt nainen tai äiti: Maria Akatemia ry:n naisenvakivalta.fi -sivusto tarjoaa tukea, toivoa ja tarinoita naisten väkivallasta, aggressiosta ja itsehillinnästä. ”Nainen väkivallan tekijänä on yhä tabuaihe, vaikka tekijätilastoissa nainen näkyykin: parisuhdeväkivallasta noin kolmasosa on naisten tekemää ja lapsiin kohdistuvasta puolet.” Hulluussarjakuvien tarinankertojat ovat kehuneet Maria Akatemian tarjoamaa apua.

Maksuton Nollalinja (puh. 080 005 005) auttaa kaikkia, jotka ovat kokeneet henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai väkivallan uhkaa. Nollalinja auttaa myös väkivaltaa kokeneiden läheisiä sekä ammattilaisia, jotka tarvitsevat neuvoja asiakastyöhönsä.

Nettiturvakoti auttaa väkivallan kaikkia osapuolia tarjoamalla heille tietoa, keskusteluapua sekä tarinoita perhe- ja lähisuhdeväkivallasta ja siitä selviytymisestä. Sivustolla autetaan myös väkivallan todistajina tai kohteina olleita lapsia ja nuoria. Myös sivuston Muita auttavia palveluja– osio on selkeä ja monipuolinen.

Mitä ajatuksia tarina sinussa herätti? Oletko sinä kokenut tai tehnyt väkivaltaa perheessäsi? Kommentoi vapaasti tai kirjoita osoitteeseen hulluussarjakuvia@gmail.com.

Share

Raskaan sarjan psykiatriaa 4/5: Petterin tonttuansa

Kuva

Eikö totta ole se, minkä omin silmin näkee?

Vai se, minkä kaikki muut näkevät ja mitä sinun on vaikea uskoa todeksi?

Tämä on neljäs osa Raskaan sarjan psykiatriaa-kertomussarjasta, joka kuvaa tiukasti säpissä olevan laitoksen asukkaita psykiatrisen sairaanhoitajan Valpurin näkökulmasta. Hän hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Ensimmäinen kuvitettu tarina kertoi Sannasta, toinen Antista ja kolmas Pentistä.

Tällä kertaa Valpuri kertoo herttaisesta Petteristä, jota riivaa sitkeä harhakuvasto.

Raskaan-sarjan-psykiatriaa-isompi-kirjan-kansi-ilman-tekstiä-more-vibrance Raskaan-sarjan-psykiatriaa-Petteri-sivu- Raskaan-sarjan-psykiatriaa-Petteri-sivu-2

Mitä pidit tarinasta? Sana on vapaa!

Ole passissa ja valmiina, kun viimeinen osa pian julkaistaan. Viides osa kertoo miehestä, joka on elänyt vaikean masennuksen kanssa pidempään kuin ilman sitä. Ja kuinka lääkitys voi olla pieni hinta siitä, että saa olla olemassa omassa elämässään.

Share

Mielen kulttuuri-seminaari: Aleksis Kivi approves #toivoataiteista

Kuva

Oli lokakuun kymmenes, kun harpoin vanhan kotikaupunkini katuja miettien Aleksis Kiveä. Olisiko hän ollut mielissään, jos olisi tiennyt hänen merkkipäiväänsä juhlittavan Maailman mielenterveyspäivänä?

Vuoden vähiten hullua päivää vietin puhumalla Jyväskylän yliopiston Mielen kulttuuri-seminaarissa*. Kirjallisuuden ja eheän mielen yhteinen juhlapäivä lienee sattumaa, mutta istui ohjelmaamme. Kolmatta kertaa järjestettävän seminaarin teemana oli Toivoa taiteista. Kahdeksan ainejärjestön järjestämä tapahtuma oli lämminhenkinen ja aivan liian mielenkiintoinen, että osaisin sitä kuvata teille tyhjentävästi. Sen sijaan kerron, mitä pipipäässäni puhujana tarkoitin ja kuuntelijana opin.

Puheenvuorotiivistelmä: eroon stigmasta sarjakuvalla

Myhäilen, koska pääsen pauhaamaan häpeäleimasta. Kuva:©Mielen kulttuuri-työryhmä

Myhäilen, koska kuvittelen päättäväni häpeäleiman just nyt.
Kuva:©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Jännitin puhettani, koska halusin TAAS edustaa meitä kaikkia ja osoittaa, kuinka merkittäviä Hulluussarjakuvat ovat. Vaikka tiedän olevani vain yksi poikkeava sarjakuvantekijä enkä Beyonce, toivoisin supersankarimuodonmuutosta aina esiintyessäni.

Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Sarjispiirtäjyyteni alkoi mielisairaalasta, jossa työskentelin siivoojana. Kolme kesätyöjaksoa mopin varressa opettivat, että hulluus on inhimillistä. Oli korjaavaa, kun salaa syömishäiriöisenä näin, että järkkynyt tai toisenlainen ihmismieli on yhtä arvokas kuin eheä. Seuraavat vuodet piirsin Mielisairaalan kesätyttöä. Minun oli jaettava kokemukseni, koska sain osastokyylätessä takaisin tunteen ihmisarvostani.

Viivi-Rintanen-&-Hulluussarjakuvia-2017_2

Hullu-sanan loukkaavia sovelluksia ja tuskainen omakuva ajalta, jolloin näytin ehkä normaalilta (oikeanpuoleinen minä), mutta olin ongelmineni syvällä kaapissa. ©Viivi Rintanen 2017

Tulin esikoissarjakuvallani hulluuskaapista, mutta yllättäen en syrjityksi. Ihmettelin, miksi 10 vuotta pelkäämäni stigma koski vain osaa hulluista. Miksi minun rohkeuttani ylistettiin, mutta esimerkiksi skitsofreenikoista puhutaan pelokkain äänenpainoin virheellistäkin skeidaa?

Veikkaan, että minun hulluuteni on salonkikelpoisempaa. Se sopi tarinamalleihin, joilla syömishäiriötä kuvataan. Sellaisiin, joissa syömishäiriö voidaan kutistaa ja romantisoida melkein olemattomiin: kiltin kympin tytön sankaritarinaksi, ”koska minä pystyin niin sinäkin voit parantua”- tai ”nyt olen vahvempi”-sitaatteihin. Vaikka kokemuksessani ja kirjassani syömishäiriö on pimeää, likaista, kuvottavaa, pelottavaa, yksinäistä, valheellista ja pakonomaista suorittamista.

Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Oletko koskaan miettinyt, miltä tämän blogin piirtäjä oikeasti näyttää? Löysäsormiselta, alati hämmästyneeltä kuvisopelta, tietty! Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Kenties nuorena, koulutettuna naisena olin miellyttävämpi ja uskottavampi puhuja kuin keski-ikäinen, oireiltaan erottuvampi psykoosikuntoutuja olisi ollut. Se ei ole oikein.

Tulen aina muistamaan, miten hirvittävältä pelkkä stigman pelkääminen tuntui. Miltä tuntuu heistä, jotka pelkäävät stigmaa aiheellisesti? Voisiko heidän näkökulmansa kertominen hälventää häpeäleimaa ja edistää hyvinvointia? Siksi teen Hulluussarjakuvia heille ja heistä, jotka eivät ole vielä puhuneet puolestaan. Siksi kerroin silmät lautasina tuijottavalle yleisölle ajasta, jolloin söin pakonomaisesti potilaiden ruokaa salaa. En suostu häpeämään, jos avoimuuteni auttaa kaltaisiani.

Toisaalta kieltäydyn häpeämästä siksi, että minulla on mahdollisuus valita – toisin kuin monella tarinankertojallani, joita häpeäleima vielä koskettaa.

Hullu: haukkumasana vai ihmismielen ongelmien kirjo?

Hulluussarjakuvia-hullusynonyymit-Viivi-Rintanen-2017

Mitä kaikkea ”hullu” tarkoittaa? Voisiko se viitata ihmismielen poikkeamien kirjoon ja historiallisiin käsitystapoihin? ©Viivi Rintanen 2017

Luennon runollisin hetki kuultiin, kun luettelin keräämiäni ”hullu”-sanan merkityksiä aimo litanian. Pohdin, josko sanaa käyttämällä saisimme sen haltuumme uudelleen. Voisiko ilmaisu haukkumasanan sijaan käsittää koko kirjomme? Voisiko se muistuttaa meitä hulluuden historiallisista, nykyaikana virheellisistä ja väkivaltaisistakin käsitystavoista?

Mielisairaalan kielikuvat: vankila, säilytyslaitos vai turvapaikka?

Muistatko vielä Kiven? Häntä hoidettiin Lapinlahden mielisairaalassa 1871. Alle vuoden hoitojakson aikana hänen tilansa ei kohtentunut ja hän kuoli jo kotiuduttuaan 1872. Nykyinen mielisairaanhoito saa Kiven aikalaisten menetelmät – esimerkiksi ulostus-, oksetus- ja morfiinihoidot – näyttämään barbaarisilta. Mutta edelleen mielisairaalaan joutuminen on pelottavaa, ahdistavaa ja järkyttää monia. Tämä ilmeni tutkijatohtori Karoliina Maanmielen ”Kirjoittaminen ja metaforat mielisairaalamuistojen ilmaisemisen apuna”-esitelmässä.

Maanmieli analysoi tekeillä olevassa, äärimmäisen mielenkiintoisessa tutkimuksessaan mielisairaalassa olleiden muistoja väkivallan ja vallankäytön näkökulmasta. Hän seuloo muistoaineistosta metaforisia, kuvallisia ilmaisuja vallalle ja väkivallalle.

Hämmästyttävän moni kielikuvasi sairaalan vankilaksi, jopa helvetiksi. Moni koki laitoksen hoidokkien säilytyspaikaksi, vain pieni osa turvapaikaksi. Negatiiviset ja pelottavat muistot herättelivät; miten laitoshoitoa voitaisiin muuttaa niin, ettei kokemus pelottaisi, jopa traumatisoisi? Tuikitärkeästä tutkimushankkeesta ja muistoaineistosta voit lukea lisää täältä.

Jos olisit sarjakuva

Lärpätyksen lisäksi semmaan kuului taidetyöpajoja. Tulevana kuvisopena vedin Minä sarjakuvana-harjoituksen, jossa tiivistimme elämän yhteen sivuun. Mihin ei pysty kukaan, en itsekään yli satasivuisella kirjalla. 😀

Ylimitoitettu tavoite paradoksaalisesti rentouttaa: sarjakuvanteossa saa sopivaa etäisyyttä omaan räpiköintiin. Mikä lähikuvassa on traagista, voi olla kaukaa katsottuna koomista, absurdia tai vapauttavaa.

Mielen-Kulttuuri-Toivoa-taiteista-2017_ViiviRintanentyöpaja

Pönö ja työpajalaiset. Kivoja tyyppejä!

Piirsimme elämämme sarjakuvaa ruutu kerrallaan epäkronologisessa järjestyksessä. Aloitimme keskeltä ja koukkasimme alun kautta loppuun. Arvaamattomuudestaan huolimatta harjoitus oli osallistujille turvallinen, sillä omaa sarjakuvaa ei tarvinnut jakaa. Oli myöskin oleellista, ettei kukaan ollut sarjakuvansa eikä sarjakuva heidän elämänsä täsmälleen, vaan piirtäminen mahdollisuus katsoa kokonaisuutta ohjatusti.

Harjoituksen loppupuolella osallistujat saivat myös kokeilla, mitä he tekisivät elämänsä esitykselle, mikäli saisivat vapaan, kurittoman mahdollisuuden tehdä mitä lystäävät. Paperin sai repiä, sutata tai ruutuja manipuloida jälkikäteen. Harjoitus on kuin lihallistunut – paperistunut? – kielikuva elämälle: se saakelin ketku ei pysy aina hyppysissä. Mutta elon kohtuuttomistakin käänteistä voi viimeistään jälkiviisaana löytää jotain tarkoituksenmukaista. Uskon, että oman tarinan pohtiminen auttaa jäsentämään yksittäisistä mitentässänäinkävimitähelvettiäkukaminäedesolen-tilanteista jotain mielekkäämpää, ehkä rakentavaa ja helpottavaa.

Muissa työpajoissa kokeiltiin kuva- ja sanataidetta ja musiikkiterapiaa. Opettaessani en ennättänyt niihin, mikä oli sääli. Olisin to del la kin mennyt musiikkiterapiaa ja terapeuttista kirjoittamista yhdistelevään pajaan.

Päivän tärkein keskustelu: opiskelijoiden mielenterveys

Lopuksi käytiin keskustelupaneeli opiskelijoiden terveyttä edistävien tahojen kesken. Jyväskylän kaupunginhallituksen Bella Forsgren, yliopiston Hanna Laitinen (Student Life-hanke), ylioppilaskunnan Jonna Varsa, vastaava psykiatri Raija Aittakumpu-Hydén Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöstä ja Susanna Takanen Kriisikeskus Mobilesta keskustelivat opiskelijoiden mielenterveydestä. Ja sen murtumisesta monenmoisten vaatimusten ristitulessa. Opiskelijoiden kysymyksissä nousivat esille opintotuen ja toimeentulon muutosten aiheuttama stressi, valmistumispaineet ja sosiaaliset pelot.

Keskustelijoiden aito huolenpito opiskelijoista kosketti. Panelistit myönsivät avunsaannin puutteet ja kuvailivat tarkoin turvaverkkoja, joihin epätoivoinen opiskelija voi vetää pitkälleen. Sellainen rätti olin myös itse, kun raahauduin opiskelijaterveydenhuoltoon jokunen vuosi sitten. Ratkaisuja ehdottivat myös seminaarin pop-up -torin esittelijät, jotka kertoivat opiskelijoille toiminnastaan. Helpotusta oloon voi tuoda liikunta, sanataide ja moni muu.

Vaikka opiskelijoiden keskuudessa kärsitään liian usein mielenterveysongelmista, olo jäi toiveikkaaksi. Avunantajilla on kasvot ja ongelmakohdat tiedostetaan. Toisin olisi, jos postiluukkuuni vain kolahtaisi ”et saa apua”-kirjelmä Kelalta. Apua vaille jäävien tunnustaminen tai pelkkä opiskelijaterveydenhuollon kehittäminen ei riitä, tietenkään.

Seminaarissa väsätty toivotus Hulluurangolta!

Seminaarissa väsätty toivotus Hulluurangolta!

Lähtiessäni kohti onnikkaani kävelin vielä kerran halki harmaan Jyväskylän. Olin valmistautunut angstisiin muistoihin, sillä vietin ”valon kaupungissa” elämäni pimeimpien vuosien alkusoiton, yläaste- ja lukioiän. Lisäksi olin puheenvuorossani jo valmiiksi julkisesti sorkkinut elämäni kipupisteitä. Silloin historia voi työntyä mielen päälle kuin finnit teini-Viivin hipiälle. Ohitin sydämeni särkeneen pojan kotitalon, kuvataidekoulun porttikongin ja vanhan lukioni.

Matkakeskuksella havahduin: en ollutkaan surullinen, vaan tunsin yhteyttä kaltaisiini. Tuntui, että mielenvikaisenakin olen arvokas, enkä ongelmineni yksin. Että minusta välitetään ja kaltaisiani voi auttaa. Että meidän tarinoillamme, äänillämme ja kasvoillamme on merkitystä. Että meitä tutkitaan ja tuetaan. Että kunpa tällaisia akateemisia kohtaamisia olisi useammin.

Ehkä jo maatunut Kivi olisi ollut iloinen siitä, että mielen eheyttä voi arvostaa sen lukemattomia poikkeamia sitgmatisoimatta.

*Postaus on toteutettu yhteistyössä Jyväskylän yliopiston Mielen kulttuuri-seminaarin kanssa. Suosittelen semmaa mahdollisina tulevina vuosina kaikille! 🙂

Share

KR(APU)L(A) – The worst hangover ever

Kuva

Krapula voi olla viaton ja pieni jyskytys. Tai sitten se voi olla pimeä ja ongelmallinen, toistuva kuilu, josta poispääsy on pikkuhiljaa vaikeampaa. Lähestyvän Flow-viikonlopun kunniaksi ja sarjakuvafestareita odottaen, tässä Järjettömän Vallilan kertomus käännekohtaisesta kankkusesta!

Kertomus on julkaistu aikaisemmin loppuunmyydyssä RIKKI-lehdessä vuoden 2016 sarjakuvafestivaaleilla. Nähdäänhän seuraavilla Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2.-3.9. Helsingin Suvilahdessa? 🙂

This story is about the worst and most groundbreaking hangover in a guy’s life. It’s part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. Check out the short description of this blog  and enjoy the subtitles between the panels. 🙂

Tarinankertoja/Storyteller: Järjetön Vallila 2016
Piirtotyö/Comic: Viivi Rintanen 2016

Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(1)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(2)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(3)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(4)

Krapula (Hulluussarjakuvia 2016).Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(5)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(6)Lue lisää tarinan taustoista alta!

Lue loppuun

Share

Sarjisbloggaaminen terapioi & Tampere Kupli

Kuva

Sorry, this time only in Finnish! 🙂 A new translated webcomic comes out next week!


Hei te toisen- ja samanlaiset ystäväni. Uuden Hulluussarjakuvan saatte ensi viikolla. 🙂 Sitä ennen kerron sarjakuvatutkija Katja Kontturin ja minun yhteistyöartikkelista. Tieteellisen artikkelin (Katja) ja sarjakuvan (Viivi) hybridi käsittelee sarjakuvabloggaamisen terapeuttisuutta ja vertaistuen mahdollisuuksia bloginteossa. Katja kertoi alustavia huomioitaan kyselytutkimuksemme vastauksista Tampere Kuplii Goes Academic-osiossa. Minä komppasin sarjisblogiesimerkein ja sulkemalla dataprojektorin kaksi kertaa. 😀

Nostimme suomalaisen sarjakuvablogiskenen tutkimusaiheeksi, koska blogiryppäämme on poikkeuksellinen. Meillä on paljon tabuaiheisia, avoimesti henkilökohtaisista pää-sun-muista-pulmista kertovia sarjakuvapäiväkirjoja netissä, kaikkien ulottuvilla. Olemme rehellisiä, hirtehisiä, kaunistelemattomia, rohkeita ja yhteisöllisiä. Katja sarjisopena ja minä hulluussarjisäitinä kuulemme usein väitteitä sarjakuva- tai blogityöskentelyn terapeuttisuudesta. Halusimme lukuja, joten teimme kyselyn.

Sarjakuvabloggaaminen – vertaistukea ja terapiaa_-945 sarjakuvabloggaajaa vastasi nettikyselyymme tammi-helmikuussa. Se oli suunnattu kaikille sarjakuvablogia tekeville. Muun muassa iän, sukupuolen, bloggaamisen motiivien jälkeen kysyimme myös terapeuttisuudesta. Ja millainen lukema! Melkein 80% vastaajista koki bloggaamisen terapeuttiseksi (terapeuttisuus = henkisen hyvinvoinnin lisääntyminen esimerkiksi ajatuksia purkamalla). Vertaistukeakin koki saavansa 42% vastaajista.

Sarjakuvabloggaaminen – vertaistukea ja terapiaa_-7En väitä, mutta toivon myös sarjakuvablogin lukemisen tai sen yhteisöön kuulumisen potentiaalisen gutaatekeväksi, korjaavaksi tai yhteisölliseksi. Mitä olette mieltä: voiko sarjisblogin lukeminen olla terapeuttista tai sieltä saada vertaistukea?

Tutkimusartikkelimme on osa Sarjakuvamuseon ja Kutikuti-nykysarjiskollektiivin Suomi100-hanketta. Mukana on myös kolme muuta taiteilija-tutkijaparia. 🙂 Tuotoksemme julkaistaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2017 Kuti-ilmaisjakelulehdessä.

slidespohjia tre kuplii5

Toivon etten tartuttanut teihin flunssaani tai syömishäiriötäni! :D

Tampere Kupli ja minä korisin flunssassa lauantain. Festaritärpiksi nostin mielenterveysaiheita käsittelevän RIKKI-kollektiivin keskustelupaneelin sarjakuvabloggaamisesta. Jos meni ohi, vilkaise kollektiivimme blogia! Joka kuukausi blogisarjiksilla on uusi mielenterveyteen ja sen puutteeseen liittyvä teema.

Oli huimaa tavata teistä useita! Festareilla hokasin kaksi juttua:

trekuplii1. Haluan olla puolestapiirtäjänne. Esiinnyin silmät kiinni Aamulehdessä. Mitä piditte jutusta? Nettiversion voit toistaiseksi lukea täältä.

Jännitän haastatteluja koska yritän edustaa teitä ja meitä kaikkia. Tiedostan etten siinä aina onnistu. Yritän parhaani ja otan mielelläni palautetta vastaan julkisista ulostuloistani. 🙂 Heitä maililla, jos kismittää!

Työhuone, turvapaikka. <3

Työhuone, turvapaikka. <3

2. Olen hidas sarjissynnyttäjä ja annan sen itselleni anteeksi. En pysty elämäntilanteessani työskentelemään nopeammin.

Olette yksi elinehdoistani. Kun piirrän tarinoitanne, koen olevani merkityksellinen ja tärkeä. Voisin puhua vaikka vuorokauden siitä mitä te pyytämättä annatte minulle, mutta onneksi tässä blogissa on kyse meistä kaikista, ei minusta.

Jokainen lukemani ja piirtämäni tarina on erityinen, enkä halua tehdä teidän elämistänne puolivillaista sarjista. Yritän kunnioittaa teitä ja itseäni, enkä pidä liian kiirettä. Tämä on kahden duunin, kuvitushommien, roikkuvan gradun ja hataran pään kanssa paras mahdollinen kompromissi. 🙂

IMG-20170209-WA0012

Hei, meille on oma ripsari! Pysyykö tämä ripsari kun itkee silmät päästään??

Työtä hulluusstigman purkamiseksi on jäljelllä aika reippaasti. Ajoittainen hiljaiselo ei tarkoita lopettamista! Kiitos, kun jaksatte odottaa, kirjoittaa, tykätä ja seurata. Facebook (@hulluussarjakuvia) ja Instagramini (@viivi_rintanen) päivittyvät blogia useammin.

Terveisin Viivi ja Hulluuranko

EDIT: poistettu mauton ilmaisu. Kiitos Marjille huomauttamisesta!

Share

Viimeinen vuoronumero / The Last One in the Queue

Kuva

Kuka lopulta on järjetön: sinä,
informaatiosiruja käsittelevät virastot
vai koko systeemi?
Who is crazy: you,
the institutions processing fragments of information
or the whole system?
sarjispohja-blogiin-kATJA1 sarjispohja-blogiin-kATJA2 sarjispohja-blogiin-kATJA3 sarjispohja-blogiin-kATJA4 sarjispohja-blogiin-kATJA5 sarjispohja-blogiin-kATJA6
Viivi: Katja Lemberg on Kasvavat ry:n perustaja, joka tekee arvokasta, käytännönläheistä vertais- ja vaikuttamistyötä. Ihailen Katjaa, koska hän luottaa ääniimme. Sarjakuvamme kertoo mielenterveyskuntoutuksen absurdiudesta sen käyttäjien kertomana Kymenlaakson alueella. Kotkan seudulta kerätyistä mielenterveyspalveluiden käyttäjien palautteista ilmenee, kuinka turhauttavaa toimivan avun löytäminen voi olla.
Näen kuntoutusrumbassa tutun paradoksin: hullua halutaan auttaa, mutta häntä ei voi kuulla, koska kuka nyt hullun horinoita kuuntelisi. 😀 Saatat olla ensin liian terve, sitten liian sairas ja lopulta toivoton tapaus. Näet keskusteluavun ratkaisuna, mutta sinulle tarjotaan resurssisyistä lääkkeitä ja kuntoutuskerhoja kuten tarinan patoutuneelle miehelle. Heittopussina vaellat virastosta toiseen kuin nykyajan mierolainen, eikä kokonaisratkaisussa ole sinulle mitään järkeä.
 .
 Katja:”Olen  43-vuotias onnellinen nainen ja äiti, ihmisenä eläjä ja rinnallakulkija. Jäin sairaslomalle 23-vuotiaana ja kolmekymppisenä masennuksen vuoksi. Insinöörinä ja yrittäjänä pidin huolta muista, unohtaen itseni ja osaamatta siten oikeasti tukea muitakaan. Nyt muistan myös minut ja voimia jää muillekin.
Kehitin Kasvavaa rakennetta 10 vuotta ja perustin Kasvavat ry:n kaksi vuotta sitten meille, jotka tarvitsemme tukea ja ymmärrystä elämämme muutoskohdissa.
Otamme vastaan ja koostamme palautetta mielenterveyspalveluiden käyttäjiltä päättäjille. Lisäksi tarjoamme myös fyysisen sijan ja toimintaa heille, jotka etsivät tietään. Kasvavan keskuksen löydät Pyhtäältä, Huutjärven rannalta, osoitteesta Kärsäjärventie 1. Lue meistä lisää nettisivuiltamme ja tule mukaan.
 .
Onko sinulla kokemuksia byrokratian rattaista? Millaista apua toivoisit ja mikä sinua on auttanut? Pura kommenttiboksiin! Terveisin Viivi ja Hulluuranko, jotka vielä hoitoa vältellessään välttyivät hoidolta ja sen koukeroilta. Raportoimme jos hommat käyvät monimutkaisiksi, toistaiseksi eivät. 🙂
 .

Shortly in English: A tragicomic webcomic about a person stuck in the welfare society’s bureaucracy systems by Katja Lemberg (Kasvavat ry., a Finnish peer support organisation for (mental illnes) rehabilitees) & the clients of Kasvavat ry. & comics artist Viivi Rintanen.

ComicsAboutMadness/Hulluussarjakuvia- webcomic tells the stories of the mad people of Finland. In this tale you hear the combined real-life experiences of actual service users in Kymenlaakso area, Finland. If you have similar experiences in other countries or in Finland as an immigrant, feel free to comment or send an confidential email to hulluussarjakuvia@gmail.com. 🙂

Viimeinen vuoronumero/The Last One in the Queue / Hulluussarjakuvia 2016

Idea: Katja Lemberg ja Kasvajat ry:n asiakkaat 

Käsikirjoitus ja piirtotyö/script and art: Viivi Rintanen

Share

Puolimieli – Half-minded (1/3)

Kuva

Puolimieli / Half-minded (2016) on tarina masennuksesta ja minuudesta. Se on tehty yhteistyössä monitaiteisen, poikkeuksellisen SusuPetalin kanssa. Lue prosessistamme lisää postauksen lopusta.

Julkaisuaikataulukin on poikkeuksellinen. Kakkososa (Tyhjäpää / An Empty mind) ja kolmas (Kadoksissa / A lost mind) ilmestyvät kuin ilmestyvät. Tarinat mukailevat todellista masennusta, hoitoprosessia ja elämää. Muutos mielessä voi olla hidas. Tarina on temmoltaan ja lopputulokseltaan arvaamaton. Minäkään en tekijänä tiedä, miten päähenkilö-Susumme käy.

This comic is a part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. Half-minded is a collaboration of SusuPetal & Viivi Rintanen and two sequals shall be published in the future.

Check out the short description of this blog  and enjoy the subtitles between the panels. 🙂 The blog shall be translated little by little. And maybe later published on a different domain as an English version.

Oletko joskus ollut niin loppu yrittämään elämistä, että puoliksi tyhjä lasi olet sinä itse?

Have you ever been so fed up of trying to survive life that you have become the half-empty glass yourself?

Tarinankertoja: SusuPetal 2016

Piirtotyö: Viivi Rintanen 2016

kuva1_susupetal kuva2_susupetalkuva3_susupetalkuva4_1kuva4_2*Jos säikähdit, kts. alalaita.

kuva6kuva7 Viivi: SusuPetal toimitti minulle proosakirjansa, joka kertoo miltä masennus tuntuu. Hämmästyin, mykistyin. Kirjassa ja SusuPetalin blogin teksteissä vaikutti se, kuinka syvästi masentunut ihminen on älykäs, luova ja taitava ilmaisija. Monialainen taiteilija, edelleen läheinen ja vanhempi – mutta itselleen ei mitään. Maailma kutistuu, minä mustuu, jopa murenee kuin hiili.

Monivivahteisen masentuneen lisäksi haluan tarinallamme näyttää, miten masennus liikkuu: hitaasti, painavasti, velloen elämän ylle ja vetäytyen kuin samanmoinen aalto.

SusuPetal:

Masennus ei tee ihmisestä huonoa. Osallistumalla tähän projektiin haluan kertoa omalla tarinallani, että me emme ole osa masennusta, masennus on vain osa meitä.

Toivon samaa kokeneiden huomaavan, miten yhteneväiset tunteemme ovat. Emme ole yksin. Emme ole ainoita hulluja. Meitä on monta, samoin kokeneita, saman ymmärtäviä.

Hulluussarjakuvat ei glorifoi mielen rikkoutumista vaan rikkoo tabuja, pelkoja, häpeää ja kaikkea sitä hyssyttelyä, mitä valitettavan usein esiintyy puhuttaessa psykiatrisista sairauksista. Ei ole todellakaan yhtään siistiä olla masentunut,  bipolaarinen ja niin edelleen.

En ole julkkis, joka paranee masennuksesta kuukaudessa. En ole, uskokaa tai älkää, valinnut tätä päätä.

Tulen toimeen sen kanssa paremmin kuin ennen, minulla on ammattilaisten kehuma ns. hyvä sairaudentunto. Olen tehnyt ihan helvetisti töitä pysyäkseni hengissä, oppiakseni tunnistamaan oireet, muuttanut vääristyneitä ajatusmalleja, oppinut hengittämään hyperventiloimatta. En koe itseäni epäonnistuneeksi ihmiseksi, vaikka tiedänkin, että syön lääkkeitä lopun ikäni. En häpeä.

 

Ruutu / A panel of Puolimieli – Half-minded. ©SusuPetal & Viivi Rintanen/Hulluussarjakuvia 2016

*Säikähditkö tarinan päähenkilön mielikuvien väkivaltaisuutta? Hirveä ajatus voi olla musertava myös sen ajattelijalle, joka ei ikimaailmassa tekisi pahaa kärpäsellekään. Silkkoja ajatuksia ei tarvitse pelätä, vaan niistä kannattaa kertoa.

Haluaisitko tämän Hulluussarjiksen fyysisesti kätösiisi? Tarina julkaistiin KUTI-lehdessä printtinä, jossa taitto pääsee oikeuksiinsa! 🙂 Kannattaa tsekata muutkin nykysarjiksen helmet ja kyttäillä lehden ilmaisnumeroita pääkaupunkiseudulla kirjastoissa tai vaikka Sarjakuvakeskuksella.

Tekeillä on kolmisen muuta tarinaa. Puolimieli jatkaa kulkuaan ennen pitkää, sitä ennen kuullaan kuntoutusrumbasta, päihteiden kytköksestä mielialaan ja paniikkihäiriöstä. Ja ehkä yksi avautumiseni hulluussarjisten kulisseista, jota panttaan kuin ummettuneena. Kiitos kärsivällisyydestänne <3

Terv. Viivi ja Hulluuranko. 🙂 Facebookissa löydät meidät hakusanalla @hulluussarjakuvia ja instassa seikkailee @viivi_rintanen

Share