Kaapistatulo

Kuva

Hulluurangot kolisevat kaapista.  ©Viivi Rintanen (2015).

Tervetuloa Hulluussarjakuvia-blogiin! Täällä minä, Viivi, piirrän tosielämän mielenterveystarinoita yhteistyössä lähettäjien kanssa. Tammikuusta 2016 lähtien olemme julkaisseet sarjakuvakertomuksia tosielämän hulluudesta. Tervetuloa osallistumaan, tutustumaan blogin periaatteisiin ja  jatkossa lukemaan todenmukaisia sarjakuvia mielenvikaisuudesta!  Hulluussarjakuvat myös facebookissa.

Hulluusarjikset tekee mielellään yhteistyötä järjestöjen tai muiden meidän sekopäiden puolella olevien tahojen kanssa. Blogin henkeä näkyy esimerkiksi Ylen toteuttamassa nuorten mielenterveyskampanjassa (osallistuin kampanjan kuvittamiseen) tai Ylen KulttuuriCoktailin Suomalaisia sarjakuvataiteilijoita-minidokumentista, jossa kerron työskentelyni motiiveista ja esikoisteokseni Mielisairaalan kesätytön (Suuri Kurpitsa 2015) synnystä.

Seuraa blogia Facebookissa ja Blogilistassa tai Instassa!

Share

Hulluussarjakuvat Yle Perjantaissa!

Kuva

Screen Shot 2018-11-03 at 12.12.49

 

Yle Perjantai: Kuka on hullu?-lähetyksestä saatoit bongata minut eli Viivin piirtämässä vielä julkaisematonta Hulluussarjakuvaa ja puhumassa hulluuden häpeäleiman purkamisesta. Olen sarjakuvataiteilija, kuvataideopettaja, mieleltään järkkyneiden tai toisenlaisten puolestapuhuja ja itse vähän hullu. Lisää minusta täällä.

Jos löysit tiesi tänne ohjelman kautta, sydämellisesti tervetuloa! Olet saapunut tilaan, jossa ei tarvitse hävetä mielen järkkymisiä, pienempää tai isompaa vinksahtaneisuutta tai synnynnäistä poikkeavuutta. Voit lukea blogin arvoista ja toiminta-ideasta tästä esittelysarjakuvasta. Hulluussarjakuvia voit lukea täysin ilmaiseksi ja myöhemmin myös kirjakokoelmana.

Hulluussarjakuvien idea on osallistava ja yksinkertainen: kuka tahansa hulluutta kokenut tai läheltä nähnyt voi lähettää minulle tarinansa sähköpostitse (hulluussarjakuvia@gmail.com). Piirrän osan saamistani tarinoista nettisarjakuviksi tälle alustalle, Facebook-albumiksi sekä Instagram-tililleni.

Suosittelen katsomaan koko ohjelman, jossa haastatellaan Aira Samulinia, tutkija Sanna Tirkkosta ja diagnoosikapinallista Nanna Vänttistä. Erityismaininnan ansaitsee Aira Samulin, koska on ollut poikkeuksellinen tienraivaaja häpeäleiman purkajana. Samulin puhuu lähetyksessä hiljattain menehtyneestä tyttärestään Pirkosta, joka sairasti skitsofreniaa. Aira ei ole koskaan peitellyt tai hävennyt tyttärensä sairautta, vaan rakasti ja huolehti Pirkosta koko heidän yhteisen taipaleensa ajan. Äidin ja tyttären suhde tuo esiin häpeäleiman yksinkertaisimman purkamisen tavan: välittämisen.

Lisäksi jaksossa esitetään dokumentti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivästä taiteilijasta, Maaria Oikarisesta. Oikarinen on kirjoittanut kokemuksistaan myös kovasti kehutun kirjan, Lucian silmät (Arktinen Banaani 2017).

Jaksoa on kehuttu kovasti. Mitä sinä pidit?

Voiko hulluuden nähdä sairausnäkökulman lisäksi myös ilmiönä, osana ihmisyyttä?

Screen Shot 2018-11-03 at 12.14.06

Share

Rakastaa ja ravistella /The Other Mother

Kuva

Kymmeneen laskeminen ei aina auta. Monet vanhemmat raivoavat ja riepottavat lapsiaan, usein tahtomattaan.

Mutta miten otetaan vastuu omasta aggressiosta?

Miten suojellaan omaa jälkikasvua vitsalta ja pelolta, jolla sinut ehkä kasvatettiin?

Counting to ten doesn’t always help. Many parents cannot control they anger and become rough or violent towards their children. But how do you take responsibility of your aggression? How do you protect your own offspring from the violence and fear that you were brought up?

This Comics about Madness-webcomic is based on real-life experiences of storyteller Elina. Read more about the blog here!

Rakastaajaravistella2018 1 korjattu

Rakastaajaravistella2018 2 Rakastaajaravistella2018 3 Rakastaajaravistella2018 4 Rakastaajaravistella2018 5 Rakastaajaravistella2018 6

Rakastaajaravistella2018 7 korjattu Rakastaajaravistella2018 8Rakastaajaravistella2018 9 korjattuRakastaa-ja-ravistella-animaatiokokeilu-8-2018-3

The rage is still deep inside me. But I’ve learnt how not to let it grow into monstrous proportions.

Elina: ”Muistan ensimmäisen kerran, kun suutuin silmittömästi lapsilleni vieläkin hyvin tarkasti. Vanhempi lapseni oli juuri täyttämässä kaksi vuotta, kun hän vahingossa rikkoi jotain pöydälle lojumaan jäänyttä. Sekosin harmista. Huusin ja syyttelin pientä lasta pitkän tovin. Muistan vieläkin, miten hän katsoi minua suurilla silmillään hyvin hämmentyneenä. Silmät täynnä luottamusta. Vielä. Sittemmin hän oppi juoksemaan pakoon ja piiloutumaan sängyn alle. Juuri samalla tavalla niinkuin minäkin olin lapsena juossut koivunvitsaa heiluttelevaa raivoavaa isääni piiloon.

Etsin apua ammattilaisista ja monelta suunnalta sitä sainkin. Oli keskusteluapua, ryhmiä, mutta aina oli helpompaa puhua muusta ahdistuksesta ja väsymyksestä kuin itse väkivallasta. Vanhempien vertaistukiryhmässä asian puheeksi ottaminen olisi ollut mahdottomuus. Vaikeaa monissa perheissä on, mutta eihän kukaan omaa lastaan sillälailla säti tai raivottarena jahtaa, että tämä juoksee uikuttaen peiton alle.

Pikku hiljaa vuosien kuluessa raivostumistilanteet vähenivät. Lopulta loppuivat kokonaan. Kasvoivatko lapset sellaiseen ikään että minulla oli helpompaa vai sainko aidosti avun ammattilaisten tuesta? Luultavasti vähän molempia. Edelleen syytän itseäni kaikista pulmista, mitä lapsen käyttäytymiseen tai sosiaalisiin suhteisiin tulee. Josko kaltoinkohtelu näkyisi lapsessa vieläkin jotenkin?

Ehkä parasta mitä itse osasin silti tehdä oli se, että raivon mentyä aina pyysin anteeksi, annoin tilaa jutella siitä mitä tapahtui. Avoimesti puhuin lapsille hirviöstä, joka minussa on. Ja onhan se hirviö edelleen minussa, mutta unessa – onneksi. Parasta, mitä sisäiselle hirviölleen voi tehdä on, että ottaa sen syliin ja hoivaa. Sillä sitä sekin on vain vailla.”

Viivi: Kuten kaikki Hulluussarjakuvat, tämä tarina kosketti. Elinan kerronnassa kuului häpeän lisäksi halun katkaista sukupolvet ylittänyt väkivallan ketju. Kertoja antoi ainekset hahmoon, johon tutustuminen voi auttaa monia. Heitä, joita on joskus pahoinpidelty ja jotka eivät haluaisi samaa omille lapsilleen. Heitä, jotka eivät halua satuttaa perhettään ja tarvitsevat siihen apua. Heitä, jotka kokevat pelkoa, tuskaa, syyllisyyttä ja häpeää koetusta tai tehdystä väkivallasta.

Kaipaisitko sinä apua väkivaltaan kotonasi? Tässä linkkejä apua tarjoaviin tahoihin:

Hätätilanteessa soita aina hätänumeroon (112).

Aloita esimerkiksi täältä, jos olet väkivaltaa käyttänyt nainen tai äiti: Maria Akatemia ry:n naisenvakivalta.fi -sivusto tarjoaa tukea, toivoa ja tarinoita naisten väkivallasta, aggressiosta ja itsehillinnästä. ”Nainen väkivallan tekijänä on yhä tabuaihe, vaikka tekijätilastoissa nainen näkyykin: parisuhdeväkivallasta noin kolmasosa on naisten tekemää ja lapsiin kohdistuvasta puolet.” Hulluussarjakuvien tarinankertojat ovat kehuneet Maria Akatemian tarjoamaa apua.

Maksuton Nollalinja (puh. 080 005 005) auttaa kaikkia, jotka ovat kokeneet henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai väkivallan uhkaa. Nollalinja auttaa myös väkivaltaa kokeneiden läheisiä sekä ammattilaisia, jotka tarvitsevat neuvoja asiakastyöhönsä.

Nettiturvakoti auttaa väkivallan kaikkia osapuolia tarjoamalla heille tietoa, keskusteluapua sekä tarinoita perhe- ja lähisuhdeväkivallasta ja siitä selviytymisestä. Sivustolla autetaan myös väkivallan todistajina tai kohteina olleita lapsia ja nuoria. Myös sivuston Muita auttavia palveluja– osio on selkeä ja monipuolinen.

Mitä ajatuksia tarina sinussa herätti? Oletko sinä kokenut tai tehnyt väkivaltaa perheessäsi? Kommentoi vapaasti tai kirjoita osoitteeseen hulluussarjakuvia@gmail.com.

Share

Raskaan sarjan psykiatriaa: Mukavuusalue / Hardcore Psychiatry: The Comfort Zone

Kuva

Tämä on viides ja viimeinen osa psykiatrisen sairaanhoitaja Valpurin kertomuksista. Hän hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Klikkaa aiempiin osiin:

  1. Sanna ei nikerry
  2. Pikku-Antti
  3. Kuka ymmärtäisi ärmättiä
  4. Petterin tonttuansa

Valpuri on taitava ja neuvokas hoitaja. Mutta kuka on se mies, joka päivän päätteeksi riisuu takkinsa?

SV: Spoilaavat sisältövaroitukset avainsanoissa! Tarina ei sovi lapsille.

TW: Spoiler-containing trigger warnings in the keywords! This story is not for kids.

The storyteller Valpuri is a nurse for the mentally ill. He treats people whose life experiences and illnesses have lead to severe problems or even violent actions. This is the last episode of his five stories, each of a different person.

Due to Valpuri’s one-of-a-kind storyteller voice the first four episodes of this series are only available in Finnish for the time being, sorry! Hope you’ll still enjoy this subtitled comic that doesn’t require you to read the other episodes.

kuva 1korjattu Webomics about madness & mental illness by Viivi Rintanen & real-lifestorytellers. kuva 3korjattu kuva 4korjattu kuva 5korjattu kuva 6korjattu kuva 7KORJATTU Webomics about madness & mental illness by Viivi Rintanen & real-lifestorytellers. Webomics about madness & mental illness by Viivi Rintanen & real-lifestorytellers.

Valpuri: ”Viivi pyysi minua hieman avaamaan tuntojani tarinoistamme. Olen siten ollut onnellisessa asemassa koko urani ajan, että olen saanut tehdä täysipainoisesti sellaista työtä mikä stimuloi, kiinnostaa ja tuntuu mielekkäältä. Tämän vuoksi se ei varsinaisesti työltä tunnukaan.

Aloitan hulluuden käsitteestä. Nähdäkseni me kaikki olemme enemmän tai vähemmän hulluja. Voimme varmaankin elämiämme tarkastellessa nähdä tilanteita, joissa joku toinen on kyseenalaistanut toimintamme järkevyyttä, joka subjektiivisesti meille itsellemme on ollut tärkeää. Hulluus ei ole mikään mustavalkoinen on/off-tila, joka kytkeytyy joko päälle tai pois. Se on loppupeleissä jana jonka toisessa laidassa voimme ajatella olevan absoluuttisen tervejärkisyyden (mitä se ikinä sitten tarkoittaisikaan) tai absoluuttisen hulluuden (mitä sekään sitten olisi). Hulluuden määrittely lienee kovin subjektiivista.

Jos palaamme alussa mainitsemaani työhön, minusta on hulluutta tuhlata elämäänsä tekemällä työtä joka ei kiinnosta. Tiedän, emme kaikki voi lähteä jahtaamaan heti välittömästi ihannetöitämme, koska laskut olisi maksettava ja puuroa olisi kiva pöytään saada. Mutta aina väliajoin elämän myllytyksen keventyessä, meillä on tilaisuuksia arvioida sitä olemmeko tyytyväisiä elämiemme tilaan.

Mutta miten tämä liittyy varsinaiseen hulluuteen? Käyttääkseni esimerkkinä itseäni, otetaan esimerkiksi itseni. Olin vielä ala-asteella kun äitini alkoi huolestua mielialojeni vaihtelusta ja mataluudesta. Syyt tähän ovat moninaiset eikä niitä tarvitse tässä käydä. Masennukseni myötä minulla oli vuosia itsetuhoisia impulsseja ennen kuin aloin tekemään mitään niiden eteen.

Aloitin lopulta tekemällä pieniä, huomaamattomia viiltoja ranteisiini. Aluksi se tuntui oudolta mutta addiktoivalta, koska keskittyessäni fyysiseen kipuun, mieleni myllerrys tuntui hetkeksi helpottuvan. Ajan myötä asiaan tottuessani aloin tehdä isompia jälkiä. Keittiösakset vaihtuvat keittiöveitseen, joka myöhemmin vaihtuu skalpelliin joka myöhemmin vaihtuu vanhakantaisiin irtonaisiin partateriin. Kerta kerralta arvet syvenevät. Ajan myötä en pitänyt enää mitenkään outona sitä, että pyrin saamaan haavat tulehtumaan jotta ne sattuisivat mahdollisimman pitkään. Tarvitsin kipua jotta pärjätäkseni mieleni kanssa.

Hulluus alkaa pienemmistä asioista ja eskaloituu pikkuhiljaa jos asialle ei mitään tee. Vuosiin en juuri tehnyt asialle mitään, koska se tuntui paljon vaikeammalta kuin viiltely. Uuteen totuttelu on pelottavaa ja outoa. Itseinhoni ja viiltely oli turvallista ja tuttua. Niiden kanssa pärjäsin. Siihen tottuu.

Entä sitten miksi kirjoitan potilaista joita kohtaan? Siksi, että hekin ovat ihmisiä, joiden ongelmat ovat samalla tavalla alkaneet kasautua pikkuhiljaa, kunnes pienistä ongelmien ryppäistä kasvaa vuoria jotka murtavat heidän psyykkeensä. Hyvin harvoin on tullut vastaan henkilöitä, jotka ovat syntyneet pahoiksi, sillä he lienevät jo lähtökohtaisesti vankilassa. Ihmisiä jotka ovat jo nuorelta iältä osoittaneet toimivansa vastoin toisia ihmisiä vakaan harkinnan kautta. Miten usein luenkaan onnettomista lapsuuksista, joissa vanhemmat käyttävät päihteitä, rahaa ei ole ja koulukiusaaminen aloittaa syrjäytymiskehityksen. Puhumattakaan kehitysvaikeuksista joihin ei ole apua saatu, joko kunnallisten säästötoimenpiteiden tai vanhempien uupumisen sen vaatimisen perään.

Kirjoitan heistä myös siksi, että nykypäivän poliittisessa ilmapiirissä näyttäisi vallitsevan sellainen henki, että hän joka vaatii, saa. Heiltä, jotka vaikenevat, otetaan. Mielenterveyspotilaat, joiden energia menee oman sisäisen maailman tuottamien haasteiden kanssa pärjäämiseen, aniharvoin jaksavat nousta barrikadeille vaatimaan osaansa yhteiskunnan varoista. Tehokkaampaa avohoitoa. Enemmän sairaalapaikkoja. Parempia mahdollisuuksia terapiaan. Kun itse ensimmäisen kerran jäin sairaslomalle masennuksen vuoksi, sain kriisiajan viikon päähän. Nopein mahdollinen aika. Se oli pitkä viikko, mutta onnekseni itsemurhayritykseni jäi varsin ponnettomaksi ja tutut teräni auttoivat.

Mutta palatakseni potilaisiini, he ovat ihmisiä siinä kuin sinä ja minä. Heilläkin olisi tarinoita kerrottavanaan. Hekin ovat merkityksellisiä ihmisiä, kaikkine outouksineen. Tai oikeastaan, oudoilta he alkavat vaikuttaa vasta siinä vaiheessa kun kerron heistä jollekin joka ei kuulu yhteisöömme. Kuten aiemmin mainitsemaan viiltelyyni, heidänkin erikoisuuksiinsa tottuu siinä määrin, etteivät ne enää vaikuta oudolta. Erikoisuuksista tulee osa normaalia iltavuoroa.

Puntaroin pitkään, tulisiko minun heistä kertoa lainkaan, koska onhan niin, että he eivät ole minulla lupaa kertomiseen antaneet. Toivon anonymiteettini ja yksityiskohtien sekoittelun on tehneen heistä tunnistamattomia. Mutta vaikka he ovatkin tässä yhteydessä tunnistamattomia, se ei vähennä sitä, etteivätkö he olisi olemassa. He ovat yhteiskuntamme marginaalijäseniä, työnnettyinä sivuun mielestämme, mutta yhtä kaikki samanarvoisia ihmisiä kuin kuka tahansa meistä. Kukaan heistä ei myöskään ole absoluuttisen sairas, vaan kaikissa heissä on jotain hyvää ja puhdasta. Tuon hyvän ja puhtaan vaaliminen ja tukeminen auttaa heitä pärjäämään vaikeuksiensa kanssa.

Voimia ja jaksamisia kaikille, jotka kamppailevat mielenterveytensä kanssa. Älkää jääkö yksin niiden kanssa. Vaikka ongelmanne olisi minkälaisia, puhukaa niistä. Häpeään ei kuole, vaikka siltä voi tuntuakin. Vaalikaa luottamuksellisia ihmissuhteita. Ja ennen kaikkea, pyrkikää aina olemaan yksi hyvistä tyypeistä, koska maailmassa on jo liikaa paskapäitä.”

Viivi: Valpuri on mahtava tyyppi. Halusin vangita sarjakuvaan edes jotakin siitä, mitä häneltä olen oppinut: empaattista ja uteliasta suhtautumista ihmisiin, joiden hulluutta on vaikea käsittää. Periksiantamatonta halua tehdä maailmasta parempi.

Halusin myös kuvata tabuaihetta: itsetuhoista viiltelyä. Koko hulluuden kirjoon kohdistuu häpeäleima, mutta viiltelyn stigma on erityisen haitallinen. Pahimmillaan viiltely mitätöidään vähäpätöiseksi teinituskaksi, joka on käsittämätöntä, ohimenevää ja noloa. Ei ole satuttavampaa tapaa suhtautua monimutkaiseen ja vakavaan ongelmaan.

Katsotaanpa uudestaan: kassajonossa edelläni pakkaa ostoksiaan noin 30-vuotias nainen. Levoton muksu pyörii vanhempansa ympärillä äidin maksaessa. Korttia ojentavan käden hiha nousee ja alta pilkistää vaaleita arpia.

Uimastadionin pukuhuone kesäkuumalla. Uimari hipsii suihkunraikkaana selkäni taakse kaapilleen. Sivusilmällä näen vilauksen kohopintaisista, punaisista raidoista naapurini reisissä. Äkäinen helleihottuma, raskausarpia vai tuoreita viiltojälkiä?

Viiltelyn tai muun itsen satuttaminen on vaarallista ja lopettaminen voi olla erittäin vaikeaa. On myös puhetta käytöksen tarttuvuudesta esimerkiksi nuorten osastopotilaiden kesken. Tämä sarjakuva toteutettiin riskeistä tietoisina, mutta toivottavasti perustellusti.

Emme halua triggeröidä itsetuhoisia lukijoita viiltelemään. Sen sijaan toiveeni on avartaa käsitystämme siitä, ketkä viiltelevät ja mistä syistä. Jos viiltelyyn suhtauduttaisiin ymmärtäväisemmin, olisi yhden jos toisenkin hihan nostaminen hädässä helpompaa.

Tarinassa myös korostamme Valpurin saamaa apua, joka on kantanut hänet aikuisuuteen saakka. Valpurin tarina on myös osoitus siitä, että vaikeidenkin kokemusten jälkeen on olemassa lukemattomia asioita joiden tähden elämä on elämisen arvoista.

Mitä mietit? Nyt on tilaisuutesi kertoa ajatuksistasi liittyen hoitoon, suljettuun osastoon tai Raskaan sarjan psykiatria-kertomusten eri osiin. Kommentoi rohkeasti!

Toivovat Viivi ja Valpuri

 

 

 

Share

Raskaan sarjan psykiatriaa 4/5: Petterin tonttuansa

Kuva

Eikö totta ole se, minkä omin silmin näkee?

Vai se, minkä kaikki muut näkevät ja mitä sinun on vaikea uskoa todeksi?

Tämä on neljäs osa Raskaan sarjan psykiatriaa-kertomussarjasta, joka kuvaa tiukasti säpissä olevan laitoksen asukkaita psykiatrisen sairaanhoitajan Valpurin näkökulmasta. Hän hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Ensimmäinen kuvitettu tarina kertoi Sannasta, toinen Antista ja kolmas Pentistä.

Tällä kertaa Valpuri kertoo herttaisesta Petteristä, jota riivaa sitkeä harhakuvasto.

Raskaan-sarjan-psykiatriaa-isompi-kirjan-kansi-ilman-tekstiä-more-vibrance Raskaan-sarjan-psykiatriaa-Petteri-sivu- Raskaan-sarjan-psykiatriaa-Petteri-sivu-2

Mitä pidit tarinasta? Sana on vapaa!

Ole passissa ja valmiina, kun viimeinen osa pian julkaistaan. Viides osa kertoo miehestä, joka on elänyt vaikean masennuksen kanssa pidempään kuin ilman sitä. Ja kuinka lääkitys voi olla pieni hinta siitä, että saa olla olemassa omassa elämässään.

Share

Raskaan sarjan psykiatriaa 3/5: Kuka ymmärtäisi Ärmättiä

Kuva

Oletko ikinä toivonut, ettet tuntisi syyllisyyttä, katumusta, surua tai muita omatunnon kolkutuksia? Mutta mitä jos edellisten sijaan tuntisitkin roppakaupalla raivoa ja olisit kyvytön hallitsemaan lukemattomia, tykyttäviä vihaimpulssejasi itse?

Tämä on kolmas osa Raskaan sarjan psykiatriaa-kertomussarjasta, joka kuvaa tiukasti säpissä olevan laitoksen asukkaita psykiatrisen sairaanhoitajan Valpurin näkökulmasta. Hän hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Ensimmäinen kuvitettu tarina kertoi Sannasta ja toinen Antista. 

Tällä kertaa Valpuri havainnoi Penttiä, jonka hermoja riivaa tulisen karjalaisen sielun lisäksi jokin muukin. On kuitenkin olemassa yksi olento, joka voi rauhoittaa Hulkin vihavoiman omaavan äijänkäppyrän.

1 Raskaan-sarjan-psykiatriaa-Ärmätti-sivu-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-Ärmätti-sivu-2_versio2Raskaan-sarjan-psykiatriaa-Ärmätti-sivu-3 Raskaan-sarjan-psykiatriaa-Ärmätti-sivu-4 versio 2Raskaan-sarjan-psykiatriaa-Ärmätti-sivu-5 Raskaan-sarjan-psykiatriaa-Ärmätti-sivu-6Mitä ajatuksia tarina sinussa herätti? Kommentoi ihmeessä!

Ps. Nyt voit lukea Hulluussarjakuvia myös Facebookissa ja Instagramissa! Testailen parhaillaan, mikä julkaisumuoto helpottaisi teitä lukijoita eniten. Tämä jakso ilmestyy pian sekä Instagram-tililleni (@viivi_rintanen) että Hulluussarjakuvien Facebook-seinän kuvakansioksi. Voit lukea sarjakuvan molemmissa selaamalla oikealle. Mitä pidät uusista julkaisumuodoista?

 

Share

Raskaan sarjan psykiatriaa 2/5: Pikku-Antti

Kuva

Tämä on toinen osa postaussarjaa, joka kertoo tiukasti säpissä olevan osaston asukkaista työntekijän silmin. Psykiatrinen sairaanhoitaja Valpuri hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Ensimmäiseen osaan pääset tästä.

Tällä kertaa kuulemme tarinan pojasta, joka elää aikuisen miehen kehossa. Päähenkilömme ei silti suinkaan ole tosielämän Peter Pan. Tarina sisältää synkkiä sävyjä väkivallasta itsemurhatoiveisiin.

Sorry, this episode is only in Finnish! The storyteller Valpuri is a nurse for the mentally ill. He treats people whose life experiences and illnesses have lead to severe problems or even violent actions. This is 2nd episode of his five stories and will unfortunately be published only in Finnish for the time being. Valpuri is a skilled and a one-of-a-kind storyteller whose tone of voice is preserved in the Finnish narrative which I illustrated. Stay tuned for the last episode because it will be a subtitled comic! 🙂

Raskaan-sarjan-psykiatriaa-isompi-kirjan-kansi-ilman-tekstiä-more-vibrance

PikkuAntti Raskaan sarjan psykiatriaa sivu

PikkuAntti-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-sivu-2 PikkuAntti-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-sivu-3 PikkuAntti-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-sivu-4 PikkuAntti-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-sivu-5

Raskaan-sarjan-psykiatriaa-tarinakuvat--insta-20184

Mitä ajattelet tästä osasta? Pohdi, kerro ja kommentoi vapaasti!

Seuraava osa luvassa noin viikon kuluttua. 🙂

Viivi & Valpuri

Ps. Nyt voit lukea Hulluussarjakuvia myös Facebookissa ja Instagramissa! Testailen parhaillaan, mikä julkaisumuoto helpottaisi teitä lukijoita eniten. Tämä jakso ilmestyi sekä Instagram-tililläni (@viivi_rintanen) että Hulluussarjakuvien Facebook-seinän kuvakansiona.  Voit lukea sarjakuvan molemmissa selaamalla tarinaa kuva kuvalta oikealle. Mitä pidät uusista julkaisumuodoista? 🙂

Share

Raskaan sarjan psykiatriaa 1/5: Sanna ei nikerry

Kuva

Valpuri hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Nyt aloitamme lupsakan kertojamme kanssa viisiosaisen postaussarjan, joista jokainen kertoo yhdestä sairaala-asukista Valpurin näkövinkkelistä.

Sorry, this episode is only in Finnish! The storyteller Valpuri is a nurse for the mentally ill. He treats people whose life experiences and illnesses have lead to severe problems or even violent actions. This is the first episode of his five stories and will unfortunately be published only in Finnish for the time being. Valpuri is a skilled and a one-of-a-kind storyteller whose tone of voice is preserved in the Finnish narrative which I illustrated. Stay tuned for the last episode because it will be a subtitled comic! 🙂

Blogitaitto-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-1300-px-sivu-1Blogitaitto-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-1300-px-sivu-2Blogitaitto-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-1300-px-sivu-3Blogitaitto-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-1300-px-sivu-4Blogitaitto-Raskaan-sarjan-psykiatriaa-1300-px-sivu-5-korjattu-2

Raskaan-sarjan-psykiatriaa-tarinakuvat--insta-20184

Mitä ajattelet kuvitetusta kertomuksesta? Kerro ihmeessä, kommenttikenttä on nääs viimein kunnostettu! 🙂

Jatketaan noin viikon kuluessa seuraavalla jaksolla, joka kertoo tarinan pienestä pojasta aikuisen miehen kehossa, jälleen Valpurin sanailemana ja Viivin kuvittamana.

Share

Äärimmäinen äiti / A Special Kind of Mother

Kuva

Millaista on olla vanhempi, kun oma mieli järkkyy? Millaista on nähdä, kun vanhempi voi huonosti? Tarina perustuu Emilian kokemuksiin ja lausuu kysymyksen, jonka esittäminen vaatii rohkeutta, vastuullisuutta ja syvää rakkautta.

How does it feel to be a parent when you are mentally unstable? What kind of experience is it to witness that your parent is not well? This is Emilia’s story. It contains an important question that only a loving, responsible parent is brave enough to ask. Check out the discussion at the bottom of the post and hope you’ll take part too!

äitiys, mielenterveys, mielenterveysongelma, perinnöllisyys, periytyvä mielenterveysongelma, mania, psykoosi, aggressio, vanhemmuss

pohja2_äärimmäinen pohja3_äärimmäinen pohja4_äärimmäinen pohja5_äärimmäinen pohja6_äärimmäinenViivi: Halusin piirtää Emilian tarinan henkilökohtaisistakin syistä. Omassa lapsuudenkodissani oli vaikeaa ja erityisen vaikeaa oli toisella vanhemmallani. En toivoisi huonoja kokemuksiani kenellekkään, mutten missään nimessä antaisi hyviä pois. Emiliankaan lapset eivät vaihtaisi äitiään, koska rakastavat tätä ehdoitta.

Piirsin tämän tarinan tavallaan kuvitellakseni oman historiani ja tulevaisuuteni toisin.

Haluan kuvitella oman vanhempani kysyneen itseltään, onko hänestä vanhemmaksi.

Pyysikö hän koskaan apua? Olisipa hän uskaltanut toimia kuten Emilia. Ehkä silloin meitä olisi autettu ajoissa ja syyllistämättä.

Toisaalta toivon, että minusta voisi joskus tulla hyvä äiti, vaikka pelkään vanhemmuutta. Toivon, että itse uskaltaisin kysyä vaikeita kysymyksiä ja pyytää apua.

Emilian kokemus raapaisee pintaa hänen perheensä tarinasta. Mitä sarjakuva herätti sinussa?

Haluaisitko sinä olla vanhempi, vaikka mielesi on järkkynyt tai aina ollut raiteiltaan?

Onko vanhemmuus kaikille mahdollista? Voisiko se olla?

Millaisena koit tai koet vanhemmuuden tai kasvamisen kodissa, jossa mielet horjuvat?

Tämä on hyvin arka aihe. Siksi pyydän huomioimaan, että Emilian tarinasta näimme vain murto-osan. Hänen tilannettaan ei saa kommentoida arvostellen. Sen sijaan  vertaistuki olisi paikallaan!  Emilia tarvitsisi nyt kannustavia sanojanne. Osaisitteko lohduttaa tai tsempata häntä?

Lue loppuun

Share

Mielen kulttuuri-seminaari: Aleksis Kivi approves #toivoataiteista

Kuva

Oli lokakuun kymmenes, kun harpoin vanhan kotikaupunkini katuja miettien Aleksis Kiveä. Olisiko hän ollut mielissään, jos olisi tiennyt hänen merkkipäiväänsä juhlittavan Maailman mielenterveyspäivänä?

Vuoden vähiten hullua päivää vietin puhumalla Jyväskylän yliopiston Mielen kulttuuri-seminaarissa*. Kirjallisuuden ja eheän mielen yhteinen juhlapäivä lienee sattumaa, mutta istui ohjelmaamme. Kolmatta kertaa järjestettävän seminaarin teemana oli Toivoa taiteista. Kahdeksan ainejärjestön järjestämä tapahtuma oli lämminhenkinen ja aivan liian mielenkiintoinen, että osaisin sitä kuvata teille tyhjentävästi. Sen sijaan kerron, mitä pipipäässäni puhujana tarkoitin ja kuuntelijana opin.

Puheenvuorotiivistelmä: eroon stigmasta sarjakuvalla

Myhäilen, koska pääsen pauhaamaan häpeäleimasta. Kuva:©Mielen kulttuuri-työryhmä

Myhäilen, koska kuvittelen päättäväni häpeäleiman just nyt.
Kuva:©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Jännitin puhettani, koska halusin TAAS edustaa meitä kaikkia ja osoittaa, kuinka merkittäviä Hulluussarjakuvat ovat. Vaikka tiedän olevani vain yksi poikkeava sarjakuvantekijä enkä Beyonce, toivoisin supersankarimuodonmuutosta aina esiintyessäni.

Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Sarjispiirtäjyyteni alkoi mielisairaalasta, jossa työskentelin siivoojana. Kolme kesätyöjaksoa mopin varressa opettivat, että hulluus on inhimillistä. Oli korjaavaa, kun salaa syömishäiriöisenä näin, että järkkynyt tai toisenlainen ihmismieli on yhtä arvokas kuin eheä. Seuraavat vuodet piirsin Mielisairaalan kesätyttöä. Minun oli jaettava kokemukseni, koska sain osastokyylätessä takaisin tunteen ihmisarvostani.

Viivi-Rintanen-&-Hulluussarjakuvia-2017_2

Hullu-sanan loukkaavia sovelluksia ja tuskainen omakuva ajalta, jolloin näytin ehkä normaalilta (oikeanpuoleinen minä), mutta olin ongelmineni syvällä kaapissa. ©Viivi Rintanen 2017

Tulin esikoissarjakuvallani hulluuskaapista, mutta yllättäen en syrjityksi. Ihmettelin, miksi 10 vuotta pelkäämäni stigma koski vain osaa hulluista. Miksi minun rohkeuttani ylistettiin, mutta esimerkiksi skitsofreenikoista puhutaan pelokkain äänenpainoin virheellistäkin skeidaa?

Veikkaan, että minun hulluuteni on salonkikelpoisempaa. Se sopi tarinamalleihin, joilla syömishäiriötä kuvataan. Sellaisiin, joissa syömishäiriö voidaan kutistaa ja romantisoida melkein olemattomiin: kiltin kympin tytön sankaritarinaksi, ”koska minä pystyin niin sinäkin voit parantua”- tai ”nyt olen vahvempi”-sitaatteihin. Vaikka kokemuksessani ja kirjassani syömishäiriö on pimeää, likaista, kuvottavaa, pelottavaa, yksinäistä, valheellista ja pakonomaista suorittamista.

Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Oletko koskaan miettinyt, miltä tämän blogin piirtäjä oikeasti näyttää? Löysäsormiselta, alati hämmästyneeltä kuvisopelta, tietty! Kuva: ©Mielen kulttuuri-seminaari 2017

Kenties nuorena, koulutettuna naisena olin miellyttävämpi ja uskottavampi puhuja kuin keski-ikäinen, oireiltaan erottuvampi psykoosikuntoutuja olisi ollut. Se ei ole oikein.

Tulen aina muistamaan, miten hirvittävältä pelkkä stigman pelkääminen tuntui. Miltä tuntuu heistä, jotka pelkäävät stigmaa aiheellisesti? Voisiko heidän näkökulmansa kertominen hälventää häpeäleimaa ja edistää hyvinvointia? Siksi teen Hulluussarjakuvia heille ja heistä, jotka eivät ole vielä puhuneet puolestaan. Siksi kerroin silmät lautasina tuijottavalle yleisölle ajasta, jolloin söin pakonomaisesti potilaiden ruokaa salaa. En suostu häpeämään, jos avoimuuteni auttaa kaltaisiani.

Toisaalta kieltäydyn häpeämästä siksi, että minulla on mahdollisuus valita – toisin kuin monella tarinankertojallani, joita häpeäleima vielä koskettaa.

Hullu: haukkumasana vai ihmismielen ongelmien kirjo?

Hulluussarjakuvia-hullusynonyymit-Viivi-Rintanen-2017

Mitä kaikkea ”hullu” tarkoittaa? Voisiko se viitata ihmismielen poikkeamien kirjoon ja historiallisiin käsitystapoihin? ©Viivi Rintanen 2017

Luennon runollisin hetki kuultiin, kun luettelin keräämiäni ”hullu”-sanan merkityksiä aimo litanian. Pohdin, josko sanaa käyttämällä saisimme sen haltuumme uudelleen. Voisiko ilmaisu haukkumasanan sijaan käsittää koko kirjomme? Voisiko se muistuttaa meitä hulluuden historiallisista, nykyaikana virheellisistä ja väkivaltaisistakin käsitystavoista?

Mielisairaalan kielikuvat: vankila, säilytyslaitos vai turvapaikka?

Muistatko vielä Kiven? Häntä hoidettiin Lapinlahden mielisairaalassa 1871. Alle vuoden hoitojakson aikana hänen tilansa ei kohtentunut ja hän kuoli jo kotiuduttuaan 1872. Nykyinen mielisairaanhoito saa Kiven aikalaisten menetelmät – esimerkiksi ulostus-, oksetus- ja morfiinihoidot – näyttämään barbaarisilta. Mutta edelleen mielisairaalaan joutuminen on pelottavaa, ahdistavaa ja järkyttää monia. Tämä ilmeni tutkijatohtori Karoliina Maanmielen ”Kirjoittaminen ja metaforat mielisairaalamuistojen ilmaisemisen apuna”-esitelmässä.

Maanmieli analysoi tekeillä olevassa, äärimmäisen mielenkiintoisessa tutkimuksessaan mielisairaalassa olleiden muistoja väkivallan ja vallankäytön näkökulmasta. Hän seuloo muistoaineistosta metaforisia, kuvallisia ilmaisuja vallalle ja väkivallalle.

Hämmästyttävän moni kielikuvasi sairaalan vankilaksi, jopa helvetiksi. Moni koki laitoksen hoidokkien säilytyspaikaksi, vain pieni osa turvapaikaksi. Negatiiviset ja pelottavat muistot herättelivät; miten laitoshoitoa voitaisiin muuttaa niin, ettei kokemus pelottaisi, jopa traumatisoisi? Tuikitärkeästä tutkimushankkeesta ja muistoaineistosta voit lukea lisää täältä.

Jos olisit sarjakuva

Lärpätyksen lisäksi semmaan kuului taidetyöpajoja. Tulevana kuvisopena vedin Minä sarjakuvana-harjoituksen, jossa tiivistimme elämän yhteen sivuun. Mihin ei pysty kukaan, en itsekään yli satasivuisella kirjalla. 😀

Ylimitoitettu tavoite paradoksaalisesti rentouttaa: sarjakuvanteossa saa sopivaa etäisyyttä omaan räpiköintiin. Mikä lähikuvassa on traagista, voi olla kaukaa katsottuna koomista, absurdia tai vapauttavaa.

Mielen-Kulttuuri-Toivoa-taiteista-2017_ViiviRintanentyöpaja

Pönö ja työpajalaiset. Kivoja tyyppejä!

Piirsimme elämämme sarjakuvaa ruutu kerrallaan epäkronologisessa järjestyksessä. Aloitimme keskeltä ja koukkasimme alun kautta loppuun. Arvaamattomuudestaan huolimatta harjoitus oli osallistujille turvallinen, sillä omaa sarjakuvaa ei tarvinnut jakaa. Oli myöskin oleellista, ettei kukaan ollut sarjakuvansa eikä sarjakuva heidän elämänsä täsmälleen, vaan piirtäminen mahdollisuus katsoa kokonaisuutta ohjatusti.

Harjoituksen loppupuolella osallistujat saivat myös kokeilla, mitä he tekisivät elämänsä esitykselle, mikäli saisivat vapaan, kurittoman mahdollisuuden tehdä mitä lystäävät. Paperin sai repiä, sutata tai ruutuja manipuloida jälkikäteen. Harjoitus on kuin lihallistunut – paperistunut? – kielikuva elämälle: se saakelin ketku ei pysy aina hyppysissä. Mutta elon kohtuuttomistakin käänteistä voi viimeistään jälkiviisaana löytää jotain tarkoituksenmukaista. Uskon, että oman tarinan pohtiminen auttaa jäsentämään yksittäisistä mitentässänäinkävimitähelvettiäkukaminäedesolen-tilanteista jotain mielekkäämpää, ehkä rakentavaa ja helpottavaa.

Muissa työpajoissa kokeiltiin kuva- ja sanataidetta ja musiikkiterapiaa. Opettaessani en ennättänyt niihin, mikä oli sääli. Olisin to del la kin mennyt musiikkiterapiaa ja terapeuttista kirjoittamista yhdistelevään pajaan.

Päivän tärkein keskustelu: opiskelijoiden mielenterveys

Lopuksi käytiin keskustelupaneeli opiskelijoiden terveyttä edistävien tahojen kesken. Jyväskylän kaupunginhallituksen Bella Forsgren, yliopiston Hanna Laitinen (Student Life-hanke), ylioppilaskunnan Jonna Varsa, vastaava psykiatri Raija Aittakumpu-Hydén Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöstä ja Susanna Takanen Kriisikeskus Mobilesta keskustelivat opiskelijoiden mielenterveydestä. Ja sen murtumisesta monenmoisten vaatimusten ristitulessa. Opiskelijoiden kysymyksissä nousivat esille opintotuen ja toimeentulon muutosten aiheuttama stressi, valmistumispaineet ja sosiaaliset pelot.

Keskustelijoiden aito huolenpito opiskelijoista kosketti. Panelistit myönsivät avunsaannin puutteet ja kuvailivat tarkoin turvaverkkoja, joihin epätoivoinen opiskelija voi vetää pitkälleen. Sellainen rätti olin myös itse, kun raahauduin opiskelijaterveydenhuoltoon jokunen vuosi sitten. Ratkaisuja ehdottivat myös seminaarin pop-up -torin esittelijät, jotka kertoivat opiskelijoille toiminnastaan. Helpotusta oloon voi tuoda liikunta, sanataide ja moni muu.

Vaikka opiskelijoiden keskuudessa kärsitään liian usein mielenterveysongelmista, olo jäi toiveikkaaksi. Avunantajilla on kasvot ja ongelmakohdat tiedostetaan. Toisin olisi, jos postiluukkuuni vain kolahtaisi ”et saa apua”-kirjelmä Kelalta. Apua vaille jäävien tunnustaminen tai pelkkä opiskelijaterveydenhuollon kehittäminen ei riitä, tietenkään.

Seminaarissa väsätty toivotus Hulluurangolta!

Seminaarissa väsätty toivotus Hulluurangolta!

Lähtiessäni kohti onnikkaani kävelin vielä kerran halki harmaan Jyväskylän. Olin valmistautunut angstisiin muistoihin, sillä vietin ”valon kaupungissa” elämäni pimeimpien vuosien alkusoiton, yläaste- ja lukioiän. Lisäksi olin puheenvuorossani jo valmiiksi julkisesti sorkkinut elämäni kipupisteitä. Silloin historia voi työntyä mielen päälle kuin finnit teini-Viivin hipiälle. Ohitin sydämeni särkeneen pojan kotitalon, kuvataidekoulun porttikongin ja vanhan lukioni.

Matkakeskuksella havahduin: en ollutkaan surullinen, vaan tunsin yhteyttä kaltaisiini. Tuntui, että mielenvikaisenakin olen arvokas, enkä ongelmineni yksin. Että minusta välitetään ja kaltaisiani voi auttaa. Että meidän tarinoillamme, äänillämme ja kasvoillamme on merkitystä. Että meitä tutkitaan ja tuetaan. Että kunpa tällaisia akateemisia kohtaamisia olisi useammin.

Ehkä jo maatunut Kivi olisi ollut iloinen siitä, että mielen eheyttä voi arvostaa sen lukemattomia poikkeamia sitgmatisoimatta.

*Postaus on toteutettu yhteistyössä Jyväskylän yliopiston Mielen kulttuuri-seminaarin kanssa. Suosittelen semmaa mahdollisina tulevina vuosina kaikille! 🙂

Share

Kadoksissa / A Lost Mind

Kuva

”Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri.

Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa.

Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.”

Tarinankertoja SusuPetal blogissaan. Tässä masennustrilogiamme viimeinen osa.

This comic is a part of an inclusive project called Hulluussarjakuvia – Comics about Madness. A Lost Mind is a collaborated webcomic, the last part of a trilogy about depression. It’s made by storyteller SusuPetal & comics artist Viivi Rintanen. The first part was published here (Half-Minded) and second here (An Empty Mind).

Check out the short description of this blog  and enjoy the subtitles between the panels. Feel free to comment or write to hulluussarjakuvia@gmail.com. 🙂

Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017Kadoksissa/A lost mind /Hulluussarjakuvia 2017pohja11_kadoksissa

Masennus ei ole olotila,

joka valitaan.

Ei tunne, jota ruokitaan vapaaehtoisesti.

 

Masennus ei ole alakuloa,

jossa viivytään hetki.

Masennus ei ole surua, joka tyyntyy aikanaan.

 

Masennus ei ole surumielisyyttä,

jota tuntee

syksyn tullen, kesän kuollessa pois.

 

Masennus ei ole maailman tuskaa,

ei hetken mielen notkahdus.

Susu Petal, Sairaalapäiväkirja (2010)

Tähän päättyy masennustrilogiamme. Masennus on todellinen sairaus. Se voi onneksi myös hellittää, aaltoilla tai hiipua pois.

Millaisia kokemuksia sinulla on masennuksesta sen eri muodoissa? Entä suljetusta osastosta? Sana on vapaa.

Share