Tyhjäpää / An Empty mind on jatko-osa Susun tarinaan. Trilogia käsittelee masennusta, identiteettiä sekä tuntemusta minuudesta. Tarinat on tehty blogimaailmasta tutun, monialaisen kirjoittaja-taiteilija SusuPetalin kanssa. Voit lukea Tyhjäpään sellaisenaan tai katsoa ekan osan täältä: Puolimieli / Half-minded (2016).
This comic is a part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. An Empty Mind is a collaborated webcomic trilogy of SusuPetal & Viivi Rintanen. The first part was published here and in KUTI-magazine. The third part will be published in the future.
Check out the short description of this blog and enjoy the subtitles between the panels. In the end you can find the storyteller’s – Susu’s – comment about this real-life story of hers. 🙂
Millainen olisit, jos et olisi ihan oma itsesi? Miten sinuun suhtauduttaisiin?
Viivi: Tyhjäpää perustuu Susun blogin tämän postauksen dialogiin. Kuvattu kohtaaminen tuntui käsinkosketeltavan tragikoomiselta, sellaiselta josta pitäisi puhua. Miten kuroisimme yhteen järkytyksen, pelon ja kyvyttömyyden kuilun mieleltään sairastuneen ja ilmiötä pelkäävän hyvänpäiväntutun välillä? Miten oppisimme kohtaamaan toisissamme sen välttämättömän pimeän, mitä tavallisimmin emme näytä: sairauden, mielen säröilyn tai vaikean elämäntilanteen? Oppisimmeko toimimaan silloin, kun myötätunto olisi eniten tarpeen?
Susu: ”Kiiltävän julkisivun ylläpitäminen vie voimia. Salassa sairastaminen ei tee hyvää. Kesti kauan ennen kuin tajusin sen. En kertonut masennuksestani muille kuin perheelleni ja parille hyvälle ystävälle. Muille näytin tuota jaksavaa minää, jos ylipäänsä pystyin menemään ihmisten ilmoille.
Jossain vaiheessa ymmärsin, että kulissit tarkoittivat sitä, että häpesin itseäni, masennustani. En voinut jatkaa sillä tavalla, oli pakko kaataa seinät, jotta saisin hengitettyä paremmin. Aloin vastata kysymyksiin ”mitä kuuluu?” rehellisesti. En nolatakseni kysyjää, en aiheuttaakseni hämmennystä ja epämukavuutta, vaan ihan vain itseni takia. Ajattelin myös, että jos puhun mahdollisimman avoimesti mielen sairauksistani, voisin samalla häivyttää pelkoa ja ahdistusta, jota ihmiset tuntevat kohdatessaan psyykkisesti sairaan ihmisen. Olinhan vielä minä, heille entuudestaan tuttu. Hieman erilainen, mutta silti minä.”
Tämän trilogian julkaisuaikataulu on hidas – kuten joskus masennuskin käänteissään. Kuten aiemmat, kolmas (Kadoksissa / A lost mind) osa ilmestyy kun ilmestyy. Tarinat mukailevat todellista masennusta, hoitoprosessia ja elämää.
Miten sinut on kohdattu tai vältetty kun olet ollut sairas tai hullu? Miten toivoisit tulevasi nähdyksi ja puhutelluksi? Kommentoi vapaasti!
Susu’s comments in English:
”It does no good to try to cope with depression by hiding. It takes too much energy to keep up appearances. It took a long time for me to realize this. I was ashamed of my illness, it felt humiliating, and only a few people closest to me, knew about my depression.
When breathing became impossible, I knew I had to take the walls down. I started to answer truthfully to the question “how are you?”. Not to embarrass the one, who was asking, not to create bewilderment or uneasiness. I did it for myself. I also thought, that when speaking openly about my depression, I could maybe minimize fear and anxiety we tend to have when meeting a person with a psychiatric disorder. I was still me, the person they knew. A bit different I used to be, but still me.”
Feel free to comment! How have you been seen or avoided while you were ill, hurt or mad? How would you like to be seen and spoken to while feeling down?
Tämä oli jotenkin niin tuttua. En itse ole koskaan jaotellut itseäni ”jaksavaksi minäksi” ja ”väsyneeksi minäksi”, mutta juuri noinhan se on. :O
Osaltaan juuri sen vuoksi omaa masennusta (sairastan kaksisuuntaista, eli masennun säännöllisen epäsäännöllisesti) on välillä niin vaikea tunnistaa (ja myöntää); enhän mä voi olla masentunut, kun ajoittain jaksan vaikka mitä.
Kiitos taas tästäkin sarjiksesta. Mahtavaa huomata, etten ole yksin maailmassa. 😉
Ole hyvä iasa. Jatketaan jakamista, kertomista ja lukemista niin aina vaan useampi ei tuntisi olevansa yksin.
Olen iloinen että saatoit samastua tähän pieneen hetkeen jonka Susun kanssa väsäsimme. Masennus on niin laaja kirjoltaan, että sen kuvaaminen tuntuu haastavalta.
Tässä on niin isosta ja vaikeista asioista kyse, että huomaan just itselläni olevan tyhjän pään.
Tsemppiä tyhjän pään kanssa toivoo koko Hulluussarjakuvien porukka! <3
Niin onneks ei syöpää 🙂 Sairaudet ei oo hauskoja, mutta tää sarjis on 🙂
Kiitos, näin me Susun kanssa tarkoitimme! 😀 Huumori auttaa minusta parhaiten silloin kun tuntuu ettei mikään voi enää naurattaa.
Tulkaa ulos kaapista. On paljon helpompi olla, kun on avoin. En pidä kirjoittajaa erityisen rohkeana tai uskottavana, kun niin monet ihmiset kirjoittavat ja puhuvat omalla nimellään ja kasvoillaan näistä asioista toistensa kanssa.
Huomasin, et joku oli tuolla jo aiemmin huomauttanut asiallisesta tiedosta mt-ongelmista puhuttaessa. Mt-ongelmat ovat monitahoisia ja hirveän yksilöllisiä. Tämänkaltaiset luurankokauhustoorit lisäävät vain ennakkoluuloja, häpeää ja häpäisemistä jota mt-ongelmiin aina liittyy.
Sepustus depressioon liittyvästä häpeästä yms.on kerrottu jo tuhansia kertoja, netistäkin löytyy sama jorina satoina tuhansina toistoina. Siihen ei kannata samaistua. Uusia näkökulmia ja tervehdyttävää asennetta tekijöille, niitäkin on nimittäin olemassa. Oikeassa elämässä.
Heippa, kiitos kommentistasi. En ole varma, ymmärränkö kritiikkisi. Blogi ei ole rohkeuskilpailu, vaan juuri toivomasi avoimuuden, tosien tarinoiden ja vertaistuen paikka.
Mt-ongelmista on vaiettu vuosisatoja monista syistä, usein pakon edessä salaillen. Juuri tätä kulttuuria puramme.
Oliko tässä postauksessa jotakin asiatonta? Mikään tarinassa ei väitä, että kaikkien sairaus tai masennus toisen kanssa samanlainen. Yritimme tekstissä korostaa ongelmien kirjoa, emme toistaa jotakin depressiotarinaa. Tämä on yksi monista tarinoista ja mielestäni ei ansaitse tulla vaietuksi ja on kertomisen arvoinen.
Haluan myös tehdä selväksi työparimme työnjaon: Susun tarina on hyvä ja oikea, eikä siinä ole mitään väärää tai vääristeltyä. Tähän tarinaan saa samaistua tai olla samaistumatta, ja toivoisimme ettei se suututa, jos tarina ei käy omaan tai läheisten kokemuksiin.
Sen sijaan voit kritisoida minua, tarinoiden valitsijaa ja editoijaa. On totta, että minä valitsen ne tarinat, jotka haluan piirtää. Siihen vaikuttavat monet syyt ja tunnettu tarinamalli on tekijöistä yksi. Pyrin harkitsemaan tarkkaan, etten vain toisinna epätotta, vääristelevää tai alati toistettua tarinaa. Sen pyrin tekemään tuomalla esiin kertojien henkilökohtaiset kokemukset ja tunteet, joihin moni kykenee samaistumaan – ihan vaikka ilmankin omia mt-ongelmia. Minusta mielen ongelmista pitää saada puhua ja piirtää vapaasti, toki haitallisia stereotypioita vältellen. Onko jokin räikeä virhe, jonka olen tarinassa/tarinoissa mielestäsi tehnyt? Mielestäni tarinamme on varsin hauska lähestymistapa monien aidosti edelleen kokemaan häpeään eikä esitä että Susun tulisi hävetä tilaansa. Ennemmin tarina nauraa kiusalliselle kohtaamiselle hyvänpäiväntutun kanssa, joka ylireagoi ei-auttavalla tavalla masennukseen.
Tarinalle on tulossa kolmas osa, joka käsittelee tervehtymistä. Ehkä tykkäät siitä enemmän ja se sopii näkemykseesi asiasta paremmin!