Tämä on Julian ja Viivin yhteistyön, Liikkeessä -tarinan viimeinen osa. Täältä löydät aiemmat: 1 ja 2. Lopuksi minä sekä Julia kerromme ajatuksiamme tarinan takaa ja miltä työskentely Hulluussarjakuvissa on tuntunut. 

Julia: ”Olen parikymppinen yliopisto-opiskelija, joka vielä lukiossa sai kaikesta kymppejä – kaikista huonoista geeneistä ja lapsuusmuistoista huolimatta. Tai ehkä niiden takia, mistä sitä tietää. Pääharrastuksiani ovat lukeminen ja kirjoittaminen, vaikka niille ei ole nykyään paljoa aikaa. Kertomusta automatkasta (tämän tarinan kakkososa) olen miettinyt jo vuosia, vaikka en olekaan saanut sitä paperille. Halusin autokohtauksen hiljaisuuden kuvalliseen muotoon, jopa niin että harkitsin että opettelisin piirtämään autoja.

Olin hyvin onnellinen päästessäni Hulluussarjakuviin. Automatkatarina kasvoi kirjoittaessani useammaksi episodiksi. Vaikka olin miettinyt useasti tarinan kuvallistakin muotoa päässäni, Viivi onnistui saamaan tarinan omannäköiseeni muotoon.”

Viivi: Julia otti minuun yhteyttä viime vuonna. Tarina viisti omaa historiaani ja pisti miettimään. Kokemuksessani lapsen rakkaus vanhempaan on usein ehdoton. Suru ongelmaisen vanhemman poissaolosta tai käytöksestä värjää harvat muistot kauniiksi ja erityisiksi. Lapselle vanhempi ei ole diagnoosinsa, pelkästään rakas. 

Siksi sattuu, kun oma käsitys vanhemmasta kyseenalaistuu kerta toisensa jälkeen. Tarinan lapselle hän oli vain omanlaisensa äiti ja elämä tuntui tavalliselta. Myöhemmin nuori ja aikuinen joutuu valitsemaan, mihin uskoa: Julian äiti oli muiden mielestä pelottava, hullu, ongelmatapaus – ja vielä alkoholisti. Tarinan nainen katsoo rakkainta muistoaan aina uudelleen, punniten sen todenmukaisuutta. Voiko muisto olla edes totta?

Millaista syyllisyyttä ja häpeää perhe kantaa, kun sen yksi jäsen on halveksittu moniongelmainen? Nähdäänkö mielen sairaus tai alkoholismi edelleen omana vikana? Onko mielenterveyden menettäminen tai riippuvuus koskaan valinta, joka koko lähipiirin tulee tuomita?

Kyllä, ongelmat satuttavat ympärillä olevia peruuttamattomasti. Ei, se ei oikeuta ihmisten luokittelua kelvottomiksi ulkopuolelta. Kukin tekee oman historiansa valossa ratkaisunsa. Riippuvuuden tai sairauden katsominen vierestä ei ole aina vaihtoehto. On järkyttävää huomata, miltä kaikelta itseä on suojeltu. Joskus perheenjäsenen poissaolo on paras vaihtoehto, kuin tapa osoittaa rakkautta.

Tämän tarinan piirtämisellä haluan purkaa vaikenemisen kulttuuria. Kulttuuria, jossa alkoholiongelmaisen vanhemman kuulumisia ei kysytä eikä kerrota. Kulttuuria, jossa ongelmavanhempi tuomitaan eikä lapsen versiota kuulla. Vaikeneminen lisää häpeän ja inhon kulttuuria, joka luokittelee läheisiämme pohjasakaksi ja historiamme pimeäksi kysymättä.

Ps. Tällä en syytä niitä, jotka ovat kärsineet esimerkiksi päihteidenkäytöstä. Julian tarinan myötä jouduin oikaisemaan omaa asennettani. Vaikka olen vihainen ja en antaisi anteeksi, olen myös kiitollinen.