Sorry, this time only in Finnish! 🙂 A new translated webcomic comes out next week!
Hei te toisen- ja samanlaiset ystäväni. Uuden Hulluussarjakuvan saatte ensi viikolla. 🙂 Sitä ennen kerron sarjakuvatutkija Katja Kontturin ja minun yhteistyöartikkelista. Tieteellisen artikkelin (Katja) ja sarjakuvan (Viivi) hybridi käsittelee sarjakuvabloggaamisen terapeuttisuutta ja vertaistuen mahdollisuuksia bloginteossa. Katja kertoi alustavia huomioitaan kyselytutkimuksemme vastauksista Tampere Kuplii Goes Academic-osiossa. Minä komppasin sarjisblogiesimerkein ja sulkemalla dataprojektorin kaksi kertaa. 😀
Nostimme suomalaisen sarjakuvablogiskenen tutkimusaiheeksi, koska blogiryppäämme on poikkeuksellinen. Meillä on paljon tabuaiheisia, avoimesti henkilökohtaisista pää-sun-muista-pulmista kertovia sarjakuvapäiväkirjoja netissä, kaikkien ulottuvilla. Olemme rehellisiä, hirtehisiä, kaunistelemattomia, rohkeita ja yhteisöllisiä. Katja sarjisopena ja minä hulluussarjisäitinä kuulemme usein väitteitä sarjakuva- tai blogityöskentelyn terapeuttisuudesta. Halusimme lukuja, joten teimme kyselyn.
45 sarjakuvabloggaajaa vastasi nettikyselyymme tammi-helmikuussa. Se oli suunnattu kaikille sarjakuvablogia tekeville. Muun muassa iän, sukupuolen, bloggaamisen motiivien jälkeen kysyimme myös terapeuttisuudesta. Ja millainen lukema! Melkein 80% vastaajista koki bloggaamisen terapeuttiseksi (terapeuttisuus = henkisen hyvinvoinnin lisääntyminen esimerkiksi ajatuksia purkamalla). Vertaistukeakin koki saavansa 42% vastaajista.
En väitä, mutta toivon myös sarjakuvablogin lukemisen tai sen yhteisöön kuulumisen potentiaalisen gutaatekeväksi, korjaavaksi tai yhteisölliseksi. Mitä olette mieltä: voiko sarjisblogin lukeminen olla terapeuttista tai sieltä saada vertaistukea?
Tutkimusartikkelimme on osa Sarjakuvamuseon ja Kutikuti-nykysarjiskollektiivin Suomi100-hanketta. Mukana on myös kolme muuta taiteilija-tutkijaparia. 🙂 Tuotoksemme julkaistaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2017 Kuti-ilmaisjakelulehdessä.
Toivon etten tartuttanut teihin flunssaani tai syömishäiriötäni! :D
Tampere Kupli ja minä korisin flunssassa lauantain. Festaritärpiksi nostin mielenterveysaiheita käsittelevän RIKKI-kollektiivin keskustelupaneelin sarjakuvabloggaamisesta. Jos meni ohi, vilkaise kollektiivimme blogia! Joka kuukausi blogisarjiksilla on uusi mielenterveyteen ja sen puutteeseen liittyvä teema.
Oli huimaa tavata teistä useita! Festareilla hokasin kaksi juttua:
1. Haluan olla puolestapiirtäjänne. Esiinnyin silmät kiinni Aamulehdessä. Mitä piditte jutusta? Nettiversion voit toistaiseksi lukea täältä.
Jännitän haastatteluja koska yritän edustaa teitä ja meitä kaikkia. Tiedostan etten siinä aina onnistu. Yritän parhaani ja otan mielelläni palautetta vastaan julkisista ulostuloistani. 🙂 Heitä maililla, jos kismittää!
Työhuone, turvapaikka. <3
2. Olen hidas sarjissynnyttäjä ja annan sen itselleni anteeksi. En pysty elämäntilanteessani työskentelemään nopeammin.
Olette yksi elinehdoistani. Kun piirrän tarinoitanne, koen olevani merkityksellinen ja tärkeä. Voisin puhua vaikka vuorokauden siitä mitä te pyytämättä annatte minulle, mutta onneksi tässä blogissa on kyse meistä kaikista, ei minusta.
Jokainen lukemani ja piirtämäni tarina on erityinen, enkä halua tehdä teidän elämistänne puolivillaista sarjista. Yritän kunnioittaa teitä ja itseäni, enkä pidä liian kiirettä. Tämä on kahden duunin, kuvitushommien, roikkuvan gradun ja hataran pään kanssa paras mahdollinen kompromissi. 🙂
Hei, meille on oma ripsari! Pysyykö tämä ripsari kun itkee silmät päästään??
Työtä hulluusstigman purkamiseksi on jäljelllä aika reippaasti. Ajoittainen hiljaiselo ei tarkoita lopettamista! Kiitos, kun jaksatte odottaa, kirjoittaa, tykätä ja seurata. Facebook (@hulluussarjakuvia) ja Instagramini (@viivi_rintanen) päivittyvät blogia useammin.
Terveisin Viivi ja Hulluuranko
EDIT: poistettu mauton ilmaisu. Kiitos Marjille huomauttamisesta!
Tätä nyt hetken seuranneena niin lähinnä tuntuu jonkinasteiselta sosiaalipornolta. Noh ”mielenvikaisuus” taitaa olla tällä hetkellä jotenkin in….kunhan ei ole liian hullu. En tiedä keitä nämä hullut ovat keitä puolustat. Itsellä ainakin vakava sairaus, joka on aiheuttanut paljon kärsimystä. En ole hullu, ainakaan sairauteni takia. Oma ongelmani ei myöskään ole mikään stigma, koska nykyaikana ihmiset on aika suvaitsevaisia ja ymmärtäviä. Eniten ehkä ärsyttää sanavalintasi. Mielipuoli, mielenvikaisuus, seinähullu. Näistä ilmauksistako pitää saada positiivisia? Valitettavasti olen juuri niitä ihmisiä, jotka entisaikaan olisi kahlittu kiinni seinää. Minun on vaikea nähdä asiassa mitään positiivista.
Sarjakuvista on pakko sanoa. En tiedä olisiko tarkoitus tuntea myötätuntoa ja ymmärrystä henkilöitä kohtaan. Itselle tulee valitettavasti olo, ”Nämä ihmiset on ihan kahjoja.” Tämä on sinänsä kummallista, koska oikeassa elämässä olen tavannut hyvin erilaisia ihmisiä ongelmineen, enkä pidä heitä mitenkään kahjoina.
Moikka Marj. Mielestäni sarjakuvamme eivät ole sosiaalipornoa, koska kukaan ei hyväksikäytä täällä toisia omaksi edukseen, esimerkiksi minä tarinankertojiani. En myöskään mässäile heidän kertomallaan. Sen sijaan yritän välittää sen mitä he haluavat kertoa elämästään, sairauksistaan, hulluuksistaan, miten ikinä kokemuksiaan kutsuvatkaan.
Niinkuin sinulle aikaisemmin selitin, on täysin ok, ettet halua minun puhuvan puolestasi. Kaikki täällä esitettävät tarinat ovat toivottuja ja tarinankertojien hyväksymiä. En voi sille mitään, jos en mielestäni edusta sinua tai saa puhua puolestasi. Tiedostan, että roolini puhua meidän kaikkien puolestamme on jopa mahdoton. Varsinkin, jos tietoisesti käyttämäni sanasto suututtaa jo valmiiksi niin, ettei tarinoita tee mieli edes lukea. Käytän monille epämiellyttäviä sanoja (hullu, mielipuoli jne.) jotta niiden merkitys pikkuhiljaa muuttuisi haukkumasanasta joksikin neutraalimmaksi. En voi tietää olenko oikeassa, mutta toivon ja uskon niin voivan tapahtua. Toivon, että te joita nämät sanat loukkaavat, antaisitte minulle mahdollisuuden yrittää muuttaa sanojen merkitystä. Uskon että ainakin osittain päämäärämme on sama.
Minun ja monien ongelmanani on itse mielen ongelman päälle kiusallinen mt-ongelman stigma. Ehkä sinä et koe niin, mutta on ihmisiä jotka kokevat. Toivon, että saamme ongelmiemme erilaisuudesta huolimatta puhua puolestamme.
Pyrin tuomaan esille, että mielen ongelmilla on kirjonsa. Osa sairauksista on vakavempia kuin toiset, niinkuin kuvailit omaa sairauttasi. Silti en työssäni vertaile kuulemieni tarinoiden tai itse kokemaani kärsimystä. Tuska on suhteessa koettuun elämään, ja siksi sen vertailu on mahdotonta. Varsinkaan ulkopuolelta. Toinen kestää enemmän kuin toinen, toinen on sairaampi kuin toinen. Silti pidän lievempiä ja ohimeneviä, elämän aikana tavallisia mielenterveysongelmia tärkeinä puheenaiheina. Yhtä lailla haluan välittää kokemuksia synnynnäisistä, pysyvistä ja harvinaisista sairauksista tai ominaisuuksista. Minä en arvottaisi eri kokemuksia keskenään.
En puhu hulluudesta tai mielen sairauksista positiivisina, vaan blogin tavoite on puhua niistä siloittelematta, pelottelematta ja tarinankertojien kokemuksiin perustuen. Kyse on kokemuksista, joiden merkitystä kokijalleen en kyseenalaista. Minun identiteettini on hullu ja epänormaali, sinulla se on kaikin mokomin jokin muu. Toivon että meille kaikille olisi tilaa. Hulluus ei ole mikään kärsimyksen kruunu tai arvonimi, se vain on. En minä ainakaan haluaisi olla tällainen, mutta koska olen, jankutan tästä, jotta minun olisi helpompi elää.
Minusta tarinankertojani ovat fiksuja ja järjissään. On järkeenkäypää tuntea niinkuin he tunsivat heidän olosuhteissaan. Suo anteeksi, mutta täällä vain kukin saa itse sanoa itseään kahjoksi tai vapaaehtoisesti samastua toisten kahjouteen. Nämä tarinat ovat tosia, joten älä loukkaa niiden kertojia.
Terveisin Viivi & Hulluuranko
Ehkä laitoin viestini väärin. Ei ollut tarkoitus hyökätä tarinankertojia kohtaan. En nyt puhu tarinoista, jotka ovat sarjakuviesi takana. Jotenkin vain sarjakuvasi vaikuttavat. Noh en osaa asiaa nyt kunnolla ilmaista. Tuossa artikkelissa sanoit, puhuvasi kaikkien hullujen puolesta, joten…mutta sanoisin kuitenkin sen, että psyykkisesti sairaita ihmisiä on kohdeltu historian sivu todella huonosti ja kohdellaan edelleen (enkä puhu nyt stigmasta tai asenteista). Ehkä kannattaa miettiä onko mielipuolet, seinähullut ja lepositeet ihan sopivaa ”rankkaa huumoria”, jos haluaa puhua näiden ihmisten puolesta. Rankkaa huumoria on ehkä silloin parempi tehdä, vaikka niistä omista rankoista kokemuksistaan. Olen erittäin pahasti traumatisoitu ja henkisesti tuhottu näillä voihan lepareilla ja muulla paskalla. Ymmärrät varmaan, että ei naurata. Juttusi kuulostaa lähinnä iskulta makaavan mahaan.
Laitan vielä tuon Juha Kurvisen linkin, koska hänkin on tavallaan puhunut psyykkisesti sairaiden puolesta.
https://blogbook.fi/juhakurvinen/tositarinoita-hullujenhuoneelta/
Tykkään Torvisen blogista, on tuttu. Uudelleen yksi fakta: vitsailen rankasti vain itsestäni ja teen humoristisia tarinoita kun tarinankertoja niin toivoo. Kumpikaan ei ole loukkaus sinua kohtaan. Toki saat tuntea niinkuin tunnet, ettei vaikeista ja kipeistä asioista saa vitsailla. Olen pahoillani, mutta myös niin eri mieltä että vitsailen silti. Itseäni roisi huumori auttaa. Puhun minusta ja muista, jotka vapaaehtoisesti saavat identifioitua vaikkapa samoihin sanoihin kuin minä. Sinulle ne ovat liikaa tai eivät sovi, sen ymmärrän.
On monimutkainen asia, kuka saa puhua mistäkin aiheesta. Mielestäni saan kertoa ihmisten tarinoita koska he niin toivovat. Näkökulmani mielen pulmiin on omani ja siitä tarinankertoja on tietoinen ottaessaan yhteyttä. Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä, eläneen samoja kokemuksia tai olla kaikista kärsineimpiä jotta voimme tehdä sarjiksia. Teemme tarinoita samalla päämäärällä (esimerkiksi mt-ongelmien parempi tuntemus yhteiskunnassa ja stigman, salailun ja häpeän lieventäminen).
Tuntuu etten voi antaa sinulle sitä mitä kaipaat tai täältä etsit.
Lukija: Tämä keskustelu jatkuu seuraavan postauksen kommenttikentässä.