Puolimieli / Half-minded (2016) on tarina masennuksesta ja minuudesta. Se on tehty yhteistyössä monitaiteisen, poikkeuksellisen SusuPetalin kanssa. Lue prosessistamme lisää postauksen lopusta.
Julkaisuaikataulukin on poikkeuksellinen. Kakkososa (Tyhjäpää / An Empty mind) ja kolmas (Kadoksissa / A lost mind) ilmestyvät kuin ilmestyvät. Tarinat mukailevat todellista masennusta, hoitoprosessia ja elämää. Muutos mielessä voi olla hidas. Tarina on temmoltaan ja lopputulokseltaan arvaamaton. Minäkään en tekijänä tiedä, miten päähenkilö-Susumme käy.
This comic is a part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. Half-minded is a collaboration of SusuPetal & Viivi Rintanen and two sequals shall be published in the future.
Check out the short description of this blog and enjoy the subtitles between the panels. 🙂 The blog shall be translated little by little. And maybe later published on a different domain as an English version.
Oletko joskus ollut niin loppu yrittämään elämistä, että puoliksi tyhjä lasi olet sinä itse?
Have you ever been so fed up of trying to survive life that you have become the half-empty glass yourself?
Tarinankertoja: SusuPetal 2016
Piirtotyö: Viivi Rintanen 2016
*Jos säikähdit, kts. alalaita.
Viivi: SusuPetal toimitti minulle proosakirjansa, joka kertoo miltä masennus tuntuu. Hämmästyin, mykistyin. Kirjassa ja SusuPetalin blogin teksteissä vaikutti se, kuinka syvästi masentunut ihminen on älykäs, luova ja taitava ilmaisija. Monialainen taiteilija, edelleen läheinen ja vanhempi – mutta itselleen ei mitään. Maailma kutistuu, minä mustuu, jopa murenee kuin hiili.
Monivivahteisen masentuneen lisäksi haluan tarinallamme näyttää, miten masennus liikkuu: hitaasti, painavasti, velloen elämän ylle ja vetäytyen kuin samanmoinen aalto.
SusuPetal:
Masennus ei tee ihmisestä huonoa. Osallistumalla tähän projektiin haluan kertoa omalla tarinallani, että me emme ole osa masennusta, masennus on vain osa meitä.
Toivon samaa kokeneiden huomaavan, miten yhteneväiset tunteemme ovat. Emme ole yksin. Emme ole ainoita hulluja. Meitä on monta, samoin kokeneita, saman ymmärtäviä.
Hulluussarjakuvat ei glorifoi mielen rikkoutumista vaan rikkoo tabuja, pelkoja, häpeää ja kaikkea sitä hyssyttelyä, mitä valitettavan usein esiintyy puhuttaessa psykiatrisista sairauksista. Ei ole todellakaan yhtään siistiä olla masentunut, bipolaarinen ja niin edelleen.
En ole julkkis, joka paranee masennuksesta kuukaudessa. En ole, uskokaa tai älkää, valinnut tätä päätä.
Tulen toimeen sen kanssa paremmin kuin ennen, minulla on ammattilaisten kehuma ns. hyvä sairaudentunto. Olen tehnyt ihan helvetisti töitä pysyäkseni hengissä, oppiakseni tunnistamaan oireet, muuttanut vääristyneitä ajatusmalleja, oppinut hengittämään hyperventiloimatta. En koe itseäni epäonnistuneeksi ihmiseksi, vaikka tiedänkin, että syön lääkkeitä lopun ikäni. En häpeä.
Ruutu / A panel of Puolimieli – Half-minded. ©SusuPetal & Viivi Rintanen/Hulluussarjakuvia 2016
*Säikähditkö tarinan päähenkilön mielikuvien väkivaltaisuutta? Hirveä ajatus voi olla musertava myös sen ajattelijalle, joka ei ikimaailmassa tekisi pahaa kärpäsellekään. Silkkoja ajatuksia ei tarvitse pelätä, vaan niistä kannattaa kertoa.
Haluaisitko tämän Hulluussarjiksen fyysisesti kätösiisi? Tarina julkaistiin KUTI-lehdessä printtinä, jossa taitto pääsee oikeuksiinsa! 🙂 Kannattaa tsekata muutkin nykysarjiksen helmet ja kyttäillä lehden ilmaisnumeroita pääkaupunkiseudulla kirjastoissa tai vaikka Sarjakuvakeskuksella.
Tekeillä on kolmisen muuta tarinaa. Puolimieli jatkaa kulkuaan ennen pitkää, sitä ennen kuullaan kuntoutusrumbasta, päihteiden kytköksestä mielialaan ja paniikkihäiriöstä. Ja ehkä yksi avautumiseni hulluussarjisten kulisseista, jota panttaan kuin ummettuneena. Kiitos kärsivällisyydestänne <3
Terv. Viivi ja Hulluuranko. 🙂 Facebookissa löydät meidät hakusanalla @hulluussarjakuvia ja instassa seikkailee @viivi_rintanen
Hyvin puhutteleva sarjis ja teksti!
Hei Maarit, kiitos kommentista. 🙂 Jatkoa luvassa ennen pitkää.
Hieman korjaan ja täydennän:
Ei ole olemassa vääränlaista masennusta. Kaikki masentuneet eivät syö lääkkeitä kuin ehkä pahimman yli, eivätkä kaikki tarvitse lääkitystä lopunikäänsä. Tämä ei tarkoita, etteikö niin saisi olla, että tarvitsee lääkitystä koko elämänsä. Lääkitys ei ole aina ja kaikille se paras mahdollinen hoito. Joillekin se on joko paras mahdollinen tai ainoa mahdollinen hoito. Masennus on hyvin yksilöllinen juttu ja myös toipuminen on.
Masennuksesta on mahdollista toipua kokonaan, kuten muistakin mielenterveyden ongelmista. Väkivaltafantasioiden sekoittaminen vakaviin mielenterveyttä horjuttaviin sairauksiin antaa väärän kuvan. Tämän on monissa eri yhteyksissä todennut mm Hannu Lauerma. Väkivaltaisuus liittyy pikemminkin persoonallisuushäiriöihin, kuten narsismiin. Narsistin lähellä elävät sairastuvat usein, ja nimenomaan masennukseen.
Moikka nimetön! Toivottavasti et kokenut, että sarjakuvamme tai tekstimme antoi yksipuolisen kuvan masennuksesta. Se olisi paha virhe minulta koska masennus on suomalaisten yleisin psyykkinen sairaus ja hyvin tavallinen hulluus. Mutta koska se on niin monilukuinen, jokainen masennus on yksilöllinen.
Susun tarina on totta ja siksi sekin ansaitsee tulla kerrotuksi. Vaikka esitän hänen tarinansa, se ei tarkota että toisenlaiset masennukset suljettaisiin pois. On toki totta, että yhden kertomuksen kuva on kapeampi kuin useamman olisi.
Tarina ei esitä väitteitä lääkityksestä tai paranemisesta koska se ei yleistä vaan kertoo Sususta. Tämän tarinan tarkoitus ei ehkä ole kokonaisvaltaisen kuvan luominen masennuksesta – eli hyvä että kommenttisi sitä täydentää. 🙂 Tarina puhuu masennuksesta muttei esitä siitä väitteitä vaan yhden kokemuksen.
Totta, junakohtaus saattaa esitystavastani johtuen antaa väärän kuvan koetusta. Kuva esittää tilannetta jossa ajatellaan ilkeitä ajatuksia, joita samantien kadutaan. Kyseessä ei ole houkutteleva fantasia vaan ajatus, jonka terve ihminenkin voi päähänsä saada. Esimerkiksi männä viikolla kuvittelin kuinka kauniissa kaaressa käsipaino lentäisi kuntosalin peiliin/kanssatreenaajan naamaan ja saisi ruuhkan salilla hälvenemään. 😀 Toteutusaikeita ei ollut, vain kiukkuinen tuuma.
Tähän mennessä Hulluussarjakuvissa on puhuttu paljon diagnoosien kautta koska niiden läpi tarinankertojat ovat nähneet itsensä. Ne eivät hulluudesta puhuttaessa ole kuitenkaan aina välttämättömiä tai tarkkarajaisia. Siksi ei ole pakko rajata, voiko masentuneella olla väkivaltafantasiaa tai antaako sellainen masennuksesta väärän kuvan. Masennuksia ja hulluuskomboja on monia.
Toivottavasti ymmärsin kommenttisi ja vastasin siihen asiallisesti. 🙂 Otan tästä lähin huomioon vielä tarkemmin, etten tule laatikoineeni ihmisiä liian tarkasti diagnooseihin.
On erilaisia näkökulmia mt-ongelmiin, joiden kirjo on iso ja moninainen. Jokainen saa toki käsitellä ongelmiaan aivan kuten tahtoo. Näille kuvillekin löytyy varmasti ihan oma katsojakunta. Olet hyvin taitava piirtäjä.
Asiallisempaa tietoa ja toivoa tositarinoiden kautta jakaa Tiina Hottin ja Elina Järven toimittama teos ’ERROR-mielenhäiriöitä’. ”Mielenterveydenhäiriön ei tarvitse olla loppuelämän sairaus”, toteavat tekijät. Esiintyivät viime vuonna Hgin kirjamessuilla. Suosittelen!
Kiitos kehuista piirtotaitoni suhteen! Tosin on pakko tarinankertojieni kanssa rinta rinnan seisovana sanoa, että minusta tarinamme on asiallinen ja juuri oikeanlainen. Mielipiteeseen olet oikeutettu ja me hulluussarjislaiset omaamme. Niinkuin sanoitkin, kaikki tyylillään!
Kiitos vinkistä, pitää tutustua kirjaan jos se tulisi vastaan. 🙂
Kiitos tarinasta ja sarjakuvasta, puhuttelivat minuakin! Jokainen on tosiaan oman masennuksensa asiantuntija, tiedän sen itsestäni. Vaikea kroonistunut masennus, vaikkakin silloin tällöin esiin tulevana, on valitettavasti loppuelämän sairaus.
Kiitos kiitoksesta. 🙂 Juuri näin, yleistäminen olkoon jonkun toisen tehtävä, agenda ja käyttövoima. Täällä puhumme ja kuuntelemme ja katselemme me omina itsenämme. Itseinämme? 😀 Lumihangesta heijastuvaa vitivalkoista kirkasvaloa päiviisi! Tai lumen sulaessa valosaastetta ja keinovaloa.
Hieno teksti, joka on kääntynyt hirmuisen vahvoiksi kuviksi ja väreiksi. Hulluus ei ole pelottavaa, vaikka omat mielikuvani pelottavat jopa itseäni. Soisin mahdollisimman monen sekä lukevan kirjan että nämä sarjakuvat – täydentävät toisiaan mielenkiintoisella ja uudella tavalla…
Jokainen kokee sairautensa ja oman itsensä eri tavalla, myös eri yhteyksissä. Mitään oikeaa tapaa olla ihminen ei ole!
Kiitos, olen samaa mieltä kanssasi. Yhden rajan ylittäneenä pelko ja inho voi vähentyä. Ja tilalle voi tulla myötätunto ja puhdas uteliaisuus. Jos jotain hyvää hulluuksista voi olla niin ainakin lisääntynyt arvostus vähemmän tuskallista elämää ja muita ihmisiä kohtaan. Eli on helpompi nauttia hyvästä ja normaalihkosta kun on nähnyt jotain muuta! 🙂 Hyvää tammikuun taivallusta sinullekin!
Hienoja!
Viivi ja Susu kiittävät. 🙂