Hulluussarjakuvia toteutettiin 20 kappaletta seuraavin periaattein vuosina 2015-2020.
1. Kuka tahansa saa lähettää tarinan hulluuden kokemuksestaan.
Blogin päätavoite on antaa hulluille ja mielenterveysongelmia kokeneille ääni. Täällä määräämme me, joita harvoin kuunnellaan, koska olemmehan järjiltämme.
Hulluuranko ja Viivi. ©Viivi Rintanen (2015).
Arvostamme yhtä lailla hulluutta läheltä nähneiden kertomuksia. Läheisillä ja hoitohenkilökunnalla on oma, kullanarvoinen näkökulmansa sekoamiseen. Yhden mielen järkkyminen koskettaa monia sen ympärillä.
2. Hulluus ei ole kirosana, vaan tosiasia
Blogissa ‘hulluus’ tarkoittaa henkilökohtaista kokemusta mielen järkkymisestä tai synnynnäisestä poikkeavuudesta. Osa kokee aina olleensa erilainen, toiset seonneensa matkan varrella.
Blogissa hulluus ei ole haukkumasana tai takerru diagnooseihin. Toisin kuin arjessa, hoitoputkissa tai byrokratiassa, Hulluussarjakuvissa määrittelemme ’hullu’-sanan merkityksen itse.
3. Todenmukaisia kertomuksia
Emme romantisoi tai vähättele mielenterveysongelmia. Mielen järkkyminen on normaalia ihmiselämissä, mutta aina hyvin tuskallista. Vaikka hulluus tulisi nähdä osana elämää, sitä ei ole tarpeen ylistää.
4. Luottamus
*Lisätietoa teoksesta: Mielisairaalan kesätyttö (Suuri Kurpitsa 2015) sivuillani ja facebookissa. Kirjaa saa hyvinvarustetuista sarjakuvaliikkeistä ja kätevästi kotiovelle tilattuna Suurelta Kurpitsalta.
Mielestäni on ehkä hyvin arvokaskin peruslähtökohta, että ”hulluus” on tavallaan normaalitila… Yksiselitteisen ”normaalia” tilaa ei tietenkään voi olla olemassa, kun nyt kerran olemme ihmisiä kaikkine haluinemme, tarpeinemme, himoinemme, mielteinemme, tunteinemme ja ajatuksinemme.
Oudot halut ja monet selittämättömät tunteet raatelevat ehkä ihan kaikkia ihmisiä… Mutta missä, minkä rajan yli astuttaessa, alkaa varsinainen ”hulluus”?… Alkaako ”hulluus” siinä, että havaitsee itse jonkin mielteensä älyttömäksi… vai alkaako ”hulluus” siinä, että havaitsee tuon mielteensä älyttömäksi, kun muut sanovat niin… Vai alkaako ”hulluus” vasta siinä, ettei itse, eikä muiden kauttakaan, huomaa mielteensä älyttömyyttä…
Alkaako ”hulluus” vasta siitä, ettei itse huomaa omaa ”hulluuttaan”?
Vai alkaako ”hulluus” siitä, ettei kukaan muu yhtäkkiä olekaan kuuntelemassa ja katsomassa, tavallaan ”pelastamassa” katseellaan, havainnollaan, hyväksynnällään, ”hulluuden” piiristä ”normaalin” piiriin?
Vai onko niin, että ”hulluus” viittaa joihinkin selvärajaisiin sairauksiin, aivokemiallisiin tai muuten mitattavissa oleviin häiriötiloihin?
Vai onko niin, että ”hulluuden” ajatus on käsitteellinen ja määrittää jotenkin identiteetin rajoja suhteessa kaikkeen ”normaaliin”… Siten, että ”hulluus” tavallaan merkitsisi tai edustaisi liikkumatilaa ja vapautta suhteessa ainakin joihinkin ”normaalin” rajoja määrittäviin normeihin?
Vai onko niin, että ”hulluus” kattaa kaikki mahdolliset lääketieteelliset, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset määritelmät liittyen eriasteiseen kyvyttömyyteen tai haluttomuuteen kuulua ”normaalin” piiriin toiminnan tai käyttäytymisen osalta…
Minulla on aina ollut merkittäviä vaikeuksia sopeutua ihmisyhteisöihin, ja varsinkin sääntöjen nopea soveltaminen sosiaalisissa tilanteissa on ollut hyvin hankalaa… Tulkitsen, että minäkin voisin ainakin löyhimmän määrittelytavan kehyksissä ehkä hyvinkin olla ”hullu”… Ja ehkäpä olenkin.
Mutta olennaisin kysymys kuuluu: miksi julistautuisin hulluksi? Mitä hyötyä minulle olisi siitä, että määrittelisin itseni ”normaalin” ulkopuolelle, ”hulluksi”?
Tämä kuulostaa ehkä ylimieliseltä, sillä puheeni antaa ymmärtää vähän oikeistolaiseen tyyliin, että minulla olisi ”valinnanvapautta” sen suhteen, määrittelenkö itseni ”normaaliksi” vai ”hulluksi”.
En ole oikeistolainen näkemyksissäni mitä yhteiskunnan järjestämiseen tulee, mutta myönnän minulla olevan melkoisen laajan valinnanvapauden oman ”hulluuteni” ja ”normaaliuteni” rajan määrittämiseen.
Tämä minun kohdallani toistaiseksi olemassaoleva määrittelyvapaus on hyvin lavea, ja sellaisena ylellisyyttä… Sillä oikeasti mielisairailla ihmisillä tuon oman tilan määrittelyn rajat ovat usein paljon, paljon kapeammat… Eivät he välttämättä lainkaan identifioidu ”hulluiksi”… Vaan ongelma saattaa olla siinäkin, etteivät he pysty identifioitumaan oikein mitenkään… Näin olen kuullut.
En ole mikään mielisairaanhoitaja, eikä minulla ole muuta koulutusta kuin humanistin alempi tutkinto. En tiedä, mistä puhun. Mutta mielestäni on jotenkin absurdia heittäytyä ”hulluksi”, mikäli ”hulluus” vain suinkin olisi jotenkin vältettävissä…
Toisaalta… Olihan Don Quijotekin välillä ”hulluna”(koska ritarin kuului olla), mutta kun ukkopaha oli oikeasti koko ajan hullu, eikä sitä isoa kuviota lainkaan tajunnut… No joo, tarkoitan vaan, että loppujen lopuksi en nyt niin hirveää moraalista tuomiota osaa pommittaa, jos joku haluaa olla ”hullu”… Uskon nimittäin, että tarve on väliaikainen, ja voi semmoisena auttaa näkemään maailmaa ehkä tarkastikin.
(Hei Harri! Jostain syystä kommenttisi oli päätynyt roskapostiin, onneksi bongasin sen ja rukkasin asetuksia, ettei näin käy vastakin.)
Tämä on hyvä kommentti! Luin sen suurella mielenkiinnolla. Olen pohtinut hulluutta paljon ja on pirun vaikea hahmottaa, mistä se alkaa ja miten se eroaa normaaliudesta. Varsinkin kun on ominaisuuksiltaan aina ollut enemmän hullun kuin normaalin puolella, näyttäytyy hulluus minulle normaalina.
Kommentissasi oli niin monia hyviä kysymyksiä, etten tiedä mistä aloittaisin. Päälliseksi mieleeni jäi hulluksi identifioitumisen hyöty ja se, etteivät kaikki saa itse valita hullua identiteettiä, sillä lääketiede ja muut määrittelevät hulluuden ensisijaisemmin. Näin todella on.
Esimerkiksi minä olen vain vähän hullu verrattuna vaikkapa psykoosissa olevaan ihmiseen, joka todennäköisesti kaikkien mielestä on ’hullu’ eli jotakin muuta kuin keskiverto ja muiden tavoin havaitseva ihminen. Koska hulluuteni on hienovaraisempaa, eivät kaikki minua mielenvikaiseksi ehkä lukisi tällä hetkellä. Harva sitä edes huomaa.
Haluan kuitenkin identifioitua tähän porukkaamme siksi, etten koe kuuluvani ’normaaleihin’. En koe oloani kotoisaksi normaalin vaatteissa. Ehkä en myöskään usko täyden normaaliuden olemassaoloon ja koen poikkeavani satuolentomaisesta ideaalista niin reippaasti ajatuksiltani, että kokisin valehtelevani jos väittäisin itseäni mieleltäni normaaliksi tai ’terveeksi’. 😀
Tuntuu, että mielen ongelmat ovat myös muuttaneet katsantoani elämään niin, etten ole enää jollakin mystisellä, eheän mielen mittarilla enää normaali. Tai ehkä en tiedä, miten normaalit ihmiset ajattelevat, syövät ja toimivat, etten tunnistaisi normaaliutta? Ehkä en kokemusteni takia halua olla normaali, koska en näe sitä välttämättömänä hyvälle elämälle. Haluan voida paremmin, mutten kuvittele että se tarkoittaisi minun olevan myös normaali. Mutta tämä on vain minun näkemykseni ja toinen saa olla eri mieltä. Vaikkapa puolisoni mielestä olen hyvin tervejärkinen tyyppi, vaikka päässäni vispaa armottomasti.
Mitä ajattelet edellisestä, Harri? 🙂 Toivottavasti puhuin samasta asiasta enkä ihan ohi. Kommenttisi oli niin syvällinen, etten ehkä osannut vastata kuin henkilökohtaisella tasolla.