Varmuuden vuoksi, osa 1.

Kuva

Mikä on pahinta mitä sinulle voisi sattua?

Epäonni, sairaus tai kuolema?

Mitä jos et kuolisi, vaan menettäisit kaiken? Läheisesi, perheesi, lapsesi. Terveytesi ja halusi elää.

Mitä jos jokin veisi sinulta kaiken, mikä on sinulle rakasta?

Mitä jos vaara ei tulisi ulkopuolelta, vaan sisältäsi?

Voitko olla varma itsestäsi?

Varmuudenvuoksi_osa1Varmuudenvuoksi_osa2Varmuudenvuoksi_osa3_1Varmuudenvuoksi_osa3_2Varmuudenvuoksi_osa3_3

 

Tarinankertoja Eeva: “Olen pelännyt vuodesta 2007, että minulla on syöpä ja kuolen. Olen käynyt lukemattomilla lääkäreillä oireideni kanssa ja minut on aina otettu vakavasti. Läheiseni ja perheeni ovat pelänneet kanssani ja siksi viimeiset 9 vuotta ovat olleet todella raskaita.

Toissa keväänä näin pitkään jatkuneen stressin seurauksena todella ahdistavan unen, joka jumittui päähäni. Aloin pelätä olevani pedofiili. Vasta silloin tajusin hakea apua ahdistukseeni. Diagnoosini on pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö ja sen saaminen oli valtava helpotus. Vuosikymmenen pelot saivat nimen ja ymmärsin, etten olekaan kuolemassa syöpään enkä varsinkaan pedofiili, vaan minulla on pakkoajatuksia. Ajatukset ovat todella ahdistavia ja pelottavia ja ne tunkeutuvat mieleen väkisin.”
Lue loput Eevan tarinasta jatko-osasta piakkoin. Ennen jatko-osaa voit opiskella häiriöstä lisää esimerkiksi tästä Kalevan lehtijutusta, jossa haastatellaan psykiatri Pekka Lainetta. Juttu kristallisoi pakko-oireisen ajattelun tunnusmerkit ja lohduttaa niistä kärsivää:

”Pahinta on se, että ihmiset eivät tiedä, mistä on kyse ja pelkäävät tulevansa hulluiksi. Tärkeintä on saada tietää, että kyse on vaarattomasta pakko-oireesta”, Laine sanoo.

Tarinan jatko-osaan pääset täältä.

Tarina: Eeva

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eeva.

Share

Ainoa oikea

Kuva

Minä ja tämän tarinan kirjoittaja tiedämme omakohtaisesti miltä syömishäiriö tuntuu. Tarinan takana on Piitu, jonka ajatuksia tarinasta voit lukea sarjiksen alta.

ainoaoikea_hulluussarjakuvat2016blogiinpieni

Piitu: ”Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja joitakin vuosia sitten mielessäni alkoi pyöriä myös erilaisia kuvituksia teksteihini. Valtaosa näistä kuvallisista tarinoista tuli mieleeni nimenomaan sarjakuvan muodossa. Muutamia kertoja koitin itse piirtääkin, mutten ollut tyytyväinen lopputulokseen. Ajatus sarjakuvasta jäi hiljalleen taka-alalle, mutta palasi mieleen toisinaan. Kun sitten törmäsin Viivin Hulluussarjakuvia-projektiin, otin heti yhteyttä. On hassua, miten pienistä unelmista ja ajatuksista tulee yllättävien käänteiden kautta totta, kun niistä ensiksi osaa päästää hetkeksi irti.

Mininovelli, jonka pohjalta Viivin kanssa sarjakuvan teimme, on luettavissa blogissani. Halusin itse syömishäiriön läpikäyneenä kuvata sitä, kuinka sairaus kääntää asioiden tärkeysjärjestyksen päälaelleen. Ne hetket, kun sairastuneena tajuaa oman hulluutensa, muttei ole vielä valmis parantumaan, ovat kivuliaita. Samalla ne ovat kuitenkin ensimmäinen portti parantumisen tielle.”

Viivi: Komppaan Piitua: syömishäiriön oudoimmat hetket ovat niitä, kun puolittain tiedostat toimintasi, muttet silti osaa tehdä toisin. Voisit taas itkeä omaa tilaasi mutta se olisi turhaa: et vain juuri sillä hetkellä osaa paremmin. Voisit palata tutuille raiteille todeten, että olet edelleen tyhmä, säälittävä läski ja/tai pikku paska. Voisit lähteä pakkoliikkumaan, oksentaa, ahmia, alkaa paastota tai muutoin pahoinpidellä itseäsi, miten kukin häiriössä itseään rauhoittelee.

Sen sijaan alat nauraa. Ensin vain hihittää, kun katsot näivettynyttä elämääsi. Eristäytymistä ihmissuhteistasi, häränpyllyä heittänyttä arvomaailmaasi ja pinttyneitä ajatuksiasi. Vähän tyrskähtelet peilikuvallesi, josta sinulla ei ole oikeasti hajuakaan. Hohotat, kun mietit vankilaksi muodostunutta rutiiniasi, jota toistat, koska et uskalla poiketa siitä. Koska silloinhan jokin asia voisi muuttua. Miksi muuttaa satavarmaa pahoinvointia? Pohjalla on turvallista olla, koska sieltä ei pääse enää alemmas!

Mietit toistoa, joka ei ole suojellut sinua pahalta pitkään aikaan. Yksitoikkoisuutta, joka näännyttää älykkäästä ja lahjakkaasta naisesta hitaan zombin. Naurat vedet silmissä festarikuville, jossa silmäsi ovat kuin kaksi tyhjää kaivoa. Muilla on hauskaa, mutta sinussa ei ole kukaan kotona. ”Ei tässä – minussa – ole mitään järkeä!”, toteat henkeä haukkoen.

Parantuminen tai paremmin voiminen on yrittämistä, kompastelua ja oppimista. Minua siinä auttoi nauraminen. Onneksi edes muutaman kerran oma tragikoomisuus viihdytti, samalla repäisten osan syömishäiriön sumuverhosta silmiltäni. Kiitos Piitulle, joka näyttää, miksi vakaville asioille saa ja kannattaa myös nauraa.

Tarina: Piitu

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Piitu.

Share

Liikkeessä (osat 1-5)

Tarina: Julia ja Viivi, Hulluussarjakuvat 2016.

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen.

Kuvat klikkautuvat isommiksi ja ihailtaviksi uuteen välilehteen. Ajatuksia tarinan takaa voit lukea postauksen lopusta. Tätä edeltävät postaukset ovat saman tarinan osia, eli tästä pääset lukemaan tarinan kätevästi keskeytyksettä.

juliantarina_hulluussarjakuvat2016_1blogiin

juliantarina_hulluussarjakuvat2016_2blogiin

vikaruutuosa2_juliajaviivir_hulluussarjakuvat2016

liikkeessä_osa3_1

liikkeessä_osa3_2

liikkeessä_osa4

liikkeessä_vikaruutu

liikkeessä_osa5_eka

liikkeessa_osa5_1

JuliajaViivi_Hulluussarjakuvat2016

JuliajaViivi_Hulluussarjakuvat2016liikkeessä

Julia: ”Olen parikymppinen yliopisto-opiskelija, joka lukiossa sai kaikesta kymppejä – kaikista huonoista geeneistä ja lapsuusmuistoista huolimatta. Tai ehkä niiden takia, mistä sitä tietää. Pääharrastuksiani ovat lukeminen ja kirjoittaminen, vaikka niille ei ole nykyään paljoa aikaa. Kertomusta automatkasta (tämän tarinan kakkososa) olen miettinyt jo vuosia, vaikka en olekaan saanut sitä paperille. Halusin autokohtauksen hiljaisuuden kuvalliseen muotoon, jopa niin että harkitsin että opettelisin piirtämään autoja.

Olin hyvin onnellinen päästessäni Hulluussarjakuviin. Automatkatarina kasvoi kirjoittaessani useammaksi episodiksi. Vaikka olin miettinyt useasti tarinan kuvallistakin muotoa päässäni, Viivi onnistui saamaan tarinan omannäköiseeni muotoon.”

Viivi: Julia otti minuun yhteyttä viime vuonna. Tarina viisti omaa historiaani ja pisti miettimään. Kokemuksessani lapsen rakkaus vanhempaan on usein ehdoton. Suru ongelmaisen vanhemman poissaolosta tai käytöksestä värjää harvat muistot kauniiksi ja erityisiksi. Lapselle vanhempi ei ole diagnoosinsa, pelkästään rakas. 

Siksi sattuu, kun oma käsitys vanhemmasta kyseenalaistuu kerta toisensa jälkeen. Tarinan lapselle hän oli vain omanlaisensa äiti ja elämä tuntui tavalliselta. Myöhemmin nuori ja aikuinen joutuu valitsemaan, mihin uskoa: Julian äiti oli muiden mielestä pelottava, hullu, ongelmatapaus – ja vielä alkoholisti. Tarinan nainen katsoo rakkainta muistoaan aina uudelleen, punniten sen todenmukaisuutta. Voiko muisto olla edes totta?

Millaista syyllisyyttä ja häpeää perhe kantaa, kun sen yksi jäsen on halveksittu moniongelmainen? Nähdäänkö mielen sairaus tai alkoholismi edelleen omana vikana? Onko mielenterveyden menettäminen tai riippuvuus koskaan valinta, joka koko lähipiirin tulee tuomita?

Kyllä, ongelmat satuttavat ympärillä olevia peruuttamattomasti. Ei, se ei oikeuta ihmisten luokittelua kelvottomiksi ulkopuolelta. Kukin tekee oman historiansa valossa ratkaisunsa. Riippuvuuden tai sairauden katsominen vierestä ei ole aina vaihtoehto. On järkyttävää huomata, miltä kaikelta itseä on suojeltu. Joskus perheenjäsenen poissaolo on paras vaihtoehto, kuin tapa osoittaa rakkautta.

Tämän tarinan piirtämisellä haluan purkaa vaikenemisen kulttuuria. Kulttuuria, jossa alkoholiongelmaisen vanhemman kuulumisia ei kysytä eikä kerrota. Kulttuuria, jossa ongelmavanhempi tuomitaan eikä lapsen versiota kuulla. Vaikeneminen lisää häpeän ja inhon kulttuuria, joka luokittelee läheisiämme pohjasakaksi ja historiamme pimeäksi kysymättä.

Ps. Tällä en syytä niitä, jotka ovat kärsineet esimerkiksi päihteidenkäytöstä. Julian tarinan myötä jouduin oikaisemaan omaa asennettani. Vaikka olen vihainen ja en antaisi anteeksi, olen myös kiitollinen.

Share

Liikkeessä, osa 3.

Kuva

Tämä on Julian ja Viivin yhteistyön, Liikkeessä -tarinan viimeinen osa. Täältä löydät aiemmat: 1 ja 2. Lopuksi minä sekä Julia kerromme ajatuksiamme tarinan takaa ja miltä työskentely Hulluussarjakuvissa on tuntunut. liikkeessä_osa4

liikkeessä_vikaruutu

liikkeessä_osa5_eka liikkeessa_osa5_1JuliajaViivi_Hulluussarjakuvat2016 liikkeessä_vikaosa

Julia: ”Olen parikymppinen yliopisto-opiskelija, joka vielä lukiossa sai kaikesta kymppejä – kaikista huonoista geeneistä ja lapsuusmuistoista huolimatta. Tai ehkä niiden takia, mistä sitä tietää. Pääharrastuksiani ovat lukeminen ja kirjoittaminen, vaikka niille ei ole nykyään paljoa aikaa. Kertomusta automatkasta (tämän tarinan kakkososa) olen miettinyt jo vuosia, vaikka en olekaan saanut sitä paperille. Halusin autokohtauksen hiljaisuuden kuvalliseen muotoon, jopa niin että harkitsin että opettelisin piirtämään autoja.

Olin hyvin onnellinen päästessäni Hulluussarjakuviin. Automatkatarina kasvoi kirjoittaessani useammaksi episodiksi. Vaikka olin miettinyt useasti tarinan kuvallistakin muotoa päässäni, Viivi onnistui saamaan tarinan omannäköiseeni muotoon.”

Viivi: Julia otti minuun yhteyttä viime vuonna. Tarina viisti omaa historiaani ja pisti miettimään. Kokemuksessani lapsen rakkaus vanhempaan on usein ehdoton. Suru ongelmaisen vanhemman poissaolosta tai käytöksestä värjää harvat muistot kauniiksi ja erityisiksi. Lapselle vanhempi ei ole diagnoosinsa, pelkästään rakas. 

Siksi sattuu, kun oma käsitys vanhemmasta kyseenalaistuu kerta toisensa jälkeen. Tarinan lapselle hän oli vain omanlaisensa äiti ja elämä tuntui tavalliselta. Myöhemmin nuori ja aikuinen joutuu valitsemaan, mihin uskoa: Julian äiti oli muiden mielestä pelottava, hullu, ongelmatapaus – ja vielä alkoholisti. Tarinan nainen katsoo rakkainta muistoaan aina uudelleen, punniten sen todenmukaisuutta. Voiko muisto olla edes totta?

Millaista syyllisyyttä ja häpeää perhe kantaa, kun sen yksi jäsen on halveksittu moniongelmainen? Nähdäänkö mielen sairaus tai alkoholismi edelleen omana vikana? Onko mielenterveyden menettäminen tai riippuvuus koskaan valinta, joka koko lähipiirin tulee tuomita?

Kyllä, ongelmat satuttavat ympärillä olevia peruuttamattomasti. Ei, se ei oikeuta ihmisten luokittelua kelvottomiksi ulkopuolelta. Kukin tekee oman historiansa valossa ratkaisunsa. Riippuvuuden tai sairauden katsominen vierestä ei ole aina vaihtoehto. On järkyttävää huomata, miltä kaikelta itseä on suojeltu. Joskus perheenjäsenen poissaolo on paras vaihtoehto, kuin tapa osoittaa rakkautta.

Tämän tarinan piirtämisellä haluan purkaa vaikenemisen kulttuuria. Kulttuuria, jossa alkoholiongelmaisen vanhemman kuulumisia ei kysytä eikä kerrota. Kulttuuria, jossa ongelmavanhempi tuomitaan eikä lapsen versiota kuulla. Vaikeneminen lisää häpeän ja inhon kulttuuria, joka luokittelee läheisiämme pohjasakaksi ja historiamme pimeäksi kysymättä.

Ps. Tällä en syytä niitä, jotka ovat kärsineet esimerkiksi päihteidenkäytöstä. Julian tarinan myötä jouduin oikaisemaan omaa asennettani. Vaikka olen vihainen ja en antaisi anteeksi, olen myös kiitollinen.

Share

Liikkeessä, osa 1.

Kuva

Hulluussarjakuvien ensimmäinen tarina on jatkis. Tämä kolmiosainen tarina on Julian ja Viivin yhteistyö. Seuraava osa julkaistaan parin viikon sisällä.

juliantarina_hulluussarjakuvat2016_1blogiinjuliantarina_hulluussarjakuvat2016_2blogiinvikaruutuosa2_juliajaviivir_hulluussarjakuvat2016

Tarina: Julia

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Julia.

 

Share

Hulluuranko

Kuva

Miltä tuntuu kertoa, ettei ole ihan normaali?

Mitä yhteistä on mielenterveydellä ja luurangolla?
hulluurankopostaus_viivirintanen1

Tervetuloa Hulluussarjakuviin!  Tämä on ensimmäinen postaus, mutta ei vielä aloita mielenterveystarinoiden sarjaa. Hulluusarjakuvat starttaa tammikuussa 2016. Sinun mielenterveystarinassasi ei tarvitse olla luurangon kaltaisia epätodellisia elementtejä, vaan piirrän tarinat toiveidesi mukaan. Lue lisää osallistumisesta ja blogin periaatteista.

Seuraavassa selvennän blogin kuvasymboliikkaa. Ai miksi tuossa ja kaikkialla on luurankoja?

Blogin maskotti on tässä postauksessa ja ulkoasussa seikkaileva Hulluuranko. Olen anatomiaintoilija. Opiskelin Budapestissä tutkimalla oikeita luurankoja. Ehkä siksi tulin ajatelleeksi, mitä yhteistä luurangolla ja hulluudella on. Luurankohahmoni kuvaa ihmisille yhteistä rakennetta – joka kuitenkin visusti piilotetaan kaappeihin tai haudataan maahan.

Ihmiskeholla on perusrakenne. Sen alin kehikko eli luuranko, voi olla monennäköinen: pitkiä tai pätkä, vankka tai hentoinen. Poikkeamat näkyvät, mutta eivät määritä ihmiskehon olemusta yksin. Luuranko muuttuu elämän aikana: se kasvaa, vahvistuu, heiveröityy –  ja saattaa myös särkyä. Kaikki saavat vain yhden, jonka kanssa pitäisi pärjätä.

Kuten luuranko, mielenterveys ei ole koko ihminen. Mutta aika välttämätön: kun mieli järkkyy tai napsahtaa luun lailla poikki, seurauksena on kivulias toipuminen. Sekoaminen tuntuu kävelemiseltä ilman luurankoa. Silloin keho luhistuu liikkumiskyvyttömäksi mytyksi pehmeää lihaa ja elimiä. Ei tunnu kauhean käytännölliseltä tai kivalta, voin kertoa. Minulle mielenterveys on kuin selkäranka, joka pitää toimintakykyisenä.

Kuten hulluudella, on luurangolla kielteinen merkitys. Luuranko viittaa kuolemaan, koska se ei tule esiin ennen vääjäämätöntä loppua. Myös hulluus nähdään kielteisenä, pelottavana, ehkä vaarallisena. Kielessä ´luuranko kaapissa´ tarkoittaa häpeällistä asiaa, joka halutaan piilottaa kaapin perälle vastakin. Niin itsekin visusti tein mielenvikaisuuteni kanssa melkein vuosikymmenen. Mitä pidempään salailu jatkui, sen mytymmäksi olo muuttui. Ja siksi väitän, että luurangot kannattaa kolistaa ulos.

Hullu luuranko eli Hulluuranko on osa minua. En pääse siitä eroon, vaikka kuinka haluaisin. Se irvii kaappini perällä ja peilikuvassani. Se tulee esiin ihmissuhteissa ja arjessa. Hulluuranko ärsyttää ja pelottaa minua, mutta ei enää kaada maailmaani. Rasittavuudestaan huolimatta Hulluuranko on välttämätön tyyppi: ilman kuolemaa elämä ei tuntuisi miltään, ilman hulluutta tasapainoinen mieli olisi itsestäänselvyys. Ja mitä positiivista nyt keksiikään asiasta, jonka mielellään deletoisi.

En pääse Hulluurangosta eroon, koska se on osa minua. Siksi olemme pakon edessä tulleet sinuiksi, ja piirrän sen esiin. Innolla odotan kommenttejanne ja tarinoitanne työstettäväksi.

hulluussarjakuvia@gmail.com

https://www.facebook.com/Hulluussarjakuvia-891413297573627/

Share

Kaapistatulo / Out of the Closet

Kuva

Hulluurangot kolisevat kaapista.  ©Viivi Rintanen (2015).

Tervetuloa Hulluussarjakuvia-blogiin! Täällä minä, Viivi, piirrän tosielämän mielenterveystarinoita yhteistyössä lähettäjien kanssa. Tammikuusta 2016 lähtien olemme julkaisseet sarjakuvakertomuksia tosielämän hulluudesta. Tervetuloa osallistumaan, tutustumaan blogin periaatteisiin ja  jatkossa lukemaan todenmukaisia sarjakuvia mielenvikaisuudesta!  Hulluussarjakuvat löydät myös facebookista.

Hulluusarjikset tekee mielellään yhteistyötä järjestöjen tai muiden meidän sekopäiden puolella olevien tahojen kanssa. Blogin henkeä näkyy esimerkiksi Ylen toteuttamassa nuorten mielenterveyskampanjassa (osallistuin kampanjan kuvittamiseen) tai Ylen KulttuuriCoktailin Suomalaisia sarjakuvataiteilijoita-minidokumentista, jossa kerron työskentelyni motiiveista ja esikoisteokseni Mielisairaalan kesätytön (Suuri Kurpitsa 2015) synnystä.

Seuraa blogia Facebookissa ja Blogilistassa tai Instassa!

Share