Hulluussarjakuvat Yle Perjantaissa!

Screen Shot 2018-11-03 at 12.12.49

 

Yle Perjantai: Kuka on hullu?-lähetyksestä saatoit bongata minut eli Viivin piirtämässä vielä julkaisematonta Hulluussarjakuvaa ja puhumassa hulluuden häpeäleiman purkamisesta. Olen sarjakuvataiteilija, kuvataideopettaja, mieleltään järkkyneiden tai toisenlaisten puolestapuhuja ja itse vähän hullu. Lisää minusta täällä.

Jos löysit tiesi tänne ohjelman kautta, sydämellisesti tervetuloa! Olet saapunut tilaan, jossa ei tarvitse hävetä mielen järkkymisiä, pienempää tai isompaa vinksahtaneisuutta tai synnynnäistä poikkeavuutta. Voit lukea blogin arvoista ja toiminta-ideasta tästä esittelysarjakuvasta. Hulluussarjakuvia voit lukea täysin ilmaiseksi ja myöhemmin myös kirjakokoelmana.

Hulluussarjakuvien idea on osallistava ja yksinkertainen: kuka tahansa hulluutta kokenut tai läheltä nähnyt voi lähettää minulle tarinansa sähköpostitse (hulluussarjakuvia@gmail.com). Piirrän osan saamistani tarinoista nettisarjakuviksi tälle alustalle, Facebook-albumiksi sekä Instagram-tililleni.

Suosittelen katsomaan koko ohjelman, jossa haastatellaan Aira Samulinia, tutkija Sanna Tirkkosta ja diagnoosikapinallista Nanna Vänttistä. Erityismaininnan ansaitsee Aira Samulin, koska on ollut poikkeuksellinen tienraivaaja häpeäleiman purkajana. Samulin puhuu lähetyksessä hiljattain menehtyneestä tyttärestään Pirkosta, joka sairasti skitsofreniaa. Aira ei ole koskaan peitellyt tai hävennyt tyttärensä sairautta, vaan rakasti ja huolehti Pirkosta koko heidän yhteisen taipaleensa ajan. Äidin ja tyttären suhde tuo esiin häpeäleiman yksinkertaisimman purkamisen tavan: välittämisen.

Lisäksi jaksossa esitetään dokumentti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivästä taiteilijasta, Maaria Oikarisesta. Oikarinen on kirjoittanut kokemuksistaan myös kovasti kehutun kirjan, Lucian silmät (Arktinen Banaani 2017).

Jaksoa on kehuttu kovasti. Mitä sinä pidit?

Voiko hulluuden nähdä sairausnäkökulman lisäksi myös ilmiönä, osana ihmisyyttä?

Screen Shot 2018-11-03 at 12.14.06

Share

2 vastausta artikkeliin ”Hulluussarjakuvat Yle Perjantaissa!

  1. Aikoinaan, kun olin yksin, töitä oli pakko tehdä selvitäkseen ja pää piti pitää kasassa, jotta saattoi tehdä töitä, itsensä näännyttäminen toi rauhaa ja varmuutta. Oli jotakin, johon nojata – hiljainen kumppani, aina läsnä, puhuivat tai tekivät vieraat ihmiset ympärillä mitä tahansa. Oli ainakin jokin asia maailmassa, jonka kulkuun saattoi luottaa, jotakin, joka kävi hitaasti mutta alati ainoastaan paremmaksi, kunhan jaksoi vain (syömättä) odottaa. Nyt ei ole sitä, eikä ketään muutakaan, eikä pää pysy kasassa, jotta töitä voisi tehdä. Nälkä ja yksinlenkkeily oli parempi. Hauska, jos muut ovat löytäneet muuta.

    • Kiitos Veikko, kuvauksesi herätti minussa muistoja. Minustakin tuntui joskus ehkä samalta – syöminen ja liikunta tarjosivat helpotusta ja todellisuuspakoa. Mutta pikkuhiljaa tuntui, että syöminen, keho ja liikunta valtasivat kaiken tilan, eikä minua enää ollut sellaisena kuin itseni muistin. Tuntui hurjalta luopua jostakin, joka hallitsi elämää niin kokonaisvaltaisesti koska pelkäsin, ettei minusta jäisi mitään jäljelle. Toisaalta nääntyminen oli yhtä eroosiota, joka minua olemattomiin psyykkisesti vähä vähältä.
      Tuntuu mykistävältä, miltä syömishäiriö pahimmillaan tuntui ja miten hyvältä elämä on tuntunut viime vuosina.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *