Tämä on viides ja viimeinen osa psykiatrisen sairaanhoitaja Valpurin kertomuksista. Hän hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Klikkaa aiempiin osiin:
Valpuri on taitava ja neuvokas hoitaja. Mutta kuka on se mies, joka päivän päätteeksi riisuu takkinsa?
SV: Spoilaavat sisältövaroitukset avainsanoissa! Tarina ei sovi lapsille.
TW: Spoiler-containing trigger warnings in the keywords! This story is not for kids.
The storyteller Valpuri is a nurse for the mentally ill. He treats people whose life experiences and illnesses have lead to severe problems or even violent actions. This is the last episode of his five stories, each of a different person.
Due to Valpuri’s one-of-a-kind storyteller voice the first four episodes of this series are only available in Finnish for the time being, sorry! Hope you’ll still enjoy this subtitled comic that doesn’t require you to read the other episodes.
Valpuri: ”Viivi pyysi minua hieman avaamaan tuntojani tarinoistamme. Olen siten ollut onnellisessa asemassa koko urani ajan, että olen saanut tehdä täysipainoisesti sellaista työtä mikä stimuloi, kiinnostaa ja tuntuu mielekkäältä. Tämän vuoksi se ei varsinaisesti työltä tunnukaan.
Aloitan hulluuden käsitteestä. Nähdäkseni me kaikki olemme enemmän tai vähemmän hulluja. Voimme varmaankin elämiämme tarkastellessa nähdä tilanteita, joissa joku toinen on kyseenalaistanut toimintamme järkevyyttä, joka subjektiivisesti meille itsellemme on ollut tärkeää. Hulluus ei ole mikään mustavalkoinen on/off-tila, joka kytkeytyy joko päälle tai pois. Se on loppupeleissä jana jonka toisessa laidassa voimme ajatella olevan absoluuttisen tervejärkisyyden (mitä se ikinä sitten tarkoittaisikaan) tai absoluuttisen hulluuden (mitä sekään sitten olisi). Hulluuden määrittely lienee kovin subjektiivista.
Jos palaamme alussa mainitsemaani työhön, minusta on hulluutta tuhlata elämäänsä tekemällä työtä joka ei kiinnosta. Tiedän, emme kaikki voi lähteä jahtaamaan heti välittömästi ihannetöitämme, koska laskut olisi maksettava ja puuroa olisi kiva pöytään saada. Mutta aina väliajoin elämän myllytyksen keventyessä, meillä on tilaisuuksia arvioida sitä olemmeko tyytyväisiä elämiemme tilaan.
Mutta miten tämä liittyy varsinaiseen hulluuteen? Käyttääkseni esimerkkinä itseäni, otetaan esimerkiksi itseni. Olin vielä ala-asteella kun äitini alkoi huolestua mielialojeni vaihtelusta ja mataluudesta. Syyt tähän ovat moninaiset eikä niitä tarvitse tässä käydä. Masennukseni myötä minulla oli vuosia itsetuhoisia impulsseja ennen kuin aloin tekemään mitään niiden eteen.
Aloitin lopulta tekemällä pieniä, huomaamattomia viiltoja ranteisiini. Aluksi se tuntui oudolta mutta addiktoivalta, koska keskittyessäni fyysiseen kipuun, mieleni myllerrys tuntui hetkeksi helpottuvan. Ajan myötä asiaan tottuessani aloin tehdä isompia jälkiä. Keittiösakset vaihtuvat keittiöveitseen, joka myöhemmin vaihtuu skalpelliin joka myöhemmin vaihtuu vanhakantaisiin irtonaisiin partateriin. Kerta kerralta arvet syvenevät. Ajan myötä en pitänyt enää mitenkään outona sitä, että pyrin saamaan haavat tulehtumaan jotta ne sattuisivat mahdollisimman pitkään. Tarvitsin kipua jotta pärjätäkseni mieleni kanssa.
Hulluus alkaa pienemmistä asioista ja eskaloituu pikkuhiljaa jos asialle ei mitään tee. Vuosiin en juuri tehnyt asialle mitään, koska se tuntui paljon vaikeammalta kuin viiltely. Uuteen totuttelu on pelottavaa ja outoa. Itseinhoni ja viiltely oli turvallista ja tuttua. Niiden kanssa pärjäsin. Siihen tottuu.
Entä sitten miksi kirjoitan potilaista joita kohtaan? Siksi, että hekin ovat ihmisiä, joiden ongelmat ovat samalla tavalla alkaneet kasautua pikkuhiljaa, kunnes pienistä ongelmien ryppäistä kasvaa vuoria jotka murtavat heidän psyykkeensä. Hyvin harvoin on tullut vastaan henkilöitä, jotka ovat syntyneet pahoiksi, sillä he lienevät jo lähtökohtaisesti vankilassa. Ihmisiä jotka ovat jo nuorelta iältä osoittaneet toimivansa vastoin toisia ihmisiä vakaan harkinnan kautta. Miten usein luenkaan onnettomista lapsuuksista, joissa vanhemmat käyttävät päihteitä, rahaa ei ole ja koulukiusaaminen aloittaa syrjäytymiskehityksen. Puhumattakaan kehitysvaikeuksista joihin ei ole apua saatu, joko kunnallisten säästötoimenpiteiden tai vanhempien uupumisen sen vaatimisen perään.
Kirjoitan heistä myös siksi, että nykypäivän poliittisessa ilmapiirissä näyttäisi vallitsevan sellainen henki, että hän joka vaatii, saa. Heiltä, jotka vaikenevat, otetaan. Mielenterveyspotilaat, joiden energia menee oman sisäisen maailman tuottamien haasteiden kanssa pärjäämiseen, aniharvoin jaksavat nousta barrikadeille vaatimaan osaansa yhteiskunnan varoista. Tehokkaampaa avohoitoa. Enemmän sairaalapaikkoja. Parempia mahdollisuuksia terapiaan. Kun itse ensimmäisen kerran jäin sairaslomalle masennuksen vuoksi, sain kriisiajan viikon päähän. Nopein mahdollinen aika. Se oli pitkä viikko, mutta onnekseni itsemurhayritykseni jäi varsin ponnettomaksi ja tutut teräni auttoivat.
Mutta palatakseni potilaisiini, he ovat ihmisiä siinä kuin sinä ja minä. Heilläkin olisi tarinoita kerrottavanaan. Hekin ovat merkityksellisiä ihmisiä, kaikkine outouksineen. Tai oikeastaan, oudoilta he alkavat vaikuttaa vasta siinä vaiheessa kun kerron heistä jollekin joka ei kuulu yhteisöömme. Kuten aiemmin mainitsemaan viiltelyyni, heidänkin erikoisuuksiinsa tottuu siinä määrin, etteivät ne enää vaikuta oudolta. Erikoisuuksista tulee osa normaalia iltavuoroa.
Puntaroin pitkään, tulisiko minun heistä kertoa lainkaan, koska onhan niin, että he eivät ole minulla lupaa kertomiseen antaneet. Toivon anonymiteettini ja yksityiskohtien sekoittelun on tehneen heistä tunnistamattomia. Mutta vaikka he ovatkin tässä yhteydessä tunnistamattomia, se ei vähennä sitä, etteivätkö he olisi olemassa. He ovat yhteiskuntamme marginaalijäseniä, työnnettyinä sivuun mielestämme, mutta yhtä kaikki samanarvoisia ihmisiä kuin kuka tahansa meistä. Kukaan heistä ei myöskään ole absoluuttisen sairas, vaan kaikissa heissä on jotain hyvää ja puhdasta. Tuon hyvän ja puhtaan vaaliminen ja tukeminen auttaa heitä pärjäämään vaikeuksiensa kanssa.
Voimia ja jaksamisia kaikille, jotka kamppailevat mielenterveytensä kanssa. Älkää jääkö yksin niiden kanssa. Vaikka ongelmanne olisi minkälaisia, puhukaa niistä. Häpeään ei kuole, vaikka siltä voi tuntuakin. Vaalikaa luottamuksellisia ihmissuhteita. Ja ennen kaikkea, pyrkikää aina olemaan yksi hyvistä tyypeistä, koska maailmassa on jo liikaa paskapäitä.”
Viivi: Valpuri on mahtava tyyppi. Halusin vangita sarjakuvaan edes jotakin siitä, mitä häneltä olen oppinut: empaattista ja uteliasta suhtautumista ihmisiin, joiden hulluutta on vaikea käsittää. Periksiantamatonta halua tehdä maailmasta parempi.
Halusin myös kuvata tabuaihetta: itsetuhoista viiltelyä. Koko hulluuden kirjoon kohdistuu häpeäleima, mutta viiltelyn stigma on erityisen haitallinen. Pahimmillaan viiltely mitätöidään vähäpätöiseksi teinituskaksi, joka on käsittämätöntä, ohimenevää ja noloa. Ei ole satuttavampaa tapaa suhtautua monimutkaiseen ja vakavaan ongelmaan.
Katsotaanpa uudestaan: kassajonossa edelläni pakkaa ostoksiaan noin 30-vuotias nainen. Levoton muksu pyörii vanhempansa ympärillä äidin maksaessa. Korttia ojentavan käden hiha nousee ja alta pilkistää vaaleita arpia.
Uimastadionin pukuhuone kesäkuumalla. Uimari hipsii suihkunraikkaana selkäni taakse kaapilleen. Sivusilmällä näen vilauksen kohopintaisista, punaisista raidoista naapurini reisissä. Äkäinen helleihottuma, raskausarpia vai tuoreita viiltojälkiä?
Viiltelyn tai muun itsen satuttaminen on vaarallista ja lopettaminen voi olla erittäin vaikeaa. On myös puhetta käytöksen tarttuvuudesta esimerkiksi nuorten osastopotilaiden kesken. Tämä sarjakuva toteutettiin riskeistä tietoisina, mutta toivottavasti perustellusti.
Emme halua triggeröidä itsetuhoisia lukijoita viiltelemään. Sen sijaan toiveeni on avartaa käsitystämme siitä, ketkä viiltelevät ja mistä syistä. Jos viiltelyyn suhtauduttaisiin ymmärtäväisemmin, olisi yhden jos toisenkin hihan nostaminen hädässä helpompaa.
Tarinassa myös korostamme Valpurin saamaa apua, joka on kantanut hänet aikuisuuteen saakka. Valpurin tarina on myös osoitus siitä, että vaikeidenkin kokemusten jälkeen on olemassa lukemattomia asioita joiden tähden elämä on elämisen arvoista.
Mitä mietit? Nyt on tilaisuutesi kertoa ajatuksistasi liittyen hoitoon, suljettuun osastoon tai Raskaan sarjan psykiatria-kertomusten eri osiin. Kommentoi rohkeasti!
Toivovat Viivi ja Valpuri
Pidin oikeastaan kaikista eniten siitä, että tässä sarjakuvassa nostettiin esiin hoitotyötä tekevän oma hulluus. Kentällä/töissä/ammattilaisina tiedostetaan kyllä, että kaikille voi mielenterveyden häiriöitä tulla tai niitä voi jo olla ammattiin hakeutuessa, mutta kuinka moni uskaltaa hoitoalan (etenkin mielenterveys-alan) työssään kertoa kärsivänsä jostakin mielenterveyden häiriöstä? Kuinka paljon helpompi on sanoa sairastavansa vaikkapa jotain ns. somaattisempaa sairautta? Jos hulluus on edelleen tabu, niin onko tämä vielä tabujen huipulla?
Koen itse, että tämä on iso tabu edelleen, siitä ei uskalleta puhuta. Ihmiset luultavasti pelkäävät arvostelua ja oman ammattitaidon kyseenalaistamista, työpaikkansa puolesta jne. Olen pitkään tätä asiaa pohtinut, jopa siinä määrin, että olen suunnitellut kirjoittavani Viiville sähköpostia, tätä aihetta voisi vielä syventää sarjakuvankin muodossa Tulkitsen sen olevan kuitenkin tässä kertomussarjassa sivujuonne mutta haluan kiittää Valpuria tämänkin asian esiintuomisesta. 🙂
Kiitos kun nostit tämän teeman esiin, Annika! Meikä ei hoksannut mainita asiaa, mutta onneksi toit ongelman esiin hienosti. Mielenterveysbarometrin mukaan omista mt-ongelmista kertominen on erityisen arkaluonteista työpaikalla – mutta miksi niin erityisellä tavalla juuri hoitotyössä, jossa luulisi henkilökunnan ymmärtämän psyykeen rakoilua terveysongelmana? Kuulostaa siltä, että hoitoyhteisössä stigman purkaminen vaatii vielä työtä.
Ja kyllä, Valpurille kiitos hänen arvokkaan kokemuksensa esiintuonnista. Ehkä jokunen tämän sarjakuvan lukeva voi kokea, ettei ole (salattuine) ongelmineen ihan yksin.
Kirjoita ihmeessä, kuulisin mielelläni aiheesta lisää!
Viivi
Kiitos tästä sarjasta.
”Lääkitys on pieni hinta siitä, että voin olla läsnä elämässäni.”
Juuri näin itsekin ajattelen. Kun aivojeni kemia on kohdillaan, pystyn toimimaan. Ees jotenkuten.
Oikeastaan olen sitä mieltä, että jokaisen, joka tekee hoitotyötä, olisi syytä olla ainakin hieman hullu. Olen valitettavasti tavannut asiakkaana työntekijöitä, joilla vuosien psyk.työn jälkeen ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä siitä, mitä on, kun on masentunut, ahdistunut, kun on itsetuhoisia ajatuksia.
Sellaiset vastaanottokäynnit ovat turhia, ne ahdistavat etukäteen, raivostuttavat, lamaannuttavat jne.
Tuo, mistä Annika tuossa ylhäällä kommentoi, on valitettavasti kyllä edelleen totta. Ei auta, vaikka tiedostetaan auttajan varjosta (Martti Lindqvistin mukaan), että se vaanii kaikkia erilaisissa hoitotöissä olevia.
Asia tunnustetaan, mutta eri asia sitten, kun joku todellakin sairastuu, nimitetään sitä sitten myötätuntouupumiseksi, sijaistraumatisoinniksi tai masennukseksi, laaja-alaiseksi ahdistuneisuushäiriöksi (oma diagn.lista kun jäin pois työelämästä 😀 ).
Kollegat pelästyvät, sillä jokainen tajuaa, että itse voi olla seuraava, joten asia ennemmin vaietaan. Ehkä annetaan kaksi kertaa lisää työnohjausta, tehdään jotain kivaa kehittämispäivänä ja toivotaan, että kaikki nyt sitten jaksaisivat 😀
Vaan tästä sarjasta. Loistava, kiitos tarinan kertojalle Valpurille ja Viiville.
Kiitos kokemuksen syvällä rintaäänellä kirjoitetusta kommentista, Susu! <3 Nyt minullekin vasta valkenee, miten eri tavoin hoitotyö voi koetella luonteensa vuoksi työntekijän psyykettä. Muutoin emme tarvitsisi ammattilaiskieleen mainitsemaasi sanastoa.
Ole erittäin hyvä, Susu! 🙂
Ensipsykoosini puhjetessa pääsiäisenalusviikolla 2009 olin toisen vuoden psykologian opiskelija Tampereen yliopistolla. Olin itseasiassa menossa samassa toukokuussa Pitkäniemen psykiatriseen sairaalaan harjoitteluun, mutta saavuinkin paikalle kuukauden etuajassa ja ambulanssilla. Vaikka olin siihen asti pärjännyt opinnoissani hyvin ja edennyt nopeasti, ei opiskeluihin paluu onnistunut enää lukuisista yrityksistä huolimatta. Vaikea sanoa tarkkaan, miksi asiat menivät noin.
Aikamoinen sattuma hoitoonpäätymisesi juuri ennen harjoittelua! Harmi että opinnot eivät enää päässeet samaan vauhtiin. Kokemus varmasti pakotti sinut etsimään uutta suuntaa.
Lisään vielä, että sain tänään tarjouksen kokemusasiantuntijakeikasta Cortexin, eli Tampereen psykologian opiskelijoiden ainejärjestön tilaisuuteen. Tuo on ymmärtääkseni avoin myös jo valmistuneille, joten saatan puhua yleisölle, johon kuuluu vanhoja luokkatovereitani! :O
Jälleen yksi erikoinen tilanne! Olisi varmaan opettavaista itse kullekin päätyä tilanteeseen jossa entinen koulukaveri tai muu tuttava näyttäytyy aivan eri näkökulmasta kuin aikaisemmin.
Hieno oli tämä viiden tarinan sarja! Kiitos sinulle ja Valpurille. Toivoa jotenkin lisää se, että nykyaikana alamme pikkuhiljaa oppia puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja häpeän tahmaiset sormet ei saa niin tiukkaa otetta. Isoja ja tärkeitä juttuja.
Säikähdin itse sarjan alkuvaiheen vähän roisiltakin tuntuvaa kerrontaa ja jouduin miettimään voiko näistä ihmisistä puhua tällä tavalla, mutta parin jakson jälkeen Valpurin kerrontatyyliin jo tottui. Ehkä sekin teki vain hyvää pohtia miksi karvat meinasivat nousta pystyyn.
Ole hyvä, Raimo! 🙂 Minusta Valpuri tiivistää hyvin ne syyt joiden vuoksi päätti kertoa työstään. Jos äärimmäisemmistä tapauksista ei saa puhua lainkaan varovaisuuttamme ja häveliäisyyttämme, on kuin marginaaliin sullottuja ihmisiä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta he ovat olemassa, monissa laitoksissa ja kodeissa, kaikkine ominaisuuksineen.
Tosiaan, häpeällä on tahmaiset sormet.
Kiitos, kiitos, kiitos tästä sarjasta ja kaikista näistä Hulluussarjakuvista. <3
Ole hyvä, Reeta! <3 Terveiset välitän myös Valpurille. 🙂
Pidän näistä kertomuksista! Itelläki ois melkonen tarina kerrottavana.
Kiitos! Ja tarinaa tulemaan! 🙂 Jokainen vaikuttaa tuleviin kertomuksiin.
Kiitos Viivi ja Valpuri! Hulluussarjakuvien lukeminen jaksaa aina sykähdyttää.
Tää viimeisin Valpurin tarina oli erityisen puhutteleva, itsekin sote-alalla työskentelevälle ja toisaalta myös ns. tiskin toisen puolen kokeneelle. Oon miettinyt miten tärkeää olisi, että jokainen terveyden- tai sairaalahoidon alalla potilastyötä tekevä pääsisi/joutuisi olemaan itse potilaan roolissa edes muutaman tapaamisen verran, olipa omat pulmat pieniä tai isoja. Ite aattelen oppineeni todella paljon autettavana olemisesta ja yleensä siitä, millainen asetelma voi olla.
Tosi tärkeä ja jokseenkin vaiettu aihe tämä hoitoalan työtekijöiden mt-oireilu, vaikka sehän vaan alleviivaa sitä, että samoja olioita me ollaan, molemmin puolin tiskiä 🙂
Keep up the good work! Teet tärkeää työtä, kiitos vielä siitä.
Ole erittäin hyvä, Aino.❤ Fiksu kommentti. Joskus kummasti oletetaan, että hoitohenkilökunta koostuisi yli-ihmisistä joilla ei ole (tai saa olla) samoja ongelmia kuin meillä ”kuolevaisilla” 😀 On lohdullista ajatella että joskus jokainen tarvitsee apua ja sen jälkeen tietää miten hyvältä sen ansaitseminen tuntuu.
Kiitos Viiville ja Valpurille hyvästä kollaboraatiosta. Oli hyvin rakennettu kokonaisuus ja viimeinen osa aika rautaa.
Kiitos! 🙂
Vapaaksi viiltelystä -teos auttoi minua hahmottamaan, mistä viiltelyssä voi olla kyse, ja saamaan kiinni miten kierrettä voisi päästä katkaisemaan ennen kuin tunteidenhallintayritys johtaa pysyviin vaurioihin. Kirjan pohjalta on suosikkisivuillani ilmaiseksi kenen tahansa käytettävissä myös omahoito-ohjelma, joka lienee paikallaan vinkata tähän: https://www.mielenterveystalo.fi/nuoret/itsearviointi_omaapu/oma-apu/vapaaksi_viiltelysta/Pages/default.aspx
Kiitos loistovinkistä! 🙂