Suuruudenhulluus /The Bridge

Kuva

Mitä jos joku saisi tietää, miten pieni ja nöyrä olet sisältä, vaikka ulospäin olet vahva ja suuri?

What if someone found out how small and humble you are inside, no matter how strong and big you look like? The following story is about the horror of masculine panic.

Is Something Wrong
They Are Lurking in the Dark

Heavy Breathing but Nobody’s There
If That’s What You Think You’d Better Beware

King Diamond, Lurking in the Dark

Tarinankertoja/Storyteller: Lasse Lindqvist 2016
Piirtotyö/Comic: Viivi Rintanen 2016

Lasse on jyväskyläläinen ammattikirjoittaja ja tuore maisteri Jyväskylän yliopistosta. Hän tuntee kauhukirjallisuuden ja kauhuntunnelmaisen musiikin, mutta suurinta kauhua hän kokee paniikkikohtausten aikana. Lasse ei ole ainoa kohtaamani paniikkihäiriöinen mies, mutta poikkeuksellisen rohkea sellainen.

Lasse: ”Olen Lasse Lindqvist, 31-vuotias kirjoittaja. Olen aina ollut urheiluhullu. Harrastan jalkapalloa, lenkkeilyä ja kuntosalilla rehkimistä. Paniikkihäiriöstä olen kärsinyt 15-vuotiaasta lähtien.”Suuruudenhulluus”-tarinamme päähenkilö Otto Rajala on jossain määrin kaltaiseni. Ailahtelu suuresta ja pystyvästä miehestä pieneksi ja mitättömäksi ressukaksi on minullekin tuttua teinivuosiltani. Kuitenkaan Otto ei ole minä vaan etäännytetty muunnos minusta, uusi ihminen. Osa hänestä on minua, osa ei.

Tarinallani haluan näyttää, että paniikkihäiriö on äärimmäisen kiusallinen sairaus, joka tulisi ottaa vakavasti. Olen kuullut usein sairauttani vähäteltävän, mikä on tuntunut epäreilulta. Olen kuitenkin oppinut elämään sairauteni kanssa. Elän täysipainoista elämää, enkä ole enää vuosiin ajautunut kohtausten armoille. Otto kuvastaa sitä osaa minusta, joka yrittää löytää pakotien lamaannuttavasta paniikkikohtausten labyrintista. Hän toimii sijaiskärsijänäni: hän kokee kohtaukset, ettei minun tarvitsisi kokea. Häneen eläytymällä saavutan katharsiksen.

Viivin kanssa oli todellinen ilo työskennellä. Tarina heräsi henkiin. Viivi tavoitti käsikirjoituksestani oikeat sävyt ja loi värisävyjä myöten uskottavan paniikkihäiriöisen miehen todellisuuden. Lopputulos on minun silmiini paitsi terapeuttinen niin myös esteettisesti lumoava. Erityisesti paniikkikohtaus Kuokkalan sillalla on vaikuttava, eikä vähiten siksi, että yksi pelottavimmista kohtauksistani on tapahtunut samaisella sillalla.”

Lukija, mitä sinä ajattelet miehenä elämisestä? Entä paniikkihäiriöstä?

Puolimieli – Half-minded (1/3)

Kuva

Puolimieli / Half-minded (2016) on tarina masennuksesta ja minuudesta. Se on tehty yhteistyössä monitaiteisen, poikkeuksellisen SusuPetalin kanssa. Lue prosessistamme lisää postauksen lopusta.

Julkaisuaikataulukin on poikkeuksellinen. Kakkososa (Tyhjäpää / An Empty mind) ja kolmas (Kadoksissa / A lost mind) ilmestyvät kuin ilmestyvät. Tarinat mukailevat todellista masennusta, hoitoprosessia ja elämää. Muutos mielessä voi olla hidas. Tarina on temmoltaan ja lopputulokseltaan arvaamaton. Minäkään en tekijänä tiedä, miten päähenkilö-Susumme käy.

This comic is a part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. Half-minded is a collaboration of SusuPetal & Viivi Rintanen and two sequals shall be published in the future.

Check out the short description of this blog and enjoy the subtitles between the panels. 🙂 The blog shall be translated little by little. And maybe later published on a different domain as an English version.

Oletko joskus ollut niin loppu yrittämään elämistä, että puoliksi tyhjä lasi olet sinä itse?

Have you ever been so fed up of trying to survive life that you have become the half-empty glass yourself?

Tarinankertoja: SusuPetal 2016

Piirtotyö: Viivi Rintanen 2016

*Jos säikähdit, kts. alalaita.

Viivi: SusuPetal toimitti minulle proosakirjansa, joka kertoo miltä masennus tuntuu. Hämmästyin, mykistyin. Kirjassa ja SusuPetalin blogin teksteissä vaikutti se, kuinka syvästi masentunut ihminen on älykäs, luova ja taitava ilmaisija. Monialainen taiteilija, edelleen läheinen ja vanhempi – mutta itselleen ei mitään. Maailma kutistuu, minä mustuu, jopa murenee kuin hiili.

Monivivahteisen masentuneen lisäksi haluan tarinallamme näyttää, miten masennus liikkuu: hitaasti, painavasti, velloen elämän ylle ja vetäytyen kuin samanmoinen aalto.

SusuPetal:

Masennus ei tee ihmisestä huonoa. Osallistumalla tähän projektiin haluan kertoa omalla tarinallani, että me emme ole osa masennusta, masennus on vain osa meitä.

Toivon samaa kokeneiden huomaavan, miten yhteneväiset tunteemme ovat. Emme ole yksin. Emme ole ainoita hulluja. Meitä on monta, samoin kokeneita, saman ymmärtäviä.

Hulluussarjakuvat ei glorifoi mielen rikkoutumista vaan rikkoo tabuja, pelkoja, häpeää ja kaikkea sitä hyssyttelyä, mitä valitettavan usein esiintyy puhuttaessa psykiatrisista sairauksista. Ei ole todellakaan yhtään siistiä olla masentunut, bipolaarinen ja niin edelleen.

En ole julkkis, joka paranee masennuksesta kuukaudessa. En ole, uskokaa tai älkää, valinnut tätä päätä.

Tulen toimeen sen kanssa paremmin kuin ennen, minulla on ammattilaisten kehuma ns. hyvä sairaudentunto. Olen tehnyt ihan helvetisti töitä pysyäkseni hengissä, oppiakseni tunnistamaan oireet, muuttanut vääristyneitä ajatusmalleja, oppinut hengittämään hyperventiloimatta. En koe itseäni epäonnistuneeksi ihmiseksi, vaikka tiedänkin, että syön lääkkeitä lopun ikäni. En häpeä.

Ruutu / A panel of Puolimieli – Half-minded. ©SusuPetal & Viivi Rintanen/Hulluussarjakuvia 2016

*Säikähditkö tarinan päähenkilön mielikuvien väkivaltaisuutta? Hirveä ajatus voi olla musertava myös sen ajattelijalle, joka ei ikimaailmassa tekisi pahaa kärpäsellekään. Silkkoja ajatuksia ei tarvitse pelätä, vaan niistä kannattaa kertoa.

Haluaisitko tämän Hulluussarjiksen fyysisesti kätösiisi? Tarina julkaistiin KUTI-lehdessä printtinä, jossa taitto pääsee oikeuksiinsa! 🙂 Kannattaa tsekata muutkin nykysarjiksen helmet ja kyttäillä lehden ilmaisnumeroita pääkaupunkiseudulla kirjastoissa tai vaikka Sarjakuvakeskuksella.

Tekeillä on kolmisen muuta tarinaa. Puolimieli jatkaa kulkuaan ennen pitkää, sitä ennen kuullaan kuntoutusrumbasta, päihteiden kytköksestä mielialaan ja paniikkihäiriöstä. Ja ehkä yksi avautumiseni hulluussarjisten kulisseista, jota panttaan kuin ummettuneena. Kiitos kärsivällisyydestänne <3

Terv. Viivi ja Hulluuranko. 🙂 Facebookissa löydät meidät hakusanalla @hulluussarjakuvia ja instassa seikkailee @viivi_rintanen

Omena kauas puusta, osa 2/2.

Kuva

Vastaa

”Kun puhutaan itsemurhasta, puhutaan elämästä,

ei kuolemasta.”

virkkoo Maiju aiemmin vinkatussa Näin unta elämästä -dokumentissa.

Pääset Omena kauas puusta- tarinan ensimmäiseen osaan tästä.

Usein kysytään, että ”vieläkö sä suret” tai ”mietit sitä”. Ei kai missään ole määritelty, kauanko saisi surra ja miettiä vaikuttimia ja seuraamuksia.

Tarinankertoja-Eevi

Ensimmäinen osa näytti alkutilanteen, jossa läheisen äidin kuolemasta oli neljä vuotta. Vuosien aikana Eevi on joutunut kokemaan, ettei hänen surulleen ole aina tilaa sellaisena kuin se on.

Eevi: ”Tein elintärkeän päätöksen siitä, että häpeilyyn en energiaani aio kuluttaa. Tosin viimeistään hävettää se, ettei varsinaisesti koe syyllisyyttä ja huonoutta kaikesta tapahtuneesta.

Kuten sarjiksen parisuhdekuvauksessa, on lohduttavaa, kun joku uskoo ja tukee. Muttei kaikki ole ihan niin yksinkertaista. Välillä itsensä motivoiminen ja uuteen uskaltaminen on helpompaa ja joskus tulee takapakkia.

Vielä täytyisi kyetä tekemään päätös olla pelkäämättä siitä, perinkö sairaalta äidiltä jotakin. Miksei voi uskoa olevansa terve – tai ainakin koittaa ehtiä tutkimaan ja ihastelemaan elämää, lukea hyviä kirjoja, opiskella ja opetella seisomaan käsillään niin kauan, kun ei todistettavasti ole sairas? Muuttaa uuteen paikkaan. Kukaan ei tee edellisiä puolestani.”

Omituisella tavalla henkensä riistämisellä ja omasta elämästä kiinni pitämisellä on jotain yhteistä: itsemurhahaluista tulee suojella, toisaalta läheisen on pidettävä itsestään huolta ensisijaisesti. Tarinallaan Eevi haluaisi ”herätellä kysymystä jokaisen päätösten painavuudesta: Kaikilla on oikeus – ja yhtälailla vastuu – omasta hyvinvoinnistaan.”

On hurjaa, miten suuri merkitys oman elämän päättämisellä on. Itsemurhaa jää vuosittain suremaan noin 10000 läheistä. Kaikki surut ovat erilaisia ja Eevin tarina niistä yksi.

Sama kääntäen: on hurjaa, miten valtava merkitys jokaisella elävällä on. Jos pohdit kuolemaa, harkitse elämää.

”Toivon lukijalle rohkeutta antaa itselleen aikaa ja

voimaa olla olematta itselleen liian ankara.”

Eevi

Tarina: Eevi

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eevi.

Omena kauas puusta, osa 1/2.

Kuva

Tarinankertoja Eevi:

”Itsemurhan tehneen läheisenä on vaikea kunnolla kohdata ihmisiä. Olen jotenkin alati varautunut, etten puhu ohi suuni – aihe on monille vaikea, ihan vieras, vaivaannuttava, ja mitä erilaisempia hiljentymisiä ja yhteyksien katkeamisiakin on sen ilmettyä seurannut. Tilanne on sama, kuin monien elämän epäonnien kanssa: on niin vaikea löytää tahoja, joille puhua juuri siitä, mistä tarvitsisi puhua.”

Vaikeasti sairaan läheisen kanssa eläessä oma hyvinvointi on itselleni ollut asia, joka on välillä unohtunut. Joskus on eläytynyt enemmän toisen auttamiseen, toisinaan on muistanut tarvitsevansa itselleen omaa aikaa. Ei ole mukavaa ajatella, että toinen saattaa eksyä kauemmas elämästä juuri silloin, kun itse on kääntänyt selkänsä. Itsestään huolehtiminen on ollut pakko opetella erikseen, eikä siinä kukaan ole voinut opastaa.

Oletan kaikkien ihmisten ennen pitkää kaikkoavan elämästäni – kuten on ollut tähänkin mennessä. En pidä katoamisia ilkeytenä, en ole katkera. Toki muidenkin täytyy kuunnella omaa jaksamistaan. Viihdyn yksin, muttei se ole aina mukavaa.”

Piirtäjä-Viivi: Vuosia sitten pienellä kotipaikkakunnallani eräs teini-ikäinen poika otti henkensä. Huhumyllyssä vatvottiin, kuinka 1) perheessä kaikki ei voinut olla hyvin 2) mahtaa olla kaikkien perheenjäsenten päässä vikaa ja 3) voi miten kamalaa. Päätelmät ovat hataria tai tragikoomisen ilmiselviä.

1) Läheinenkään ei voi kokea täsmälleen, miksi toinen surmaa itsensä. On vielä hatarampaa arvailla naapurin aidan takaa, mikä meni vikaan. Kaikilla on oikeus ja vastuu pitää tai ottaa henkensä, mutta vaikuttumia teon taustalla emme tiedä.

2) Surevia perheitä ei soisi syyllistettävän sillä, että perheessä on mielenterveysongelmia. Itsemurha ja hulluus mahtuvat samaan perheeseen, mutta eivät aina ole syy ja seuraus. Monissa perheissä on vakavia ongelmia, jotka eivät johda itsemurhiin. Toisissa perheissä ei ole sormella osoitettavaa ongelmaa, mutta joku voi silti itsensä tappaa. Mielenterveys- ja muita ongemia sekä syy-seuraussuhteita on moninaisia, päällekkäisiä ja joka kerta erilaisia.

3) Ainut sanotuista varmasti tosi on, että itsemurha on järkyttää. Jostain syystä itsemurhan tehneiden läheiset eivät pääse tästä yhteisöllisestä surusta osallisiksi, vaan heidän läsnäollessaan vaietaan. Varmaan hienotunteisuudesta. Läheltä nähty matka itsemurhaan kuluttaa ennen ja jälkeen teon, niinkuin Eeviäkin. Siksi vielä hienotunteisempaa on kysyä, kuinka sureva jaksaa ja haluaisiko hän ehkä puhua asiasta.

Itsemurha on yksi suurimmista tabuistamme. Niin suuri, että sen kohtaaminen, sureminen ja varsinkin harkitseminen on salaista. Kirjaimellisesti kuoliaaksivaikenemme itsemurhan.

Kauhistelemme tekoa niin paljon, ettemme edes tiedä miksi joku haluaa tappaa itsensä. Siksi Eevin tarinan kuuleminen opetti minulle enemmän itsemurhasta kuin yksikään tilasto. Eevi ihmettelee, miksi ”terve” yhteiskunta päättää itsemurhassa takuuvarmasti olevan jotakin ”sairasta”, jonka on pakko olla täysin perustelematta kummallista ja väärin.

Miksei itsemurhasta saisi puhua suoraan sellaisen ihmisen suulla, joka ei ole vielä päättänyt, haluaako elää?

Eikö juuri päättelyketju jossa pohditaan elääkö vai eikö, ole tärkeä niille, jotka miettivät samaa?

Tai niille, joiden läheinen haluaa kuolla tai on tappanut itsensä?

Seuraava osa käsittelee Eevin omaa päätöstä. Kakkososan löydät täältä.

Tarina: Eevi

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

©Hulluussarjakuvat 2016/Viivi Rintanen ja Eevi.

Vertaistukea itsemurhan tehneiden läheisille löytyy esimerkiksi Surunauha ry:stä.

Suosittelisin myös Näin unta elämästä- dokumenttielokuvaa. Siinä itsemurhan vaikutuspiiriin joutuneet pääsevät ääneen, jos uskallat kuunnella.

Persoonallisuushäiriösoppa

Kuva

Vastaa

Piirtäjä-Viivin ongelmallisesta ruokasuhteesta huolimatta nyt käsitellään ruokaa ja suhteita. Persoonallisuushäiriösoppa on ympärivuotinen, erityislaatuinen alkukeitto, jonka tarjoilevat Janika ja Viivi.

Persoonallisuushäiriösoppaa ei pidä sekoittaa muihin tindersukupolvelle tyypillisiin keitoksiin, vaikka molemmat on valmistettu samoista pääraaka-aineista. Keiton pohja koostuu yleensä tuoreista ihmissuhteista ja alkoholin viihdekäytöstä. Silti normaali 20-30-vuotiaiden ihmissuhdesäätömössö ja persoonallisuushäiriösoppa eivät ole sama asia.

Persoonallisuushäiriösoppa on intensiivisempi, maultaan karvaampi ja vaikutukseltaan nälkiinnyttävä. Sen valmistaminen toistuvasti ei ole valinta. Tarinalla on kaksi vaihtoehtoista loppua, joista voit valita mieleisen.

Tarina: Janika

Kuvakäsikirjoitus ja piirrostyö: Viivi Rintanen ©Hulluussarjakuvia 2016

Miten naisen käy? Tämä resepti on kustomoitavissa.

Yllättäen illalliskumppanilla on kaksi tapaa viimeistellä tämä annos:

A) Maustaa keitto torjunnalla.

B) Lisätä keittoon vähän ymmärrystä.

Postausten lopusta löydät tarinankertoja Janikan perustelut sille, miksi epävakaa persoonallisuushäiriö on todellinen ja mitä sille on tehtävissä.

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu A.

Sivuhuomautus

Vastaa

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely A)

Mitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Miksi muuttaisit itseäsi toisen tarpeita ja haluja aavistellen – mikset olisi vain oma itsesi? Ehkä muistat, mitä joskus on tapahtunut, kun olit aito itsesi. Ehkä oma persoonasi on pimennossa kaiken pelon alla. Ehkä et itse tiedä, miten pääset kierteestä pois.

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Epävakaa persoonallisuushäiriö voi ulospäin näyttää parisuhdepulmilta tai villiltä sinkkuelämältä. Eli aika normaalilta ”vaiheelta” nuoren rämpiessä kohti aikuisuutta. Ehkä samaan tapaan syömishäiriö kuitataan liialliseksi laihduttamiseksi.

Molemmissa pahoinvoinneissa potijan käytös on normaalimmalle sivustakatsojalle omituista ja pelottavaa. Ehkä siksi anorektikko on helppo kuitata terveysintoilijaksi tai epävakaa skitsomuijaksi – aikamme ilmiöiksi.

Jos katsot yksilöä vain osana massaa, et näe kaikkea. Esimerkiksi sairaalloisuutta tai käsittämätöntä tuskaa. Annetaan tarinankertoja Janikan kertoa, mikä erottaa epävakaan persoonallisuushäiriön citysinkun mieliala-ailahduksista:

”Monesti epävakaudestani kertoessani ihmiset kommentoivat sitä esimerkiksi: ”kaikillahan on tuollaista, oot vaan dramaattinen”. Yritän selittää, että minulle ”dramaattisuus” ja ailahtelevaisuus on ainoa vaihtoehto. Tiedän vain mustan ja valkoisen, näkemättä harmaan sävyjä. Tunnen jatkuvaa tuskaa ja syyllisyyttä siitä mitä olen ja miten käyttäydyn, mikä ilmenee usein itsetuhoisin tavoin. Joskus en pääse sängystä ylös enkä syö moneen päivään, joskus uuvutan itseni tekemällä liikaa.

Epävakaus saa minut kiintymään ihmisiin sormia napsauttamalla ja omistautumaan heille täysin. Erotuksena neurotyypilliseen, voimakkaasti rakastavaan ihmiseen, minun ja monien muiden epävakaiden hyvinvointi alkaa nojata täydellisesti toiseen ihmiseen. Se aiheuttaa jatkuvaa validioinnin hakemista ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Tätä pelkoa käsitellään paitsi miellyttämällä, niin myös toisinaan työntämällä kohde pois. Epävakaa minä osaa kaksi asiaa parhaiten: vihata ja rakastaa. Välillä ne sekoittuvat keskenään.”

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

”Kun kuulin diagnoosini olevan epävakaa persoonallisuushäiriö, säikähdin. Luulin persoonallisuushäiriöitä olevan vain pahoilla ihmisillä, jotka tekevät pahoja asioita. Ottaessani häiriöstä selvää tunsin suurta helpotusta, kun niin moni asia loksahteli paikoilleen. Tajusin, etten ollut yksin, en edes paha.

Minulla on monesti ollut lohduton olo siksi, että persoonallisuushäiriöistä ei koskaan parannuta. Muttei niistä tarvitsekaan: oireeni ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa ja olen vihdoin aloittamassa pitkää terapiajaksoa.

En mene terapiaan parantamaan itseäni tai oleta, että joskus en olisi enää epävakaa. Tiedän, että oireita putoilee joka tapauksessa ajan myötä pois ja se on lohdullista. Tärkeintä on, että minä ja muut epävakaat oppisivat hyväksymään piirteensä ja arvostamaan niitä. Silloin voimme paremmin pärjätä muiden joukossa, toivottavasti poistaen tiukassa istuvia stigmoja. Meitä ei tarvitse pelätä eikä meidän tarvitse pelätä itseämme. Olen ikuisesti kiitollinen Viiville siitä, että hän tuo meidän ääntämme kuuluviin.”

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen lopetuksen täältä.

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu B.

Sivuhuomautus

Vastaa

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely B)

Mitä tekisit, jos olisit tarinan naisen kaltainen?

Mitä tekisit, jos kaksi viikkoa tapailemasi tyyppi skitsahtaisi? Pesitkö kätesi vai jäisitkö hetkeksi kuuntelemaan?

Kuinka montaa kertaa ymmärtäisit, kun tilanne toistuisi?

Tästä sarjakuvasta uupuu kolmas loppuvaihtoehto, se millä tiellä Janikakin nyt on:

Pääset lukemaan tarinan alusta täältä ja toisen loppuvaihtoehdon täältä.

Varmuuden vuoksi, osa 2/2.

Kuva

“Häpeää ruokkii myös pakkoajatuksista kärsivien luonne, joka on yleensä säntillinen ja täysijärkinen. Tällöin ristiriita näiden ajatusten ja arkiajattelun välillä on maksimaalisen suuri. Ihminen luulee olevansa salahullu, sellainen, joka ei ole vielä tullut kaapista ja tajunnut hirviömäisyyttään.”,

sanoo psykiatri Pekka Laine Kalevan pakko-oireista ajattelua käsittelevässä jutussa. Tässä Varmuuden Vuoksi-jatkotarinan toinen ja viimeinen osa.

Varmuudenvuoksi_osa4_1

Varmuudenvuoksi_osa4_3

Varmuudenvuoksi_osa5flät

Tarinankertoja Eeva osasta 2: “Olen onnekas, sillä pääsin heti mielenterveystoimistoon, sieltä lääkärille, psykiatrille ja lopulta terapiaan. Ahdistuksen ollessa pahimmillaan viikoittaisten mielenterveystoimistokäyntien lisäksi myös lääkitys helpotti oloa. Pelkkä lääke tuskin olisi auttanut paljoakaan, vaan kaikkein eniten koen kuitenkin saaneeni apua keskusteluavusta ja vertaistuesta. En olekaan yksin.
Toivon, että tarinani auttaa ymmärtämään, että pakko-oireinen häiriö on valtavan laaja-alainen sairaus ja siihen voi liittyä hyvin monenlaisia pelkoja ja ahdistuksen aiheita. Se on paljon enemmän kuin käsien liiallista pesua tai hellan nappuloiden tarkastelua.
Haluaisin, että tästä sairaudesta ja muista mielenterveysongelmista puhuttaisiin julkisuudessa enemmän, jottei kukaan toinen joutuisi kärsimään yksin yhtä pitkään kuin minä. Eikä kenenkään tarvitsisi tuntea häpeää sairastumisestaan.
Viivin kanssa työskentely on ollut todella antoisaa ja olen kiitollinen siitä, että hän halusi piirtää tarinani. Viivi tekee todella tärkeää työtä tuodessaan julki erilaisia mielenterveysongelmia. “

Piirtäjä Viivi tarinasta: Tämä oli ensimmäinen hulluussarjakuva, jonka piirtämistä pelkäsin. Aluksi säikähdin jopa Eevaa, koska pelkkä ajatus pedofiliasta on vastenmielinen.

Eeva itse oli kaikkea muuta kuin kauhistuttava tai epäilyttävä: hän vaikutti fiksulta, herkältä ja suunnattoman pelokkaalta. Moni on Eevan tunteva on pedofiliapelosta kuullessaan tyrskähtänyt tahattomaan nauruun. Vakavat pakko-oireet eivät ole naurun asia, mutta reaktio kertonee pelon absurdiudesta.

Vedin syvään henkeä ja kysyin kysymyksiä. Olen siirtänyt Eevan vastauksien herättämän ajatuskulkuni tarinan psykiatrin suuhun. Onko todennäköistä, että pakko-oireileva perheenäiti on kehittänyt itselleen uuden, sairaalloisen pelon pedofiliasta? Vai että sama nainen – vailla minkäänlaisia pedofilian merkkejä historiassaan – olisi sekä pakko-oireinen että salaa itseltään pedofiili?

Kirjoitin ja piirsin tarinan eri tyylillä kuin yleensä. Sarjiksessa on paljon selittävää tekstiä. Tämä siksi, että koomisesti haluan olla herttaisen, älykkään ja välittävän naisen kohdalla aivan varma, että hänet nähdään ja kuullaan oikein. Eevan tarina on malliesimerkki tilanteesta, jossa mieleltään sairastunutta olisi syytä kuunnella ennen kuin menee kuuntelijana raiteiltaan.

Tarina: Eeva

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

Varmuuden vuoksi, osa 1.

Kuva

Vastaa

Mikä on pahinta mitä sinulle voisi sattua?

Epäonni, sairaus tai kuolema?

Mitä jos et kuolisi, vaan menettäisit kaiken? Läheisesi, perheesi, lapsesi. Terveytesi ja halusi elää.

Mitä jos jokin veisi sinulta kaiken, mikä on sinulle rakasta?

Mitä jos vaara ei tulisi ulkopuolelta, vaan sisältäsi?

Voitko olla varma itsestäsi?

Tarinankertoja Eeva: “Olen pelännyt vuodesta 2007, että minulla on syöpä ja kuolen. Olen käynyt lukemattomilla lääkäreillä oireideni kanssa ja minut on aina otettu vakavasti. Läheiseni ja perheeni ovat pelänneet kanssani ja siksi viimeiset 9 vuotta ovat olleet todella raskaita.

Toissa keväänä näin pitkään jatkuneen stressin seurauksena todella ahdistavan unen, joka jumittui päähäni. Aloin pelätä olevani pedofiili. Vasta silloin tajusin hakea apua ahdistukseeni. Diagnoosini on pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö ja sen saaminen oli valtava helpotus. Vuosikymmenen pelot saivat nimen ja ymmärsin, etten olekaan kuolemassa syöpään enkä varsinkaan pedofiili, vaan minulla on pakkoajatuksia. Ajatukset ovat todella ahdistavia ja pelottavia ja ne tunkeutuvat mieleen väkisin.”
Lue loput Eevan tarinasta jatko-osasta piakkoin. Ennen jatko-osaa voit opiskella häiriöstä lisää esimerkiksi tästä Kalevan lehtijutusta, jossa haastatellaan psykiatri Pekka Lainetta. Juttu kristallisoi pakko-oireisen ajattelun tunnusmerkit ja lohduttaa niistä kärsivää:

”Pahinta on se, että ihmiset eivät tiedä, mistä on kyse ja pelkäävät tulevansa hulluiksi. Tärkeintä on saada tietää, että kyse on vaarattomasta pakko-oireesta”, Laine sanoo.

Tarinan jatko-osaan pääset täältä.

Tarina: Eeva

Kuvakäsikirjoitus ja piirtotyö: Viivi Rintanen

Hulluussarjakuvia

Tositarinoita hulluudesta.

Aihearkisto: Ahdistus

Suuruudenhulluus /The Bridge

Kuva

Puolimieli – Half-minded (1/3)

Kuva

Omena kauas puusta, osa 2/2.

Kuva

Omena kauas puusta, osa 1/2.

Kuva

Persoonallisuushäiriösoppa

Kuva

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu A.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely A)

Persoonallisuushäiriösoppa, loppu B.

Sivuhuomautus

Persoonallisuushäiriösopan viimeistely B)

Varmuuden vuoksi, osa 2/2.

Kuva

Varmuuden vuoksi, osa 1.

Kuva