Tarinankertoja Eevi:
”Itsemurhan tehneen läheisenä on vaikea kunnolla kohdata ihmisiä. Olen jotenkin alati varautunut, etten puhu ohi suuni – aihe on monille vaikea, ihan vieras, vaivaannuttava, ja mitä erilaisempia hiljentymisiä ja yhteyksien katkeamisiakin on sen ilmettyä seurannut. Tilanne on sama, kuin monien elämän epäonnien kanssa: on niin vaikea löytää tahoja, joille puhua juuri siitä, mistä tarvitsisi puhua.”
Vaikeasti sairaan läheisen kanssa eläessä oma hyvinvointi on itselleni ollut asia, joka on välillä unohtunut. Joskus on eläytynyt enemmän toisen auttamiseen, toisinaan on muistanut tarvitsevansa itselleen omaa aikaa. Ei ole mukavaa ajatella, että toinen saattaa eksyä kauemmas elämästä juuri silloin, kun itse on kääntänyt selkänsä. Itsestään huolehtiminen on ollut pakko opetella erikseen, eikä siinä kukaan ole voinut opastaa.
Oletan kaikkien ihmisten ennen pitkää kaikkoavan elämästäni – kuten on ollut tähänkin mennessä. En pidä katoamisia ilkeytenä, en ole katkera. Toki muidenkin täytyy kuunnella omaa jaksamistaan. Viihdyn yksin, muttei se ole aina mukavaa.”
Piirtäjä-Viivi: Vuosia sitten pienellä kotipaikkakunnallani eräs teini-ikäinen poika otti henkensä. Huhumyllyssä vatvottiin, kuinka 1) perheessä kaikki ei voinut olla hyvin 2) mahtaa olla kaikkien perheenjäsenten päässä vikaa ja 3) voi miten kamalaa. Päätelmät ovat hataria tai tragikoomisen ilmiselviä.
1) Läheinenkään ei voi kokea täsmälleen, miksi toinen surmaa itsensä. On vielä hatarampaa arvailla naapurin aidan takaa, mikä meni vikaan. Kaikilla on oikeus ja vastuu pitää tai ottaa henkensä, mutta vaikuttumia teon taustalla emme tiedä.
2) Surevia perheitä ei soisi syyllistettävän sillä, että perheessä on mielenterveysongelmia. Itsemurha ja hulluus mahtuvat samaan perheeseen, mutta eivät aina ole syy ja seuraus. Monissa perheissä on vakavia ongelmia, jotka eivät johda itsemurhiin. Toisissa perheissä ei ole sormella osoitettavaa ongelmaa, mutta joku voi silti itsensä tappaa. Mielenterveys- ja muita ongemia sekä syy-seuraussuhteita on moninaisia, päällekkäisiä ja joka kerta erilaisia.
3) Ainut sanotuista varmasti tosi on, että itsemurha on järkyttää. Jostain syystä itsemurhan tehneiden läheiset eivät pääse tästä yhteisöllisestä surusta osallisiksi, vaan heidän läsnäollessaan vaietaan. Varmaan hienotunteisuudesta. Läheltä nähty matka itsemurhaan kuluttaa ennen ja jälkeen teon, niinkuin Eeviäkin. Siksi vielä hienotunteisempaa on kysyä, kuinka sureva jaksaa ja haluaisiko hän ehkä puhua asiasta.
Itsemurha on yksi suurimmista tabuistamme. Niin suuri, että sen kohtaaminen, sureminen ja varsinkin harkitseminen on salaista. Kirjaimellisesti kuoliaaksivaikenemme itsemurhan.
Kauhistelemme tekoa niin paljon, ettemme edes tiedä miksi joku haluaa tappaa itsensä. Siksi Eevin tarinan kuuleminen opetti minulle enemmän itsemurhasta kuin yksikään tilasto. Eevi ihmettelee, miksi ”terve” yhteiskunta päättää itsemurhassa takuuvarmasti olevan jotakin ”sairasta”, jonka on pakko olla täysin perustelematta kummallista ja väärin.
Seuraava osa käsittelee Eevin omaa päätöstä. Kakkososan löydät täältä.
Tarina: Eevi
Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen
©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eevi.
Vertaistukea itsemurhan tehneiden läheisille löytyy esimerkiksi Surunauha ry:stä.
Suosittelisin myös Näin unta elämästä- dokumenttielokuvaa. Siinä itsemurhan vaikutuspiiriin joutuneet pääsevät ääneen, jos uskallat kuunnella.
Hieno, rohkea ja henkilökohtainen teksti. Kuvitus pitää itsensä samalla tasolla. Varsinkin värejä ihailin. 🍀
Kiitos! Tällä kertaa koitin parhaani mukaan noudattaa tarinankertojan toiveita värien suhteen. Olen aika hillitsemätön sotkija, joten tämä harjoitus teki hyvää. Tarinasta muodostui minulle tärkeä matkan varrella joten kommenttisi teki minut oikein iloiseksi. Välitän Eeville kiitoksesi. 🙂
Ystäväni teki itsemurhan 8 kk sitten, päivää ennen ystävänpäivää. Hän peri sen äidiltään.
Hei sinulle, se on hyvin surullista kuulla. Miten jaksat tällä hetkellä? Kertoiko ystäväsi miten äidin itsemurha vaikutti häneen? Miten ystäväsi itsemurha on vaikuttanut sinuun? Voimia.
Isäni teki itsemurhan kun olin lapsi ja myöhemmin myös moni perhetuttava. Äitini läheisin ystävä ja meidän ”varaäiti” on yrittänyt itsemurhaa niin monta kertaa, että en enää edes muista montako niitä kertoja on ollut. Perheemme ruokapöytökeskusteluissa itsemurhasta puhutaan joskus jopa mustan huumorin muodossa, koska se on meille niin tuttua, ettei siihen voi suhtautua aina vain vakavasti. Sitten, jos tilanteessa on mukana joku ulkopuolinen, saamme osaksemme todella omituisia katseita.
Mielestäni itsemurhan ei pitäisi olla tabu. Se on älyttömän traagista kaikille läheisille, mutta voi usein olla helpotus itse tekijälle. Koen, että jokaisella on oikeus siihen, mutta samalla myös mietin, että onko oikein tehdä lasta ja lähentyä heidän kanssaan ja sitten heti luovuttaa. Oma isäni aiheutti sisarelleni vuosien traumat, koska omi tämän ensin itselleen ja sitten lähti. Minua myös harmittaa, ettei hän jättänyt meille mitään geneerisiä runoja enempää.
Mutta ehkä jos itsemurha ei olisi tabu, uskaltaisivat ihmiset puhua enemmän itsetuhoisista ajatuksistaan, ja siten saada myös apua niin, että itsemurhia tapahtuisi vähemmän.
Meidän perheessä on asiasta onneksi voitu puhua ja olen itse osannut hakea apua silloin, kun on tuntunut, että seuraan isäni jalanjälkiä.
Tsemppiä tarinankertojalle <3
Blogisi on aivan ihana. Niin loistava idea ja tärkeä aihe!
Kiitos kommentistasi, kuvauksesi oli mielenkiintoinen ja herättelevä. Näkökulmasi itsemurhaan on varmasti arkisempi mutta kipeämpi kuin niillä, joita itsemurha ei ole liipannut kuin välillisesti. Ja silti, kuten sanoit, sen ei pitäisi olla tabu, koska se todella koskettaa meitä kaikkia. Olisinpa kahvipöydässänne kuulemassa hirtehishuumorianne, se olisi varmasti kullanarvoista kerrottavaa täällä blogissa. Kiitos sinulle kommentistasi, välitän kehut myös Eeville. Toivottavasti itsemurha pysyy loitommalla elämästäsi vastaisuudessa, vaikka menneiden henkensä ottajien muiston ei tulekaan kuolla. Hyvät joulunodotukset! 🙂