Yksinäinen joulunviettäjä, kirjoita Hulluussarjakuviin!

Kuva

Hei hulluussarjislaiset! Tekeillä tai julkaisua odottamassa on nelisen tarinaa ja yksi oma avautumiseni. En malttaisi, mutta on maltettava, että tarinoista tulee mahdollisimman hyviä ja tehtävänsä hyvin täyttäviä. On niin paljon hulluuksia, joista tulisi piirtää ja puhua.

Esimerkiksi nurkan takana odottava joulu on meille monille vaikeaa. Sen tietää Sylviakin:

Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan,
joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan
jo pirtteihin pienoisihin.
Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain
se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan?

-Sylvian joululaulu.
San. Sakari Topelius. Suom. Martti Korpilahti

Moni viettää joulua yksin ja kärsii siitä. Juhlapyhät aiheuttavat surullisen piikin itsetuhoisissa teoissa ja inhimillisessä kärsimyksessä. Mikä johtuu paradoksaalisesti joulun perhe- ja läheiskeskeisyydestä: voi olla sietämätöntä kestää omaa tuskaa etenkin muiden kerääntyessä erityisen liki toisiaan. Väistämättä on tilanteita, joissa joulu on epäreilun yksinäinen. Eivätkä mielenterveysongelmat tee maasta niin yhtään hiton kauniimpaa.

Siksi minulla on ehdotus sinulle, joka olet joulun yksin hulluuksiesi kanssa: kirjoittaisitko minulle kokemuksistasi?  Luen tarinat ja julkaisen niistä koosteen ehkä jo ensi jouluna, ainakin tyypillisellä piirtotahdillani. 😀 Sinun tarinallasi ja elämälläsi on hurjasti merkitystä, jopa yksittäisellä ankealla tai kurjalla joululla. Yksinäisyytesi tulisi selitetyksi, nähdyksi ja ehkä ymmärretymmäksi. Tarinat ovat tervetulleita osoitteeseen hulluussarjakuvia@gmail.com.

Moni viettää joulua seurassa ja kärsii samoista ongelmista kuin muutoinkin, nyt tosin muiden nenän alla. Tein Ylen Sekasin24/7-kampanjaan Jami Nurmisen animoiman artikkelikuvituksen, joka esittää yhden kahvipöytäskenaarion. Video löytyy myös instastani ja Hulluussarjakuvien facebook-seinän videokirjastosta.

Kuvitus: Viivi Rintanen © 2016 Animointi: Jami Nurminen © 2016

Animoitu artikkelikuvitus osana Ylen Sekasin 24/7- kampanjaa. Kuvitus: Viivi Rintanen © 2016 Animointi: Jami Nurminen © 2016

Rakkaat joulunviettäjät. On todennäköistä että seurueessanne on vähintään yksi, jonka mieli horjuu tai on joskus särkynyt. Miksei vaikka jokaisen. Siksi kannatamme jo hyvinvointikeskus Lapinlahden Lähteellä lanseerattua joulun mielenrauhaa. Hulluussarjakuvien mukaan se tarkoittaa, että mielenterveysongelmainen on tervetullut viettämään joulua muiden kanssa mikäli se on mahdollista. Minäkin menen Iskälle, aina. <3

Jouluna tullaan hulluiksi, koska ollaan tuntemattomiksi käyneiden perheenjäsenten kanssa saman katon alla noin vuorokausi. Perheen sen hetken suurin sekopää voi olla vaikeana. Siksi Hulluussarjakuvat suosittelee puhumaan läsnäolevien mielenterveydestä tai sen puutteesta kahden kesken. Ilman piikittelyä, arvailua, vihjailua, vähättelyä tai olemista niinkuin koko kiusallista ”juttua” ei olisikaan. Onhan niitä juttuja, ja ne helpottavat kun muut välittävät.

Hyvää joulua toivottavat Viivi ja Hulluuranko.

Share

Omena kauas puusta, osa 1/2.

Kuva

 itsemurha, läheisen itsemurha, itsemurhatoiveet, Surunauha Ry itsemurha, läheisen itsemurha, itsemurhatoiveet, Surunauha Ry itsemurha, läheisen itsemurha, itsemurhatoiveet, Surunauha Ry  Tarinankertoja Eevi:

”Itsemurhan tehneen läheisenä on vaikea kunnolla kohdata ihmisiä. Olen jotenkin alati varautunut, etten puhu ohi suuni – aihe on monille vaikea, ihan vieras, vaivaannuttava, ja mitä erilaisempia hiljentymisiä ja yhteyksien katkeamisiakin on sen ilmettyä seurannut. Tilanne on sama, kuin monien elämän epäonnien kanssa: on niin vaikea löytää tahoja, joille puhua juuri siitä, mistä tarvitsisi puhua.”

Vaikeasti sairaan läheisen kanssa eläessä oma hyvinvointi on itselleni ollut asia, joka on välillä unohtunut. Joskus on eläytynyt enemmän toisen auttamiseen, toisinaan on muistanut tarvitsevansa itselleen omaa aikaa. Ei ole mukavaa ajatella, että toinen saattaa eksyä kauemmas elämästä juuri silloin, kun itse on kääntänyt selkänsä. Itsestään huolehtiminen on ollut pakko opetella erikseen, eikä siinä kukaan ole voinut opastaa.

Oletan kaikkien ihmisten ennen pitkää kaikkoavan elämästäni – kuten on ollut tähänkin mennessä. En pidä katoamisia ilkeytenä, en ole katkera. Toki muidenkin täytyy kuunnella omaa jaksamistaan. Viihdyn yksin, muttei se ole aina mukavaa.”

Piirtäjä-Viivi: Vuosia sitten pienellä kotipaikkakunnallani eräs teini-ikäinen poika otti henkensä. Huhumyllyssä vatvottiin, kuinka 1) perheessä kaikki ei voinut olla hyvin 2) mahtaa olla kaikkien perheenjäsenten päässä vikaa ja 3) voi miten kamalaa. Päätelmät ovat hataria tai tragikoomisen ilmiselviä.

1) Läheinenkään ei voi kokea täsmälleen, miksi toinen surmaa itsensä. On vielä hatarampaa arvailla naapurin aidan takaa, mikä meni vikaan. Kaikilla on oikeus ja vastuu pitää tai ottaa henkensä, mutta vaikuttumia teon taustalla emme tiedä.

2) Surevia perheitä ei soisi syyllistettävän sillä, että perheessä on mielenterveysongelmia. Itsemurha ja hulluus mahtuvat samaan perheeseen, mutta eivät aina ole syy ja seuraus. Monissa perheissä on vakavia ongelmia, jotka eivät johda itsemurhiin. Toisissa perheissä ei ole sormella osoitettavaa ongelmaa, mutta joku voi silti itsensä tappaa. Mielenterveys- ja muita ongemia sekä syy-seuraussuhteita on moninaisia, päällekkäisiä ja joka kerta erilaisia.

3) Ainut sanotuista varmasti tosi on, että itsemurha on järkyttää. Jostain syystä itsemurhan tehneiden läheiset eivät pääse tästä yhteisöllisestä surusta osallisiksi, vaan heidän läsnäollessaan vaietaan. Varmaan hienotunteisuudesta. Läheltä nähty matka itsemurhaan kuluttaa ennen ja jälkeen teon, niinkuin Eeviäkin. Siksi vielä hienotunteisempaa on kysyä, kuinka sureva jaksaa ja haluaisiko hän ehkä puhua asiasta.

Itsemurha on yksi suurimmista tabuistamme. Niin suuri, että sen kohtaaminen, sureminen ja varsinkin harkitseminen on salaista. Kirjaimellisesti kuoliaaksivaikenemme itsemurhan.

Kauhistelemme tekoa niin paljon, ettemme edes tiedä miksi joku haluaa tappaa itsensä. Siksi Eevin tarinan kuuleminen opetti minulle enemmän itsemurhasta kuin yksikään tilasto. Eevi ihmettelee, miksi ”terve” yhteiskunta päättää itsemurhassa takuuvarmasti olevan jotakin ”sairasta”, jonka on pakko olla täysin perustelematta kummallista ja väärin.

Miksei itsemurhasta saisi puhua suoraan sellaisen ihmisen suulla, joka ei ole vielä päättänyt, haluaako elää?
Eikö juuri päättelyketju jossa pohditaan elääkö vai eikö, ole tärkeä niille, jotka miettivät samaa?
Tai niille, joiden läheinen haluaa kuolla tai on tappanut itsensä?

Seuraava osa käsittelee Eevin omaa päätöstä. Kakkososan löydät täältä.

Tarina: Eevi

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eevi.

Vertaistukea itsemurhan tehneiden läheisille löytyy esimerkiksi Surunauha ry:stä.

Suosittelisin myös Näin unta elämästä- dokumenttielokuvaa. Siinä itsemurhan vaikutuspiiriin joutuneet pääsevät ääneen, jos uskallat kuunnella.

Share

Hulluussarjakuvia sai Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kunniamaininnan!

Kuva

Hei hulluussarjislaiset, me saimme kunniamaininnan. Blogimme sai tunnustuksen  Helsingin sarjakuvafestivaaleilla viikonloppuna. Se on hurjaa, koska Hulluussarjakuvia on ollut online alle vuoden ja tarinoitamme on ilmestynyt vasta muutamia.

 

“Hulluussarjakuvia-blogi on esimerkillinen siinä, miten blogi tuo syvyyttä laajempaan kokonaisuuteen ja on silti yhtä lailla osatekijä kuin itsenäinen, alati muuttuva taideteoskin.

Blogi on tärkeästä teemasta ja heijastelee lukuisissa muissakin blogeissa käsiteltyjä aiheita. Tämänkaltaiseen laajaan yhteistyöhön, mikä korostaa lukijoiden ja tekijöiden välisen rajapinnan häilyvyyttä, korostuu se, miten sisältöä ei voi tuottaa ilman tekijöitä. Lukijoista nyt puhumattakaan; jokaisella tarinalla on aina tekijänsä ja kertojansa sekä lukijansa.”

– Raadin jäsen Mikko Huusko

Vertailun vuoksi Taivaallisimman blogin palkinto meni ansaitusti Heta Nääsin Harmaan pupun päiväkirja -blogille, joka on kypsynyt yhä paremmaksi jo vuosien ajan. Paremmalle piirtäjälle (ja tyypille <3) en olisi palkintoa antanut.

Piirtäjän eli minun päässäni blogi tosin muhi jo esikoisteostani räveltäessä. Tuntui, että niin moni tarina jäi kertomatta ja hulluuden stigma vielä murtamatta. Siksi perustin tämän blogin ja jatkan niin kauan kuin saatan. Eli jutun viittaus blogin ”projektimuotoisuuteen” ei pidä paikkaansa.

Tai ehkä pitääkin, jos stigma murtuu tai muuttuu merkityksettömäksi minun aikanani tai en pystyisi itse hulluudesta enää piirtämään.

Piirtäjä-Viivi ja Heta Nääs. Photo: Hulluuranko 2016.

Piirtäjä-Viivi ja Heta Nääs. Photo: Hulluuranko 2016.

Ehkä mekin täällä blogissa yllämme samaan kuin Heta, kun tarinoimme yhdessä sitkeästi. Kuten sloganini kuuluu, piirrän siihen saakka kunnes ”hullu” ei ole enää haukkumasana. Kiitos tunnustuksesta, mutta etenkin teille, jotka olette materiaalini, motivaationi ja yksi iso syy piirtää ja elää. <3 Minä juon nyt kahvia. 

Kiitos! Meininkejä tuoreeltaan instassa: @viivi_rintanen ja #hulluussarjakuvia

Ps. Julkaisen uuden Hulluussarjiksen tänään tai huomenna. 🙂

Share

Persoonallisuushäiriösoppa

Kuva

Piirtäjä-Viivin ongelmallisesta ruokasuhteesta huolimatta nyt käsitellään ruokaa ja suhteita. Persoonallisuushäiriösoppa on ympärivuotinen, erityislaatuinen alkukeitto, jonka tarjoilevat Janika ja Viivi.

Persoonallisuushäiriösoppaa ei pidä sekoittaa muihin tindersukupolvelle tyypillisiin keitoksiin, vaikka molemmat on valmistettu samoista pääraaka-aineista. Keiton pohja koostuu yleensä tuoreista ihmissuhteista ja alkoholin viihdekäytöstä. Silti normaali 20-30-vuotiaiden ihmissuhdesäätömössö ja persoonallisuushäiriösoppa eivät ole sama asia.

Persoonallisuushäiriösoppa on intensiivisempi, maultaan karvaampi ja vaikutukseltaan nälkiinnyttävä. Sen valmistaminen toistuvasti ei ole valinta. Tarinalla on kaksi vaihtoehtoista loppua, joista voit valita mieleisen.

Tarina: Janika

Kuvakäsikirjoitus ja piirrostyö: Viivi Rintanen ©Hulluussarjakuvia 2016

Janika ja Viivi Rintanen: Persoonallisuushäiriösoppa (Hulluussarjakuvia 2016)pershäiriösoppa_kuva2flättipershäiriösoppa_kuva3Miten naisen käy? Tämä resepti on kustomoitavissa.

Yllättäen illalliskumppanilla on kaksi tapaa viimeistellä tämä annos:

A) Maustaa keitto torjunnalla.

B) Lisätä keittoon vähän ymmärrystä.

Postausten lopusta löydät tarinankertoja Janikan perustelut sille, miksi epävakaa persoonallisuushäiriö on todellinen ja mitä sille on tehtävissä.

Share

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu A.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely A)

pershäiriösoppa_kuva4BFLÄTTIMitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Miksi muuttaisit itseäsi toisen tarpeita ja haluja aavistellen – mikset olisi vain oma itsesi? Ehkä muistat, mitä joskus on tapahtunut, kun olit aito itsesi. Ehkä oma persoonasi on pimennossa kaiken pelon alla. Ehkä et itse tiedä, miten pääset kierteestä pois.

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Epävakaa persoonallisuushäiriö voi ulospäin näyttää parisuhdepulmilta tai villiltä sinkkuelämältä. Eli aika normaalilta ”vaiheelta” nuoren rämpiessä kohti aikuisuutta. Ehkä samaan tapaan syömishäiriö kuitataan liialliseksi laihduttamiseksi.

Molemmissa pahoinvoinneissa potijan käytös on normaalimmalle sivustakatsojalle omituista ja pelottavaa. Ehkä siksi anorektikko on helppo kuitata terveysintoilijaksi tai epävakaa skitsomuijaksi – aikamme ilmiöiksi.

Jos katsot yksilöä vain osana massaa, et näe kaikkea. Esimerkiksi sairaalloisuutta tai käsittämätöntä tuskaa. Annetaan tarinankertoja Janikan kertoa, mikä erottaa epävakaan persoonallisuushäiriön citysinkun mieliala-ailahduksista:

”Monesti epävakaudestani kertoessani ihmiset kommentoivat sitä esimerkiksi: ”kaikillahan on tuollaista, oot vaan dramaattinen”. Yritän selittää, että minulle ”dramaattisuus” ja ailahtelevaisuus on ainoa vaihtoehto. Tiedän vain mustan ja valkoisen, näkemättä harmaan sävyjä. Tunnen jatkuvaa tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä olen ja miten käyttäydyn, mikä ilmenee usein itsetuhoisin tavoin. Joskus en pääse sängystä ylös enkä syö moneen päivään, joskus uuvutan itseni tekemällä liikaa.

Epävakaus saa minut kiintymään ihmisiin sormia napsauttamalla ja omistautumaan heille täysin. Erotuksena neurotyypilliseen, voimakkaasti rakastavaan ihmiseen, minun ja monien muiden epävakaiden hyvinvointi alkaa nojata täydellisesti toiseen ihmiseen. Se aiheuttaa jatkuvaa validioinnin hakemista ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Tätä pelkoa käsitellään paitsi miellyttämällä, niin myös toisinaan työntämällä kohde pois. Epävakaa minä osaa kaksi asiaa parhaiten: vihata ja rakastaa. Välillä ne sekoittuvat keskenään.”

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

”Kun kuulin diagnoosini olevan epävakaa persoonallisuushäiriö, säikähdin. Luulin persoonallisuushäiriöitä olevan vain pahoilla ihmisillä, jotka tekevät pahoja asioita. Ottaessani häiriöstä selvää tunsin suurta helpotusta, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen. Tajusin, etten ollut yksin, en edes paha.

Minulla on monesti ollut lohduton olo siksi, että persoonallisuushäiriöistä ei koskaan parannuta. Muttei niistä tarvitsekaan: oireeni ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa ja olen vihdoin aloittamassa pitkää terapiajaksoa.

En mene terapiaan parantamaan itseäni tai oleta, että joskus en olisi enää epävakaa. Tiedän, että oireita putoilee joka tapauksessa ajan myötä pois ja se on lohdullista. Tärkeintä on, että minä ja muut epävakaat oppisivat hyväksymään piirteensä ja arvostamaan niitä. Silloin voimme paremmin pärjätä muiden joukossa, toivottavasti poistaen tiukassa istuvia stigmoja. Meitä ei tarvitse pelätä eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Olen ikuisesti kiitollinen Viiville siitä, että hän tuo meidän ääntämme kuuluviin.”

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen lopetuksen täältä.

Share

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu B.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely B)

pershäiriösoppa_kuva4_AMitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Miksi muuttaisit itseäsi toisen tarpeita ja haluja aavistellen – mikset olisi vain oma itsesi? Ehkä muistat, mitä joskus on tapahtunut, kun olit aito itsesi. Ehkä oma persoonasi on pimennossa kaiken pelon alla. Ehkä et itse tiedä, miten pääset kierteestä pois.

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Epävakaa persoonallisuushäiriö voi ulospäin näyttää parisuhdepulmilta tai villiltä sinkkuelämältä. Eli aika normaalilta ”vaiheelta” nuoren rämpiessä kohti aikuisuutta. Ehkä samaan tapaan syömishäiriö kuitataan liialliseksi laihduttamiseksi.

Molemmissa pahoinvoinneissa potijan käytös on normaalimmalle sivustakatsojalle omituista ja pelottavaa. Ehkä siksi anorektikko on helppo kuitata terveysintoilijaksi tai epävakaa skitsomuijaksi – aikamme ilmiöiksi.

Jos katsot yksilöä vain osana massaa, et näe kaikkea. Esimerkiksi sairaalloisuutta tai käsittämätöntä tuskaa. Annetaan tarinankertoja Janikan kertoa, mikä erottaa epävakaan persoonallisuushäiriön citysinkun mieliala-ailahduksista:

”Monesti epävakaudestani kertoessani ihmiset kommentoivat sitä esimerkiksi: ”kaikillahan on tuollaista, oot vaan dramaattinen”. Yritän selittää, että minulle ”dramaattisuus” ja ailahtelevaisuus on ainoa vaihtoehto. Tiedän vain mustan ja valkoisen, näkemättä harmaan sävyjä. Tunnen jatkuvaa tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä olen ja miten käyttäydyn, mikä ilmenee usein itsetuhoisin tavoin. Joskus en pääse sängystä ylös enkä syö moneen päivään, joskus uuvutan itseni tekemällä liikaa.

Epävakaus saa minut kiintymään ihmisiin sormia napsauttamalla ja omistautumaan heille täysin. Erotuksena neurotyypilliseen, voimakkaasti rakastavaan ihmiseen, minun ja monien muiden epävakaiden hyvinvointi alkaa nojata täydellisesti toiseen ihmiseen. Se aiheuttaa jatkuvaa validioinnin hakemista ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Tätä pelkoa käsitellään paitsi miellyttämällä, niin myös toisinaan työntämällä kohde pois. Epävakaa minä osaa kaksi asiaa parhaiten: vihata ja rakastaa. Välillä ne sekoittuvat keskenään.”

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

”Kun kuulin diagnoosini olevan epävakaa persoonallisuushäiriö, säikähdin. Luulin persoonallisuushäiriöitä olevan vain pahoilla ihmisillä, jotka tekevät pahoja asioita. Ottaessani häiriöstä selvää tunsin suurta helpotusta, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen. Tajusin, etten ollut yksin, en edes paha.

Minulla on monesti ollut lohduton olo siksi, että persoonallisuushäiriöistä ei koskaan parannuta. Muttei niistä tarvitsekaan: oireeni ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa ja olen vihdoin aloittamassa pitkää terapiajaksoa.

En mene terapiaan parantamaan itseäni tai oleta, että joskus en olisi enää epävakaa. Tiedän, että oireita putoilee joka tapauksessa ajan myötä pois ja se on lohdullista. Tärkeintä on, että minä ja muut epävakaat oppisivat hyväksymään piirteensä ja arvostamaan niitä. Silloin voimme paremmin pärjätä muiden joukossa, toivottavasti poistaen tiukassa istuvia stigmoja. Meitä ei tarvitse pelätä eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Olen ikuisesti kiitollinen Viiville siitä, että hän tuo meidän ääntämme kuuluviin.”

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen loppuvaihtoehdon täältä.

Share

Varmuuden vuoksi, osa 2/2.

Kuva

“Häpeää ruokkii myös pakkoajatuksista kärsivien luonne, joka on yleensä säntillinen ja täysijärkinen. Tällöin ristiriita näiden ajatusten ja arkiajattelun välillä on maksimaalisen suuri. Ihminen luulee olevansa salahullu, sellainen, joka ei ole vielä tullut kaapista ja tajunnut hirviömäisyyttään.”,

sanoo psykiatri Pekka Laine Kalevan pakko-oireista ajattelua käsittelevässä jutussa. Tässä Varmuuden Vuoksi-jatkotarinan toinen ja viimeinen osa.

Varmuudenvuoksi_osa4_1



Varmuudenvuoksi_osa4_2

Varmuudenvuoksi_osa4_3

Varmuudenvuoksi_osa5flät

Tarinankertoja Eeva osasta 2: “Olen onnekas, sillä pääsin heti mielenterveystoimistoon, sieltä lääkärille, psykiatrille ja lopulta terapiaan. Ahdistuksen ollessa pahimmillaan viikoittaisten mielenterveystoimistokäyntien lisäksi myös lääkitys helpotti oloa. Pelkkä lääke tuskin olisi auttanut paljoakaan, vaan kaikkein eniten koen kuitenkin saaneeni apua keskusteluavusta ja vertaistuesta. En olekaan yksin.
Toivon, että tarinani auttaa ymmärtämään, että pakko-oireinen häiriö on valtavan laaja-alainen sairaus ja siihen voi liittyä hyvin monenlaisia pelkoja ja ahdistuksen aiheita. Se on paljon enemmän kuin käsien liiallista pesua tai hellan nappuloiden tarkastelua.
Haluaisin, että tästä sairaudesta ja muista mielenterveysongelmista puhuttaisiin julkisuudessa enemmän, jottei kukaan toinen joutuisi kärsimään yksin yhtä pitkään kuin minä. Eikä kenenkään tarvitsisi tuntea häpeää sairastumisestaan.
Viivin kanssa työskentely on ollut todella antoisaa ja olen kiitollinen siitä, että hän halusi piirtää tarinani. Viivi tekee todella tärkeää työtä tuodessaan julki erilaisia mielenterveysongelmia. “

Piirtäjä Viivi tarinasta: Tämä oli ensimmäinen hulluussarjakuva, jonka piirtämistä pelkäsin. Aluksi säikähdin jopa Eevaa, koska pelkkä ajatus pedofiliasta on vastenmielinen.

Eeva itse oli kaikkea muuta kuin kauhistuttava tai epäilyttävä: hän vaikutti fiksulta, herkältä ja suunnattoman pelokkaalta. Moni on Eevan tunteva on pedofiliapelosta kuullessaan tyrskähtänyt tahattomaan nauruun. Vakavat pakko-oireet eivät ole naurun asia, mutta reaktio kertonee pelon absurdiudesta.

Vedin syvään henkeä ja kysyin kysymyksiä. Olen siirtänyt Eevan vastauksien herättämän ajatuskulkuni tarinan psykiatrin suuhun. Onko todennäköistä, että pakko-oireileva perheenäiti on kehittänyt itselleen uuden, sairaalloisen pelon pedofiliasta? Vai että sama nainen – vailla minkäänlaisia pedofilian merkkejä historiassaan – olisi sekä pakko-oireinen että salaa itseltään pedofiili?

Kirjoitin ja piirsin tarinan eri tyylillä kuin yleensä. Sarjiksessa on paljon selittävää tekstiä. Tämä siksi, että koomisesti haluan olla herttaisen, älykkään ja välittävän naisen kohdalla aivan varma, että hänet nähdään ja kuullaan oikein. Eevan tarina on malliesimerkki tilanteesta, jossa mieleltään sairastunutta olisi syytä kuunnella ennen kuin menee kuuntelijana raiteiltaan.

Tarina: Eeva

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eeva.

Share

Varmuuden vuoksi, osa 1.

Kuva

Mikä on pahinta mitä sinulle voisi sattua?

Epäonni, sairaus tai kuolema?

Mitä jos et kuolisi, vaan menettäisit kaiken? Läheisesi, perheesi, lapsesi. Terveytesi ja halusi elää.

Mitä jos jokin veisi sinulta kaiken, mikä on sinulle rakasta?

Mitä jos vaara ei tulisi ulkopuolelta, vaan sisältäsi?

Voitko olla varma itsestäsi?

Varmuudenvuoksi_osa1Varmuudenvuoksi_osa2Varmuudenvuoksi_osa3_1Varmuudenvuoksi_osa3_2Varmuudenvuoksi_osa3_3

 

Tarinankertoja Eeva: “Olen pelännyt vuodesta 2007, että minulla on syöpä ja kuolen. Olen käynyt lukemattomilla lääkäreillä oireideni kanssa ja minut on aina otettu vakavasti. Läheiseni ja perheeni ovat pelänneet kanssani ja siksi viimeiset 9 vuotta ovat olleet todella raskaita.

Toissa keväänä näin pitkään jatkuneen stressin seurauksena todella ahdistavan unen, joka jumittui päähäni. Aloin pelätä olevani pedofiili. Vasta silloin tajusin hakea apua ahdistukseeni. Diagnoosini on pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö ja sen saaminen oli valtava helpotus. Vuosikymmenen pelot saivat nimen ja ymmärsin, etten olekaan kuolemassa syöpään enkä varsinkaan pedofiili, vaan minulla on pakkoajatuksia. Ajatukset ovat todella ahdistavia ja pelottavia ja ne tunkeutuvat mieleen väkisin.”
Lue loput Eevan tarinasta jatko-osasta piakkoin. Ennen jatko-osaa voit opiskella häiriöstä lisää esimerkiksi tästä Kalevan lehtijutusta, jossa haastatellaan psykiatri Pekka Lainetta. Juttu kristallisoi pakko-oireisen ajattelun tunnusmerkit ja lohduttaa niistä kärsivää:

”Pahinta on se, että ihmiset eivät tiedä, mistä on kyse ja pelkäävät tulevansa hulluiksi. Tärkeintä on saada tietää, että kyse on vaarattomasta pakko-oireesta”, Laine sanoo.

Tarinan jatko-osaan pääset täältä.

Tarina: Eeva

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eeva.

Share

Ainoa oikea

Kuva

Minä ja tämän tarinan kirjoittaja tiedämme omakohtaisesti miltä syömishäiriö tuntuu. Tarinan takana on Piitu, jonka ajatuksia tarinasta voit lukea sarjiksen alta.

ainoaoikea_hulluussarjakuvat2016blogiinpieni

Piitu: ”Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja joitakin vuosia sitten mielessäni alkoi pyöriä myös erilaisia kuvituksia teksteihini. Valtaosa näistä kuvallisista tarinoista tuli mieleeni nimenomaan sarjakuvan muodossa. Muutamia kertoja koitin itse piirtääkin, mutten ollut tyytyväinen lopputulokseen. Ajatus sarjakuvasta jäi hiljalleen taka-alalle, mutta palasi mieleen toisinaan. Kun sitten törmäsin Viivin Hulluussarjakuvia-projektiin, otin heti yhteyttä. On hassua, miten pienistä unelmista ja ajatuksista tulee yllättävien käänteiden kautta totta, kun niistä ensiksi osaa päästää hetkeksi irti.

Mininovelli, jonka pohjalta Viivin kanssa sarjakuvan teimme, on luettavissa blogissani. Halusin itse syömishäiriön läpikäyneenä kuvata sitä, kuinka sairaus kääntää asioiden tärkeysjärjestyksen päälaelleen. Ne hetket, kun sairastuneena tajuaa oman hulluutensa, muttei ole vielä valmis parantumaan, ovat kivuliaita. Samalla ne ovat kuitenkin ensimmäinen portti parantumisen tielle.”

Viivi: Komppaan Piitua: syömishäiriön oudoimmat hetket ovat niitä, kun puolittain tiedostat toimintasi, muttet silti osaa tehdä toisin. Voisit taas itkeä omaa tilaasi mutta se olisi turhaa: et vain juuri sillä hetkellä osaa paremmin. Voisit palata tutuille raiteille todeten, että olet edelleen tyhmä, säälittävä läski ja/tai pikku paska. Voisit lähteä pakkoliikkumaan, oksentaa, ahmia, alkaa paastota tai muutoin pahoinpidellä itseäsi, miten kukin häiriössä itseään rauhoittelee.

Sen sijaan alat nauraa. Ensin vain hihittää, kun katsot näivettynyttä elämääsi. Eristäytymistä ihmissuhteistasi, häränpyllyä heittänyttä arvomaailmaasi ja pinttyneitä ajatuksiasi. Vähän tyrskähtelet peilikuvallesi, josta sinulla ei ole oikeasti hajuakaan. Hohotat, kun mietit vankilaksi muodostunutta rutiiniasi, jota toistat, koska et uskalla poiketa siitä. Koska silloinhan jokin asia voisi muuttua. Miksi muuttaa satavarmaa pahoinvointia? Pohjalla on turvallista olla, koska sieltä ei pääse enää alemmas!

Mietit toistoa, joka ei ole suojellut sinua pahalta pitkään aikaan. Yksitoikkoisuutta, joka näännyttää älykkäästä ja lahjakkaasta naisesta hitaan zombin. Naurat vedet silmissä festarikuville, jossa silmäsi ovat kuin kaksi tyhjää kaivoa. Muilla on hauskaa, mutta sinussa ei ole kukaan kotona. ”Ei tässä – minussa – ole mitään järkeä!”, toteat henkeä haukkoen.

Parantuminen tai paremmin voiminen on yrittämistä, kompastelua ja oppimista. Minua siinä auttoi nauraminen. Onneksi edes muutaman kerran oma tragikoomisuus viihdytti, samalla repäisten osan syömishäiriön sumuverhosta silmiltäni. Kiitos Piitulle, joka näyttää, miksi vakaville asioille saa ja kannattaa myös nauraa.

Tarina: Piitu

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Piitu.

Share

Liikkeessä, osa 3.

Kuva

Tämä on Julian ja Viivin yhteistyön, Liikkeessä -tarinan viimeinen osa. Täältä löydät aiemmat: 1 ja 2. Lopuksi minä sekä Julia kerromme ajatuksiamme tarinan takaa ja miltä työskentely Hulluussarjakuvissa on tuntunut. liikkeessä_osa4

liikkeessä_vikaruutu

liikkeessä_osa5_eka liikkeessa_osa5_1JuliajaViivi_Hulluussarjakuvat2016 liikkeessä_vikaosa

Julia: ”Olen parikymppinen yliopisto-opiskelija, joka vielä lukiossa sai kaikesta kymppejä – kaikista huonoista geeneistä ja lapsuusmuistoista huolimatta. Tai ehkä niiden takia, mistä sitä tietää. Pääharrastuksiani ovat lukeminen ja kirjoittaminen, vaikka niille ei ole nykyään paljoa aikaa. Kertomusta automatkasta (tämän tarinan kakkososa) olen miettinyt jo vuosia, vaikka en olekaan saanut sitä paperille. Halusin autokohtauksen hiljaisuuden kuvalliseen muotoon, jopa niin että harkitsin että opettelisin piirtämään autoja.

Olin hyvin onnellinen päästessäni Hulluussarjakuviin. Automatkatarina kasvoi kirjoittaessani useammaksi episodiksi. Vaikka olin miettinyt useasti tarinan kuvallistakin muotoa päässäni, Viivi onnistui saamaan tarinan omannäköiseeni muotoon.”

Viivi: Julia otti minuun yhteyttä viime vuonna. Tarina viisti omaa historiaani ja pisti miettimään. Kokemuksessani lapsen rakkaus vanhempaan on usein ehdoton. Suru ongelmaisen vanhemman poissaolosta tai käytöksestä värjää harvat muistot kauniiksi ja erityisiksi. Lapselle vanhempi ei ole diagnoosinsa, pelkästään rakas. 

Siksi sattuu, kun oma käsitys vanhemmasta kyseenalaistuu kerta toisensa jälkeen. Tarinan lapselle hän oli vain omanlaisensa äiti ja elämä tuntui tavalliselta. Myöhemmin nuori ja aikuinen joutuu valitsemaan, mihin uskoa: Julian äiti oli muiden mielestä pelottava, hullu, ongelmatapaus – ja vielä alkoholisti. Tarinan nainen katsoo rakkainta muistoaan aina uudelleen, punniten sen todenmukaisuutta. Voiko muisto olla edes totta?

Millaista syyllisyyttä ja häpeää perhe kantaa, kun sen yksi jäsen on halveksittu moniongelmainen? Nähdäänkö mielen sairaus tai alkoholismi edelleen omana vikana? Onko mielenterveyden menettäminen tai riippuvuus koskaan valinta, joka koko lähipiirin tulee tuomita?

Kyllä, ongelmat satuttavat ympärillä olevia peruuttamattomasti. Ei, se ei oikeuta ihmisten luokittelua kelvottomiksi ulkopuolelta. Kukin tekee oman historiansa valossa ratkaisunsa. Riippuvuuden tai sairauden katsominen vierestä ei ole aina vaihtoehto. On järkyttävää huomata, miltä kaikelta itseä on suojeltu. Joskus perheenjäsenen poissaolo on paras vaihtoehto, kuin tapa osoittaa rakkautta.

Tämän tarinan piirtämisellä haluan purkaa vaikenemisen kulttuuria. Kulttuuria, jossa alkoholiongelmaisen vanhemman kuulumisia ei kysytä eikä kerrota. Kulttuuria, jossa ongelmavanhempi tuomitaan eikä lapsen versiota kuulla. Vaikeneminen lisää häpeän ja inhon kulttuuria, joka luokittelee läheisiämme pohjasakaksi ja historiamme pimeäksi kysymättä.

Ps. Tällä en syytä niitä, jotka ovat kärsineet esimerkiksi päihteidenkäytöstä. Julian tarinan myötä jouduin oikaisemaan omaa asennettani. Vaikka olen vihainen ja en antaisi anteeksi, olen myös kiitollinen.

Share