Raskaan sarjan psykiatriaa 2/5: Pikku-Antti

Kuva

Tämä on toinen osa postaussarjaa, joka kertoo tiukasti säpissä olevan osaston asukkaista työntekijän silmin. Psykiatrinen sairaanhoitaja Valpuri hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Ensimmäiseen osaan pääset tästä.

Tällä kertaa kuulemme tarinan pojasta, joka elää aikuisen miehen kehossa. Päähenkilömme ei silti suinkaan ole tosielämän Peter Pan. Tarina sisältää synkkiä sävyjä väkivallasta itsemurhatoiveisiin.

Sorry, this episode is only in Finnish! The storyteller Valpuri is a nurse for the mentally ill. He treats people whose life experiences and illnesses have lead to severe problems or even violent actions. This is 2nd episode of his five stories and will unfortunately be published only in Finnish for the time being. Valpuri is a skilled and a one-of-a-kind storyteller whose tone of voice is preserved in the Finnish narrative which I illustrated. Stay tuned for the last episode because it will be a subtitled comic! 🙂

Raskaan-sarjan-psykiatriaa-isompi-kirjan-kansi-ilman-tekstiä-more-vibrance

PikkuAntti Raskaan sarjan psykiatriaa sivu

PikkuAntti-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-sivu-2 PikkuAntti-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-sivu-3 PikkuAntti-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-sivu-4 PikkuAntti-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-sivu-5

Raskaan-sarjan-psykiatriaa-tarinakuvat--insta-20184

Mitä ajattelet tästä osasta? Pohdi, kerro ja kommentoi vapaasti!

Seuraava osa luvassa noin viikon kuluttua. 🙂

Viivi & Valpuri

Ps. Nyt voit lukea Hulluussarjakuvia myös Facebookissa ja Instagramissa! Testailen parhaillaan, mikä julkaisumuoto helpottaisi teitä lukijoita eniten. Tämä jakso ilmestyi sekä Instagram-tililläni (@viivi_rintanen) että Hulluussarjakuvien Facebook-seinän kuvakansiona.  Voit lukea sarjakuvan molemmissa selaamalla tarinaa kuva kuvalta oikealle. Mitä pidät uusista julkaisumuodoista? 🙂

Share

Raskaan sarjan psykiatriaa 1/5: Sanna ei nikerry

Kuva

Valpuri hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Nyt aloitamme lupsakan kertojamme kanssa viisiosaisen postaussarjan, joista jokainen kertoo yhdestä sairaala-asukista Valpurin näkövinkkelistä.

Sorry, this episode is only in Finnish! The storyteller Valpuri is a nurse for the mentally ill. He treats people whose life experiences and illnesses have lead to severe problems or even violent actions. This is the first episode of his five stories and will unfortunately be published only in Finnish for the time being. Valpuri is a skilled and a one-of-a-kind storyteller whose tone of voice is preserved in the Finnish narrative which I illustrated. Stay tuned for the last episode because it will be a subtitled comic! 🙂

Blogitaitto-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-1300-px-sivu-1Blogitaitto-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-1300-px-sivu-2Blogitaitto-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-1300-px-sivu-3Blogitaitto-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-1300-px-sivu-4Blogitaitto-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-1300-px-sivu-5-korjattu-2

Raskaan-sarjan-psykiatriaa-tarinakuvat--insta-20184

Mitä ajattelet kuvitetusta kertomuksesta? Kerro ihmeessä, kommenttikenttä on nääs viimein kunnostettu! 🙂

Jatketaan noin viikon kuluessa seuraavalla jaksolla, joka kertoo tarinan pienestä pojasta aikuisen miehen kehossa, jälleen Valpurin sanailemana ja Viivin kuvittamana.

Share

Äärimmäinen äiti / A Special Kind of Mother

Kuva

Millaista on olla vanhempi, kun oma mieli järkkyy? Millaista on nähdä, kun vanhempi voi huonosti? Tarina perustuu Emilian kokemuksiin ja lausuu kysymyksen, jonka esittäminen vaatii rohkeutta, vastuullisuutta ja syvää rakkautta.

How does it feel to be a parent when you are mentally unstable? What kind of experience is it to witness that your parent is not well? This is Emilia’s story. It contains an important question that only a loving, responsible parent is brave enough to ask. Check out the discussion at the bottom of the post and hope you’ll take part too!

äitiys, mielenterveys, mielenterveysongelma, perinnöllisyys, periytyvä mielenterveysongelma, mania, psykoosi, aggressio, vanhemmuss

pohja2_äärimmäinen pohja3_äärimmäinen pohja4_äärimmäinen pohja5_äärimmäinen pohja6_äärimmäinenViivi: Halusin piirtää Emilian tarinan henkilökohtaisistakin syistä. Omassa lapsuudenkodissani oli vaikeaa ja erityisen vaikeaa oli toisella vanhemmallani. En toivoisi huonoja kokemuksiani kenellekkään, mutten missään nimessä antaisi hyviä pois. Emiliankaan lapset eivät vaihtaisi äitiään, koska rakastavat tätä ehdoitta.

Piirsin tämän tarinan tavallaan kuvitellakseni oman historiani ja tulevaisuuteni toisin.

Haluan kuvitella oman vanhempani kysyneen itseltään, onko hänestä vanhemmaksi.

Pyysikö hän koskaan apua? Olisipa hän uskaltanut toimia kuten Emilia. Ehkä silloin meitä olisi autettu ajoissa ja syyllistämättä.

Toisaalta toivon, että minusta voisi joskus tulla hyvä äiti, vaikka pelkään vanhemmuutta. Toivon, että itse uskaltaisin kysyä vaikeita kysymyksiä ja pyytää apua.

Emilian kokemus raapaisee pintaa hänen perheensä tarinasta. Mitä sarjakuva herätti sinussa?

Haluaisitko sinä olla vanhempi, vaikka mielesi on järkkynyt tai aina ollut raiteiltaan?

Onko vanhemmuus kaikille mahdollista? Voisiko se olla?

Millaisena koit tai koet vanhemmuuden tai kasvamisen kodissa, jossa mielet horjuvat?

Tämä on hyvin arka aihe. Siksi pyydän huomioimaan, että Emilian tarinasta näimme vain murto-osan. Hänen tilannettaan ei saa kommentoida arvostellen. Sen sijaan  vertaistuki olisi paikallaan!  Emilia tarvitsisi nyt kannustavia sanojanne. Osaisitteko lohduttaa tai tsempata häntä?

Lue loppuun

Share

Mielen kulttuuri-seminaari: Aleksis Kivi approves #toivoataiteista

Kuva

Oli lokakuun kymmenes, kun harpoin vanhan kotikaupunkini katuja miettien Aleksis Kiveä. Olisiko hän ollut mielissään, jos olisi tiennyt hänen merkkipäiväänsä juhlittavan Maailman mielenterveyspäivänä?

Vuoden vähiten hullua päivää vietin puhumalla Jyväskylän yliopiston Mielen kulttuuri-seminaarissa*. Kirjallisuuden ja eheän mielen yhteinen juhlapäivä lienee sattumaa, mutta istui ohjelmaamme. Kolmatta kertaa järjestettävän seminaarin teemana oli Toivoa taiteista. Kahdeksan ainejärjestön järjestämä tapahtuma oli lämminhenkinen ja aivan liian mielenkiintoinen, että osaisin sitä kuvata teille tyhjentävästi. Sen sijaan kerron, mitä pipipäässäni puhujana tarkoitin ja kuuntelijana opin.

Puheenvuorotiivistelmä: eroon stigmasta sarjakuvalla

Myhäilen, koska pääsen pauhaamaan häpeäleimasta. Kuva:©Mielen kulttuuri-työryhmä

Myhäilen, koska kuvittelen päättäväni häpeäleiman just nyt.
Kuva:©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Jännitin puhettani, koska halusin TAAS edustaa meitä kaikkia ja osoittaa, kuinka merkittäviä Hulluussarjakuvat ovat. Vaikka tiedän olevani vain yksi poikkeava sarjakuvantekijä enkä Beyonce, toivoisin supersankarimuodonmuutosta aina esiintyessäni.

Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Sarjispiirtäjyyteni alkoi mielisairaalasta, jossa työskentelin siivoojana. Kolme kesätyöjaksoa mopin varressa opettivat, että hulluus on inhimillistä. Oli korjaavaa, kun salaa syömishäiriöisenä näin, että järkkynyt tai toisenlainen ihmismieli on yhtä arvokas kuin eheä. Seuraavat vuodet piirsin Mielisairaalan kesätyttöä. Minun oli jaettava kokemukseni, koska sain osastokyylätessä takaisin tunteen ihmisarvostani.

Viivi-Rintanen-&-Hulluussarjakuvia-2017_2

Hullu-sanan loukkaavia sovelluksia ja tuskainen omakuva ajalta, jolloin näytin ehkä normaalilta (oikeanpuoleinen minä), mutta olin ongelmineni syvällä kaapissa. ©Viivi Rintanen 2017

Tulin esikoissarjakuvallani hulluuskaapista, mutta yllättäen en syrjityksi. Ihmettelin, miksi 10 vuotta pelkäämäni stigma koski vain osaa hulluista. Miksi minun rohkeuttani ylistettiin, mutta esimerkiksi skitsofreenikoista puhutaan pelokkain äänenpainoin virheellistäkin skeidaa?

Veikkaan, että minun hulluuteni on salonkikelpoisempaa. Se sopi tarinamalleihin, joilla syömishäiriötä kuvataan. Sellaisiin, joissa syömishäiriö voidaan kutistaa ja romantisoida melkein olemattomiin: kiltin kympin tytön sankaritarinaksi, ”koska minä pystyin niin sinäkin voit parantua”- tai ”nyt olen vahvempi”-sitaatteihin. Vaikka kokemuksessani ja kirjassani syömishäiriö on pimeää, likaista, kuvottavaa, pelottavaa, yksinäistä, valheellista ja pakonomaista suorittamista.

Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Oletko koskaan miettinyt, miltä tämän blogin piirtäjä oikeasti näyttää? Löysäsormiselta, alati hämmästyneeltä kuvisopelta, tietty! Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Kenties nuorena, koulutettuna naisena olin miellyttävämpi ja uskottavampi puhuja kuin keski-ikäinen, oireiltaan erottuvampi psykoosikuntoutuja olisi ollut. Se ei ole oikein.

Tulen aina muistamaan, miten hirvittävältä pelkkä stigman pelkääminen tuntui. Miltä tuntuu heistä, jotka pelkäävät stigmaa aiheellisesti? Voisiko heidän näkökulmansa kertominen hälventää häpeäleimaa ja edistää hyvinvointia? Siksi teen Hulluussarjakuvia heille ja heistä, jotka eivät ole vielä puhuneet puolestaan. Siksi kerroin silmät lautasina tuijottavalle yleisölle ajasta, jolloin söin pakonomaisesti potilaiden ruokaa salaa. En suostu häpeämään, jos avoimuuteni auttaa kaltaisiani.

Toisaalta kieltäydyn häpeämästä siksi, että minulla on mahdollisuus valita – toisin kuin monella tarinankertojallani, joita häpeäleima vielä koskettaa.

Hullu: haukkumasana vai ihmismielen ongelmien kirjo?

Hulluussarjakuvia-hullusynonyymit-Viivi-Rintanen-2017

Mitä kaikkea ”hullu” tarkoittaa? Voisiko se viitata ihmismielen poikkeamien kirjoon ja historiallisiin käsitystapoihin? ©Viivi Rintanen 2017

Luennon runollisin hetki kuultiin, kun luettelin keräämiäni ”hullu”-sanan merkityksiä aimo litanian. Pohdin, josko sanaa käyttämällä saisimme sen haltuumme uudelleen. Voisiko ilmaisu haukkumasanan sijaan käsittää koko kirjomme? Voisiko se muistuttaa meitä hulluuden historiallisista, nykyaikana virheellisistä ja väkivaltaisistakin käsitystavoista?

Mielisairaalan kielikuvat: vankila, säilytyslaitos vai turvapaikka?

Muistatko vielä Kiven? Häntä hoidettiin Lapinlahden mielisairaalassa 1871. Alle vuoden hoitojakson aikana hänen tilansa ei kohtentunut ja hän kuoli jo kotiuduttuaan 1872. Nykyinen mielisairaanhoito saa Kiven aikalaisten menetelmät – esimerkiksi ulostus-, oksetus- ja morfiinihoidot – näyttämään barbaarisilta. Mutta edelleen mielisairaalaan joutuminen on pelottavaa, ahdistavaa ja järkyttää monia. Tämä ilmeni tutkijatohtori Karoliina Maanmielen ”Kirjoittaminen ja metaforat mielisairaalamuistojen ilmaisemisen apuna”-esitelmässä.

Maanmieli analysoi tekeillä olevassa, äärimmäisen mielenkiintoisessa tutkimuksessaan mielisairaalassa olleiden muistoja väkivallan ja vallankäytön näkökulmasta. Hän seuloo muistoaineistosta metaforisia, kuvallisia ilmaisuja vallalle ja väkivallalle.

Hämmästyttävän moni kielikuvasi sairaalan vankilaksi, jopa helvetiksi. Moni koki laitoksen hoidokkien säilytyspaikaksi, vain pieni osa turvapaikaksi. Negatiiviset ja pelottavat muistot herättelivät; miten laitoshoitoa voitaisiin muuttaa niin, ettei kokemus pelottaisi, jopa traumatisoisi? Tuikitärkeästä tutkimushankkeesta ja muistoaineistosta voit lukea lisää täältä.

Jos olisit sarjakuva

Lärpätyksen lisäksi semmaan kuului taidetyöpajoja. Tulevana kuvisopena vedin Minä sarjakuvana-harjoituksen, jossa tiivistimme elämän yhteen sivuun. Mihin ei pysty kukaan, en itsekään yli satasivuisella kirjalla. 😀

Ylimitoitettu tavoite paradoksaalisesti rentouttaa: sarjakuvanteossa saa sopivaa etäisyyttä omaan räpiköintiin. Mikä lähikuvassa on traagista, voi olla kaukaa katsottuna koomista, absurdia tai vapauttavaa.

Mielen-Kulttuuri-Toivoa-taiteista-2017_ViiviRintanentyöpaja

Pönö ja työpajalaiset. Kivoja tyyppejä!

Piirsimme elämämme sarjakuvaa ruutu kerrallaan epäkronologisessa järjestyksessä. Aloitimme keskeltä ja koukkasimme alun kautta loppuun. Arvaamattomuudestaan huolimatta harjoitus oli osallistujille turvallinen, sillä omaa sarjakuvaa ei tarvinnut jakaa. Oli myöskin oleellista, ettei kukaan ollut sarjakuvansa eikä sarjakuva heidän elämänsä täsmälleen, vaan piirtäminen mahdollisuus katsoa kokonaisuutta ohjatusti.

Harjoituksen loppupuolella osallistujat saivat myös kokeilla, mitä he tekisivät elämänsä esitykselle, mikäli saisivat vapaan, kurittoman mahdollisuuden tehdä mitä lystäävät. Paperin sai repiä, sutata tai ruutuja manipuloida jälkikäteen. Harjoitus on kuin lihallistunut – paperistunut? – kielikuva elämälle: se saakelin ketku ei pysy aina hyppysissä. Mutta elon kohtuuttomistakin käänteistä voi viimeistään jälkiviisaana löytää jotain tarkoituksenmukaista. Uskon, että oman tarinan pohtiminen auttaa jäsentämään yksittäisistä mitentässänäinkävimitähelvettiäkukaminäedesolen-tilanteista jotain mielekkäämpää, ehkä rakentavaa ja helpottavaa.

Muissa työpajoissa kokeiltiin kuva- ja sanataidetta ja musiikkiterapiaa. Opettaessani en ennättänyt niihin, mikä oli sääli. Olisin to del la kin mennyt musiikkiterapiaa ja terapeuttista kirjoittamista yhdistelevään pajaan.

Päivän tärkein keskustelu: opiskelijoiden mielenterveys

Lopuksi käytiin keskustelupaneeli opiskelijoiden terveyttä edistävien tahojen kesken. Jyväskylän kaupunginhallituksen Bella Forsgren, yliopiston Hanna Laitinen (Student Life-hanke), ylioppilaskunnan Jonna Varsa, vastaava psykiatri Raija Aittakumpu-Hydén Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöstä ja Susanna Takanen Kriisikeskus Mobilesta keskustelivat opiskelijoiden mielenterveydestä. Ja sen murtumisesta monenmoisten vaatimusten ristitulessa. Opiskelijoiden kysymyksissä nousivat esille opintotuen ja toimeentulon muutosten aiheuttama stressi, valmistumispaineet ja sosiaaliset pelot.

Keskustelijoiden aito huolenpito opiskelijoista kosketti. Panelistit myönsivät avunsaannin puutteet ja kuvailivat tarkoin turvaverkkoja, joihin epätoivoinen opiskelija voi vetää pitkälleen. Sellainen rätti olin myös itse, kun raahauduin opiskelijaterveydenhuoltoon jokunen vuosi sitten. Ratkaisuja ehdottivat myös seminaarin pop-up -torin esittelijät, jotka kertoivat opiskelijoille toiminnastaan. Helpotusta oloon voi tuoda liikunta, sanataide ja moni muu.

Vaikka opiskelijoiden keskuudessa kärsitään liian usein mielenterveysongelmista, olo jäi toiveikkaaksi. Avunantajilla on kasvot ja ongelmakohdat tiedostetaan. Toisin olisi, jos postiluukkuuni vain kolahtaisi ”et saa apua”-kirjelmä Kelalta. Apua vaille jäävien tunnustaminen tai pelkkä opiskelijaterveydenhuollon kehittäminen ei riitä, tietenkään.

Seminaarissa väsätty toivotus Hulluurangolta!

Seminaarissa väsätty toivotus Hulluurangolta!

Lähtiessäni kohti onnikkaani kävelin vielä kerran halki harmaan Jyväskylän. Olin valmistautunut angstisiin muistoihin, sillä vietin ”valon kaupungissa” elämäni pimeimpien vuosien alkusoiton, yläaste- ja lukioiän. Lisäksi olin puheenvuorossani jo valmiiksi julkisesti sorkkinut elämäni kipupisteitä. Silloin historia voi työntyä mielen päälle kuin finnit teini-Viivin hipiälle. Ohitin sydämeni särkeneen pojan kotitalon, kuvataidekoulun porttikongin ja vanhan lukioni.

Matkakeskuksella havahduin: en ollutkaan surullinen, vaan tunsin yhteyttä kaltaisiini. Tuntui, että mielenvikaisenakin olen arvokas, enkä ongelmineni yksin. Että minusta välitetään ja kaltaisiani voi auttaa. Että meidän tarinoillamme, äänillämme ja kasvoillamme on merkitystä. Että meitä tutkitaan ja tuetaan. Että kunpa tällaisia akateemisia kohtaamisia olisi useammin.

Ehkä jo maatunut Kivi olisi ollut iloinen siitä, että mielen eheyttä voi arvostaa sen lukemattomia poikkeamia sitgmatisoimatta.

*Postaus on toteutettu yhteistyössä Jyväskylän yliopiston Mielen kulttuuri-seminaarin kanssa. Suosittelen semmaa mahdollisina tulevina vuosina kaikille! 🙂

Share

Kadoksissa / A Lost Mind

Kuva

”Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri.

Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa.

Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.”

Tarinankertoja SusuPetal blogissaan. Tässä masennustrilogiamme viimeinen osa.

This comic is a part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. A Lost Mind is a collaborated webcomic, the last part of a trilogy about depression. It’s made by storyteller SusuPetal & comics artist Viivi Rintanen. The first part was published here (Half-Minded) and second here (An Empty Mind).

Check out the short description of this blog  and enjoy the subtitles between the panels. Feel free to comment or write to hulluussarjakuvia@gmail.com. 🙂

Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017pohja11_kadoksissa

Masennus ei ole olotila,

joka valitaan.

Ei tunne, jota ruokitaan vapaaehtoisesti.

 

Masennus ei ole alakuloa,

jossa viivytään hetki.

Masennus ei ole surua, joka tyyntyy aikanaan.

 

Masennus ei ole surumielisyyttä,

jota tuntee

syksyn tullen, kesän kuollessa pois.

 

Masennus ei ole maailman tuskaa,

ei hetken mielen notkahdus.

Susu Petal, Sairaalapäiväkirja (2010)

Tähän päättyy masennustrilogiamme. Masennus on todellinen sairaus. Se voi onneksi myös hellittää, aaltoilla tai hiipua pois.

Millaisia kokemuksia sinulla on masennuksesta sen eri muodoissa? Entä suljetusta osastosta? Sana on vapaa.

Share

KR(APU)L(A) – The worst hangover ever

Kuva

Krapula voi olla viaton ja pieni jyskytys. Tai sitten se voi olla pimeä ja ongelmallinen, toistuva kuilu, josta poispääsy on pikkuhiljaa vaikeampaa. Lähestyvän Flow-viikonlopun kunniaksi ja sarjakuvafestareita odottaen, tässä Järjettömän Vallilan kertomus käännekohtaisesta kankkusesta!

Kertomus on julkaistu aikaisemmin loppuunmyydyssä RIKKI-lehdessä vuoden 2016 sarjakuvafestivaaleilla. Nähdäänhän seuraavilla Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2.-3.9. Helsingin Suvilahdessa? 🙂

This story is about the worst and most groundbreaking hangover in a guy’s life. It’s part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. Check out the short description of this blog  and enjoy the subtitles between the panels. 🙂

Tarinankertoja/Storyteller: Järjetön Vallila 2016
Piirtotyö/Comic: Viivi Rintanen 2016

Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(1)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(2)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(3)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(4)

Krapula (Hulluussarjakuvia 2016).Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(5)Krapula_Hulluussarjakuvia_2016-(6)Lue lisää tarinan taustoista alta!

Lue loppuun

Share

Tyhjäpää / An Empty Mind (2/3)

Kuva

Tyhjäpää / An Empty mind on jatko-osa Susun tarinaan. Trilogia käsittelee masennusta, identiteettiä sekä tuntemusta minuudesta. Tarinat on tehty blogimaailmasta tutun, monialaisen kirjoittaja-taiteilija SusuPetalin kanssa. Voit lukea Tyhjäpään sellaisenaan tai katsoa ekan osan täältä: Puolimieli / Half-minded (2016).

This comic is a part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. An Empty Mind is a collaborated webcomic trilogy of SusuPetal & Viivi Rintanen. The first part was published here and in KUTI-magazine. The third part will be published in the future.

Check out the short description of this blog  and enjoy the subtitles between the panels. In the end you can find the storyteller’s – Susu’s – comment about this real-life story of hers. 🙂

Millainen olisit, jos et olisi ihan oma itsesi? Miten sinuun suhtauduttaisiin?

pohja1_susu pohja2_susu pohja3_susu pohja4_susu pohja5_susu pohja6_susuViivi: Tyhjäpää perustuu Susun blogin tämän postauksen dialogiin. Kuvattu kohtaaminen tuntui käsinkosketeltavan tragikoomiselta, sellaiselta josta pitäisi puhua. Miten kuroisimme yhteen järkytyksen, pelon ja kyvyttömyyden kuilun mieleltään sairastuneen ja ilmiötä pelkäävän hyvänpäiväntutun välillä? Miten oppisimme kohtaamaan toisissamme sen välttämättömän pimeän, mitä tavallisimmin emme näytä: sairauden, mielen säröilyn tai vaikean elämäntilanteen? Oppisimmeko toimimaan silloin, kun myötätunto olisi eniten tarpeen?

Susu: ”Kiiltävän julkisivun ylläpitäminen vie voimia. Salassa sairastaminen ei tee hyvää. Kesti  kauan ennen kuin tajusin sen. En kertonut masennuksestani muille kuin perheelleni ja parille hyvälle ystävälle. Muille näytin tuota jaksavaa minää, jos ylipäänsä pystyin menemään ihmisten ilmoille.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että kulissit tarkoittivat sitä, että häpesin itseäni, masennustani. En voinut jatkaa sillä tavalla, oli pakko kaataa seinät, jotta saisin hengitettyä paremmin. Aloin vastata kysymyksiin ”mitä kuuluu?” rehellisesti. En nolatakseni kysyjää, en aiheuttaakseni hämmennystä ja epämukavuutta, vaan ihan vain itseni takia. Ajattelin myös, että jos puhun mahdollisimman avoimesti mielen sairauksistani, voisin samalla häivyttää pelkoa ja ahdistusta, jota ihmiset tuntevat kohdatessaan psyykkisesti sairaan ihmisen. Olinhan vielä minä, heille entuudestaan tuttu. Hieman erilainen, mutta silti minä.”

Tämän trilogian julkaisuaikataulu on hidas – kuten joskus masennuskin käänteissään. Kuten aiemmat, kolmas (Kadoksissa / A lost mind) osa ilmestyy kun ilmestyy. Tarinat mukailevat todellista masennusta, hoitoprosessia ja elämää.

Miten sinut on kohdattu tai vältetty kun olet ollut sairas tai hullu? Miten toivoisit tulevasi nähdyksi ja puhutelluksi? Kommentoi vapaasti!

Susu’s comments in English:

Lue loppuun

Share

Suuruudenhulluus /The Bridge

Kuva

Mitä jos joku saisi tietää, miten pieni ja nöyrä olet sisältä, vaikka ulospäin olet vahva ja suuri?

What if someone found out how small and humble you are inside, no matter how strong and big you look like? The following story is about the horror of masculine panic.

Is Something Wrong
They Are Lurking in the Dark

Heavy Breathing but Nobody’s There
If That’s What You Think You’d Better Beware

King Diamond, Lurking in the Dark

Tarinankertoja/Storyteller: Lasse Lindqvist 2016
Piirtotyö/Comic: Viivi Rintanen 2016

LasseLindqvist&ViiviRintanenHulluussarjakuvia2017LasseLindqvist&ViiviRintanenHulluussarjakuvia2017LasseLindqvist&ViiviRintanenHulluussarjakuvia2017

LasseLindqvist&ViiviRintanenHulluussarjakuvia2017

LasseLindqvist&ViiviRintanenHulluussarjakuvia2017 LasseLindqvist&ViiviRintanenHulluussarjakuvia2017 LasseLindqvist&ViiviRintanenHulluussarjakuvia2017 Lasse on jyväskyläläinen ammattikirjoittaja ja tuore maisteri Jyväskylän yliopistosta. Hän tuntee kauhukirjallisuuden ja kauhuntunnelmaisen musiikin, mutta suurinta kauhua hän kokee paniikkikohtausten aikana. Lasse ei ole ainoa kohtaamani paniikkihäiriöinen mies, mutta poikkeuksellisen rohkea sellainen.

Lasse: ”Olen Lasse Lindqvist, 31-vuotias kirjoittaja. Olen aina ollut urheiluhullu. Harrastan jalkapalloa, lenkkeilyä ja kuntosalilla rehkimistä. Paniikkihäiriöstä olen kärsinyt 15-vuotiaasta lähtien.”Suuruudenhulluus”-tarinamme päähenkilö Otto Rajala on jossain määrin kaltaiseni. Ailahtelu suuresta ja pystyvästä miehestä pieneksi ja mitättömäksi ressukaksi on minullekin tuttua teinivuosiltani. Kuitenkaan Otto ei ole minä vaan etäännytetty muunnos minusta, uusi ihminen. Osa hänestä on minua, osa ei.

Tarinallani haluan näyttää, että paniikkihäiriö on äärimmäisen kiusallinen sairaus, joka tulisi ottaa vakavasti. Olen kuullut usein sairauttani vähäteltävän, mikä on tuntunut epäreilulta. Olen kuitenkin oppinut elämään sairauteni kanssa. Elän täysipainoista elämää, enkä ole enää vuosiin ajautunut kohtausten armoille. Otto kuvastaa sitä osaa minusta, joka yrittää löytää pakotien lamaannuttavasta paniikkikohtausten labyrintista. Hän toimii sijaiskärsijänäni: hän kokee kohtaukset, ettei minun tarvitsisi kokea. Häneen eläytymällä saavutan katharsiksen.

Viivin kanssa oli todellinen ilo työskennellä. Tarina heräsi henkiin. Viivi tavoitti käsikirjoituksestani oikeat sävyt ja loi värisävyjä myöten uskottavan paniikkihäiriöisen miehen todellisuuden. Lopputulos on minun silmiini paitsi terapeuttinen niin myös esteettisesti lumoava. Erityisesti paniikkikohtaus Kuokkalan sillalla on vaikuttava, eikä vähiten siksi, että yksi pelottavimmista kohtauksistani on tapahtunut samaisella sillalla.”

Lukija, mitä sinä ajattelet miehenä elämisestä? Entä paniikkihäiriöstä?
Share

Sarjisbloggaaminen terapioi & Tampere Kupli

Kuva

Sorry, this time only in Finnish! 🙂 A new translated webcomic comes out next week!


Hei te toisen- ja samanlaiset ystäväni. Uuden Hulluussarjakuvan saatte ensi viikolla. 🙂 Sitä ennen kerron sarjakuvatutkija Katja Kontturin ja minun yhteistyöartikkelista. Tieteellisen artikkelin (Katja) ja sarjakuvan (Viivi) hybridi käsittelee sarjakuvabloggaamisen terapeuttisuutta ja vertaistuen mahdollisuuksia bloginteossa. Katja kertoi alustavia huomioitaan kyselytutkimuksemme vastauksista Tampere Kuplii Goes Academic-osiossa. Minä komppasin sarjisblogiesimerkein ja sulkemalla dataprojektorin kaksi kertaa. 😀

Nostimme suomalaisen sarjakuvablogiskenen tutkimusaiheeksi, koska blogiryppäämme on poikkeuksellinen. Meillä on paljon tabuaiheisia, avoimesti henkilökohtaisista pää-sun-muista-pulmista kertovia sarjakuvapäiväkirjoja netissä, kaikkien ulottuvilla. Olemme rehellisiä, hirtehisiä, kaunistelemattomia, rohkeita ja yhteisöllisiä. Katja sarjisopena ja minä hulluussarjisäitinä kuulemme usein väitteitä sarjakuva- tai blogityöskentelyn terapeuttisuudesta. Halusimme lukuja, joten teimme kyselyn.

Sarjakuvabloggaaminen – vertaistukea ja terapiaa_-945 sarjakuvabloggaajaa vastasi nettikyselyymme tammi-helmikuussa. Se oli suunnattu kaikille sarjakuvablogia tekeville. Muun muassa iän, sukupuolen, bloggaamisen motiivien jälkeen kysyimme myös terapeuttisuudesta. Ja millainen lukema! Melkein 80% vastaajista koki bloggaamisen terapeuttiseksi (terapeuttisuus = henkisen hyvinvoinnin lisääntyminen esimerkiksi ajatuksia purkamalla). Vertaistukeakin koki saavansa 42% vastaajista.

Sarjakuvabloggaaminen – vertaistukea ja terapiaa_-7En väitä, mutta toivon myös sarjakuvablogin lukemisen tai sen yhteisöön kuulumisen potentiaalisen gutaatekeväksi, korjaavaksi tai yhteisölliseksi. Mitä olette mieltä: voiko sarjisblogin lukeminen olla terapeuttista tai sieltä saada vertaistukea?

Tutkimusartikkelimme on osa Sarjakuvamuseon ja Kutikuti-nykysarjiskollektiivin Suomi100-hanketta. Mukana on myös kolme muuta taiteilija-tutkijaparia. 🙂 Tuotoksemme julkaistaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2017 Kuti-ilmaisjakelulehdessä.

slidespohjia tre kuplii5

Toivon etten tartuttanut teihin flunssaani tai syömishäiriötäni! :D

Tampere Kupli ja minä korisin flunssassa lauantain. Festaritärpiksi nostin mielenterveysaiheita käsittelevän RIKKI-kollektiivin keskustelupaneelin sarjakuvabloggaamisesta. Jos meni ohi, vilkaise kollektiivimme blogia! Joka kuukausi blogisarjiksilla on uusi mielenterveyteen ja sen puutteeseen liittyvä teema.

Oli huimaa tavata teistä useita! Festareilla hokasin kaksi juttua:

trekuplii1. Haluan olla puolestapiirtäjänne. Esiinnyin silmät kiinni Aamulehdessä. Mitä piditte jutusta? Nettiversion voit toistaiseksi lukea täältä.

Jännitän haastatteluja koska yritän edustaa teitä ja meitä kaikkia. Tiedostan etten siinä aina onnistu. Yritän parhaani ja otan mielelläni palautetta vastaan julkisista ulostuloistani. 🙂 Heitä maililla, jos kismittää!

Työhuone, turvapaikka. <3

Työhuone, turvapaikka. <3

2. Olen hidas sarjissynnyttäjä ja annan sen itselleni anteeksi. En pysty elämäntilanteessani työskentelemään nopeammin.

Olette yksi elinehdoistani. Kun piirrän tarinoitanne, koen olevani merkityksellinen ja tärkeä. Voisin puhua vaikka vuorokauden siitä mitä te pyytämättä annatte minulle, mutta onneksi tässä blogissa on kyse meistä kaikista, ei minusta.

Jokainen lukemani ja piirtämäni tarina on erityinen, enkä halua tehdä teidän elämistänne puolivillaista sarjista. Yritän kunnioittaa teitä ja itseäni, enkä pidä liian kiirettä. Tämä on kahden duunin, kuvitushommien, roikkuvan gradun ja hataran pään kanssa paras mahdollinen kompromissi. 🙂

IMG-20170209-WA0012

Hei, meille on oma ripsari! Pysyykö tämä ripsari kun itkee silmät päästään??

Työtä hulluusstigman purkamiseksi on jäljelllä aika reippaasti. Ajoittainen hiljaiselo ei tarkoita lopettamista! Kiitos, kun jaksatte odottaa, kirjoittaa, tykätä ja seurata. Facebook (@hulluussarjakuvia) ja Instagramini (@viivi_rintanen) päivittyvät blogia useammin.

Terveisin Viivi ja Hulluuranko

EDIT: poistettu mauton ilmaisu. Kiitos Marjille huomauttamisesta!

Share

Viimeinen vuoronumero / The Last One in the Queue

Kuva

Kuka lopulta on järjetön: sinä,
informaatiosiruja käsittelevät virastot
vai koko systeemi?
Who is crazy: you,
the institutions processing fragments of information
or the whole system?
sarjispohja-blogiin-kATJA1 sarjispohja-blogiin-kATJA2 sarjispohja-blogiin-kATJA3 sarjispohja-blogiin-kATJA4 sarjispohja-blogiin-kATJA5 sarjispohja-blogiin-kATJA6
Viivi: Katja Lemberg on Kasvavat ry:n perustaja, joka tekee arvokasta, käytännönläheistä vertais- ja vaikuttamistyötä. Ihailen Katjaa, koska hän luottaa ääniimme. Sarjakuvamme kertoo mielenterveyskuntoutuksen absurdiudesta sen käyttäjien kertomana Kymenlaakson alueella. Kotkan seudulta kerätyistä mielenterveyspalveluiden käyttäjien palautteista ilmenee, kuinka turhauttavaa toimivan avun löytäminen voi olla.
Näen kuntoutusrumbassa tutun paradoksin: hullua halutaan auttaa, mutta häntä ei voi kuulla, koska kuka nyt hullun horinoita kuuntelisi. 😀 Saatat olla ensin liian terve, sitten liian sairas ja lopulta toivoton tapaus. Näet keskusteluavun ratkaisuna, mutta sinulle tarjotaan resurssisyistä lääkkeitä ja kuntoutuskerhoja kuten tarinan patoutuneelle miehelle. Heittopussina vaellat virastosta toiseen kuin nykyajan mierolainen, eikä kokonaisratkaisussa ole sinulle mitään järkeä.
 .
 Katja:”Olen  43-vuotias onnellinen nainen ja äiti, ihmisenä eläjä ja rinnallakulkija. Jäin sairaslomalle 23-vuotiaana ja kolmekymppisenä masennuksen vuoksi. Insinöörinä ja yrittäjänä pidin huolta muista, unohtaen itseni ja osaamatta siten oikeasti tukea muitakaan. Nyt muistan myös minut ja voimia jää muillekin.
Kehitin Kasvavaa rakennetta 10 vuotta ja perustin Kasvavat ry:n kaksi vuotta sitten meille, jotka tarvitsemme tukea ja ymmärrystä elämämme muutoskohdissa.
Otamme vastaan ja koostamme palautetta mielenterveyspalveluiden käyttäjiltä päättäjille. Lisäksi tarjoamme myös fyysisen sijan ja toimintaa heille, jotka etsivät tietään. Kasvavan keskuksen löydät Pyhtäältä, Huutjärven rannalta, osoitteesta Kärsäjärventie 1. Lue meistä lisää nettisivuiltamme ja tule mukaan.
 .
Onko sinulla kokemuksia byrokratian rattaista? Millaista apua toivoisit ja mikä sinua on auttanut? Pura kommenttiboksiin! Terveisin Viivi ja Hulluuranko, jotka vielä hoitoa vältellessään välttyivät hoidolta ja sen koukeroilta. Raportoimme jos hommat käyvät monimutkaisiksi, toistaiseksi eivät. 🙂
 .

Shortly in English: A tragicomic webcomic about a person stuck in the welfare society’s bureaucracy systems by Katja Lemberg (Kasvavat ry., a Finnish peer support organisation for (mental illnes) rehabilitees) & the clients of Kasvavat ry. & comics artist Viivi Rintanen.

ComicsAboutMadness/Hulluussarjakuvia- webcomic tells the stories of the mad people of Finland. In this tale you hear the combined real-life experiences of actual service users in Kymenlaakso area, Finland. If you have similar experiences in other countries or in Finland as an immigrant, feel free to comment or send an confidential email to hulluussarjakuvia@gmail.com. 🙂

Viimeinen vuoronumero/The Last One in the Queue / Hulluussarjakuvia 2016

Idea: Katja Lemberg ja Kasvajat ry:n asiakkaat 

Käsikirjoitus ja piirtotyö/script and art: Viivi Rintanen

Share