Tilaa signeerattu Hulluussarjakuvia-kokoelma klikkaamalla kuvaa!
Miltä hulluus tuntuu? Teos sisältää 12 tositarinaa mielenterveysongelmista. Jokaisen tarinan takana on todellinen henkilö, joka luotti tarinansa piirrettäväksi sarjakuvataiteilija Viivi Rintaselle. Lisätietoa teoksesta saat täältä.
Hulluussarjakuvat ilmestyvät ensimmäistä kertaa kirjana.
Viimein voit lukea hulluussarjakuvasi myös omasta hyllystäsi! Pitkän, pitkän puurtamisen tuloksena Helsingin sarjakuvafestivaaleilla ilmestyy Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (Suuri Kurpitsa), joka on sekä kokoelma rakastettuja hulluussarjakuvia että kertomus niiden synnystä.
Kahdentoista sarjakuvanovellin takana ovat todelliset henkilöt, joiden tarinat on julkaistu täällä blogissa vuosina 2015 – 2020. Kokoelma on ensimmäinen laatuaan ja ainut tapa, jolla voit saada hulluussarjakuvat itsellesi kirjamuodossa. Lisäksi kirja sisältää 60 sivua ennenjulkaisematonta, tekijän – eli minun, Viivin – elämästä kertovaa sarjakuvaa.
Kirjan nimitarina Sarjakuvaterapiaa kuvaa aikaa, jolloin piirsin muiden kokemuksia hulluussarjakuviksi ja kävin läpi omaa elämääni psykoterapiassa. Mitä tapahtuu, kun vuosia syömishäiriön ja loppuunpalamisen välillä sahannut nainen puhuu terapeutille äidistään, koirastaan, kuntosalinsa anorektisesta juoksijasta ja inhoamastaan lifestyle-bloggaajasta? Omaelämäkerrallinen psykoterapiakuvaus nivoo kaikki kertomukset yhteen ja näyttää myötätunnon, puhumisen ja kuuntelemisen muutosvoiman.
Olen teoksesta ja sen hulluussarjakuvista erittäin ylpeä. Siksi onkin siistiä, että olen sattumoisin tänä vuonna myös Helsingin sarjakuvafestivaalien kunniavieras ja teoksen julkaisu osa Graphic medicine -teemaista ohjelmaa la 4. – su 5.9.2020 Helsingin Suvilahdessa! Tulethan sinäkin moikkaamaan minua Kattilahalliin? Paikan päältä voit ostaa signeeratun uutuusteoksen ja aikaisempaa tuotantoani. Järjestelyissä huomioidaan huolellisesti syksyn koronatilanne.
Ohjelma tarkentuu myöhemmin, mutta yksi tapahtuma joutaisi nyt heti kalenteriisi: tule sinäkin julkkareihin torstaina 3.9. Kulttuurikeskus Loukkoon kello 18.00 alkaen! Tapahtuma on kaikille avoin ja ilmainen, ja ilmestyy myöhemmin Hulluussarjakuvien Facebook-sivujen tapahtumiin. Julkkarit eivät ole julkkarit, jos te lukijat ette tule sankoin joukoin paikalle.
Jos haluat varmistaa että saat oman kappaleesi, voit ennakkovarata teoksen jo nyt sähköpostitse (viivirintanen@gmail.com). Kirjan hinta ja toimituskulut tarkentuvat myöhemmin, eivätkä varmasti ole suurensuuret.
Nähdään syyskuussa!
Terveisin Hulluussarjakuvien äiti Viivi
Sisältövaroitukset: itsemurhayritys, syömishäiriökäytös.
Älä lue tätä sarjakuvaa, jos olet alle 15-vuotias.
Trigger warnings: suicide attempt, eating disorders.
Do not read this comic unless you are minimum 15 years old.
Seuraava sarjis kertoo Outista, joka yrittää päättää elämänsä. Hän ei kestä enää kärsimystä, jota on tuntenut jo vuosia: syömishäiriö, masennus, kaikki muu. Mutta kipu ei lopu: Outi selviytyy, ja vanha tuska saa seurakseen uusia kivun muotoja.
Kaikesta kokemastaan huolimatta Outi osaa kuvailla, miksi eläminen on elämisen arvoista. Outin oivallukset ovat säälimättömiä ja surullisia, mutta myös kauniita ja kiitollisia. Lue lisää Outin ajatuksia postauksen lopusta.
Julkaisemme ravistelevan tarinan tarkoituksella tänään, Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n Älä laihduta -päivänä 6.5.2020. Tarinankertoja Outi ja Hulluussarjakuvien Viivi tietävät, että laihduttaminen ja syömishäiriö liittyvät toisiinsa tavalla, josta on syytä puhua.
Laihduttaminen voi satuttaa, estää elämästä ja laukaista hengenvaarallisen syömishäiriön. Toisin kuin joskus esitetään, laihduttaminen ei ole kenenkään velvollisuus, saati automaattisesti terveellistä ja hyvää. Se voi olla hyvinvoinnille vastakohtaista: syömishäiriöt kytkeytyvät pahimmillaan kuolemaan ja itsemurhaan.*
Tiesitkö, että syömishäiriöön menehtyvien yleisin kuolinsyy on itsemurha? Syömishäiriöt lisäävät esimerkiksi anoreksiaa ja bulimiaa sairastavien itsemurhariskiä merkittävästi verrattuna muuhun saman ikäiseen väestöön.*
*Lähde: Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n toiminnanjohtajan artikkeli Syömishäiriöissä kohonnut itsemurhariski – näin otat itsemurha-ajatukset puheeksi (9.9.2019).
Toivomme, että Outin tarina herättää sinussa kolme asiaa: ajatuksen siitä, ettei itsemurha ratkaise mitään, eikä päätä tuskaa. Itsemurhaa pohtivalle on tarjolla monenlaista, helpottavaa apua (ks. postauksen loppu).
Syömishäiriö on vakava sairaus, johon on saatavilla apua.
Vaikka elämässä on kärsimystä, se on elämisen ja olemisen arvoista.
EN: This is a story of enduring pain, an suicide attempt and no matter the suffering, life is worth living and being alive. Like all Comics about Madness -webcomics, the story is based on real-life experiences of a Finnish storyteller. Read more about the blog here!
Outi: ”Tänään tuo liki seitsemän vuotta sitten tehty, tähänastisen elämäni typerin päätös, tuntuu yhtä aikaa kaukaiselta muistolta ja siltä, kuin se olisi tapahtunut aivan vasta. Päätin antaa periksi eikä elämä koskaan sen jälkeen palannut enää entiselleen.
Olin sairastanut syömishäiriötä ja masennusta jo vuosikausia. Fluktuoiva tilanne, se että aina paremman kauden jälkeen vaivuin taas sairauden syövereihin vei lopulta voimat niin, että lakkasin uskomasta toipumiseen. Päätös elämän lopettamisesta kypsyi hiljalleen ja tein suunnitelmani. Itse toteutus tapahtui sitten eräänä iltana, kun mittani tuli viimein täyteen.
Siitä alkoi taistelu. Näin jälkikäteen ajateltuna on vaikea ymmärtää, kuinka selvisin ensimmäisistä kuukausista. Kaikki koettu fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kipu oli sitä luokkaa, että se voisi nitistää itse pirunkin. Kuntoutuminen oli kyllä verrattain nopeaa, kiitos länsimaisen lääketieteen, rautaisen pohjakunnon ja läheisten tuen. Niiden kahden kuukauden aikana, jotka sairaalassa vietin, minulla kävi vieraita joka ikinen päivä. Isot korjausleikkaukset onnistuivat eikä mitään komplikaatioita tullut. Lopulta sain nousta pyörätuolista, ja aloittaa hapuilevat kävelyharjoitukset.
Fyysinen toipumiseni surmanhypystä on yllättänyt kaikki. Kehoni toimii tänä päivänä aika hyvin. Minä kävelen. Pystyn lenkkeilyttämään koiraani, sienestämään ja marjastamaan, ajamaan polkupyörällä, harrastamaan akrobatiaa, vain muutamia mainitakseni. Kivun kanssa elän sovussa. Niistä vajaasta kolmestakymmenestä leikkaushaavasta tulehtui vain yksi – prosentuaalisesti aika hyvä tulos.
Useat lommoutuneista ihmissuhteistani toipuivat. Olen ollut ja olen edelleen pahoillani siitä, miten paljon satutin läheisiäni ja kuormitin yhteiskuntaa, mutta nyt vuosien jälkeen olen vihdoin valmis lopettamaan itseni jatkuvan syyllistämisen ja yritän pyytää anteeksi myös itseltäni.
Itsemurhat ja –yritykset herättävät vaikeita tunteita, kuten pelkoa, häpeää, syyllisyyttä ja vihaa, niin tekijässä kuin tekijän läheisissä. Mitä vähemmän niistä ja muista ongelmista puhutaan, sitä enemmän ihmiset joutuvat painiskelemaan yksin asioidensa kanssa, sitä hankalammilta ne tuntuvat ja sitä vahvemmaksi voimistuu se sosiaalisesti rakennettu normi, jonka mukaan kaiken tulee olla aina hyvin. Kun kellä nyt olis aina kaikki hyvin? Ja kun näin voi käydä kelle vaan, se on tosi. Ja kaikilla ei sitten ole välttämättä aivan yhtä hyvä tuuri kuin minulla.
Olisi kiva, jos voisin päättää kirjoituksen happily-ever-after –tyylisesti. Pelkkä eloonjääminen ei kuitenkaan poista alkuperäisiä ongelmia, joten niiden työstäminen jatkuu yhä. Onneksi nykyajan hulluja ei sidota enää seiniin kiinni, vaan yritetään auttaa ja kuntouttaa. Koen saaneeni yhteiskunnalta valtavasti tukea, ja olen sikäli onnekkaassa asemassa. Myös somaattisella puolella minuun on suhtauduttu jatkuvasti asiallisesti (mikä ei ole aina itsestäänselvyys) ja olen saanut erittäin hyvää hoitoa. Tätä velkaa en pysty koskaan maksamaan kokonaan takaisin, mutta uskon nyt ettei minuun ole satsattu turhaan. Keneenkään ei satsata turhaan.
Parkourin perusteet elämänhaluttomille –kurssin elävänä läpäisemisestä ei mitaleja jaeta, eikä tämä ole todellakaan mikään sankaritarina. Tämä on minun tarinani eikä siitä tarvitse löytää mitään hyvää. Hopeareunusten etsiminen vain vesittäisi sitä tosiasiaa, että päätökseni oli äärettömän typerä, surullinen ja väärä eikä näin vakavista ja vaarallisista teoista tarvitse tehdä kevyitä ja helposti hyväksyttäviä. Vain sillä on merkitystä, että saan olla itse tarinaani kertomassa.”
Löydät Outin ja 11 muuta tositarinaa mielenterveydestä uudesta kokoelmateoksesta, joka sisältää 60 sivua ennen julkaisematonta sarjakuvaa.
*Apua ja tukea itsemurha-ajatuksiin
Apua läheisille
Selkeää tietoa syömishäiriöstä ja vertaistoimintaa ympäri Suomen:
Löydät Outin ja 11 muuta tositarinaa mielenterveydestä uudesta kokoelmateoksesta, joka sisältää 60 sivua ennen julkaisematonta sarjakuvaa. <3
Hei rakkaat lukijat! Blogi on tällä hetkellä pienellä tauolla, sillä koostan Hulluussarjakuvista kokoelmakirjaa. Kirja ilmestyy ensi syksynä. Siksi piirrän terä viuhuen ja vesiväri roiskuen uusia sivuja. Teokseen tulee noin 60 sivua uutta sarjakuvaa, jotka sukeltavat psykoterapiakokemukseen. Sarjakuvan voi myös nähdä omaelämäkerrallisen Mielisairaalan kesätyttö -esikoisteokseni sisarena, koska psykoterapiaa käsittelevät osio kertoo minusta. Tästä lisää myöhemmin. 🙂
Älkää siis jättäkö yhteisöämme, sillä blogi ei ole katoamassa mihinkään. Te – lukijat ja tarinankertojat – merkitsette minulle hyvin paljon. Siksi olisikin mielenkiintoista tietää, mitä Hulluussarjakuvat teissä herättävät.
Leeni: ”Olen Jyväskylän yliopiston viidennen vuoden kirjallisuuden opiskelija ja työstän parhaillaan maisterintutkielmaani. Olen kiinnostunut sarjakuvista, jotka käsittelevät mielenterveyttä ja siksi olenkin valinnut tutkielmani kohteeksi Hulluussarjakuvat – tarkemmin sen lukijat. Tutkielmassani pyrin selvittämään, millaisia tunteita ja tuntemuksia Hulluussarjakuvat lukijoissaan, teissä, herättää.
Olen analysoinut Hulluussarjakuvissa julkaistuja kommentteja niiden affektiivisuuden näkökulmasta, eli siitä, millaisia tunteita kommenteista ilmenee. Kirjallisuuden tutkija Suzanne Keen on tutkinut kirjallisuuden affektiivisuutta, johon liittyen hän on nostanut esiin tietyt tunteet. Näiden Keenin esiin nostamien tunteiden sekä edellä mainitsemani Hulluussarjakuvien kommenttien analyysin pohjalta olen luonut kyselytutkimuksen, jonka avulla pyrin pääsemään paremmin käsiksi niihin tunteisiin, joita Hulluussarjakuvat lukijoissaan herättää.
Vastaamalla tähän kyselyyn autat minua etenemään tutkielmassani. Kyselyyn vastaaminen vie noin 10-20 minuuttia. Jokainen vastaus on tärkeä, joten kiitos mikäli ehdit vastata!”
Kiitos kun olet mukana ja autat meitä kehittämään yhteisiä sarjakuviamme.
Terveisin Viivi ja Leeni <3
Mitä tapahtuu, kun juoksee vaikeita tunteitaan karkuun? Voiko himourheilu tai pakkoliikunta satuttaa yhtä paljon kuin parjattu istuminen?
Seuraava tarina kertoo Kristiinasta, joka juoksi itseään pakoon. Mitä tapahtui, kun hän viimein pysähtyi? Tämä on tositarina liikuntakierteen vähittäisestä katkaisemisesta ja itsensä kohtaamisesta. Lue hänen oma kuvauksensa sarjakuvan takaa postauksen lopusta.
EN: What happens, when you try to outrun your difficult emotions? Can compulsive exercise be as dangerous as stigmatised sitting?
This comic is a story of Kristiina, who tried to run from herself. What happened after she stopped? This is a true story about a gradual stop to the vicious circle of compulsive exercise and self-compassion.
Like all Comics about Madness-webcomics, the story is based on real-life experiences of a Finnish storyteller. Read more about the blog here!
Klikkaa isommaksi – Click to enlarge!
Klikkaa isommaksi – Click to enlarge!
Kristiina: ”Minulla on viha-rakkaus –suhde urheiluun. Olen aina ollut liikunnallinen, mutta pakkomielteeksi urheilu kehittyi, kun sairastuin syömishäiriöön. Silloin aloin juosta elämääni pakoon, niin kovaa kuin vain suinkin pääsin.
Urheilu ohjasi tekemisiäni, sosiaalisia suhteitani, ajatteluani, fyysistä ja psyykkistä oloani – lähes koko olemassaoloani. Luulinkuolevani jos en jatkuvasti treenaisi ja ”pysyisi liikkeessä”. Syömishäiriöaikoina liikunta oli myös keinoni paeta ongelmia ja vaikeita tunteita.
Tuolloin päähäni oli sisäänrakennettuna kalorilaskuri ja sykemittari, minkä vuoksi laskin taukoamatta. Kontrolli, itsekuri, säännöt – elämä oli jatkuvaa suorittamista. Jokainen minuutti oli tärkeä, jotta pystyin toteuttamaan projektiani. Olin jatkuvasti jännittynyt, koko ruumiini valmiustilassa puolustautumaan ja pakenemaan. Tuntui, ettei minulla ollut tilaa hengittää.
Jos keho on jo valmiiksi ylikierroksilla ja ylirasittunut, urheileminen tuntuu rankalta, jopa tuskalliselta. Mutta jos on hyvä päivä ja voimakas olo, treeni tuntuu upealta. Valitettavasti hyvänolontunne ei kestä kauaa: taas pian on jatkettava suorittamista, koska mikään ei riitä.
Urheilu oli minulle kuin huume, jota ilman en kokenut olevani elossa. Liikunta toi endorfiinipöllyisen tunteen ja raukean väsymyksen. Ruumiin kurittaminen ja kipu helpottivat hetkellisesti henkistä tuskaa ja ahdistusta. Mutta kun keho ei pääse koskaan palautumaan, se pettää jossain vaiheessa.
Jos olin loukkaantuneena ja pakotettuna lepoon, jouduin lähes paniikinomaiseen stressitilaan. En noudattanut määräyksiä levätä kovin kauaa, vaan urheilin jopa kuumeessa ja puolikuntoisena. Tästä seurasi outoja tuntemuksia sydämessäni. Pelkäsin aiheuttaneeni itselleni sydänlihastulehduksen urheilemalla äärirajoilla.
Ajattelin, että nyt on pakko yrittää ottaa rennosti. Luulin sydämeni kärsivän myös rasvan puutteesta, minkä vuoksi se varmasti pettäisi hyvin pian. Aloin syödä pellavasiemenöljyä ja lisäsin joogaa. Meditoin ja tein hengitysharjoituksia työpaikan vessassa. Mutta silti samanaikaisesti jatkoin monikymmenkilometristä työmatkapyöräilyä rankkasateessa ja myrskytuulissa. Saatoin lähteä ”vain kevyelle lenkille”, vaikka olin aamulla nähnyt sydämeni lähes pomppivan ja vapisevan paitani läpi. Kuten tarinassa kuvataan, yritin hakea apua lääkäreiltä, mutta minuun suhtauduttiin väliinpitämättömästi, jopa tuohtuneesti.
”Fitness-buumi” ja terveysintoilu ahdistaa. Media pullistelee otsikoita ”uuden urheilullisemman ja terveemmän elämän” aloittamisesta. Minne on unohtunut lepo, tai ihan vaan oleminen? Miksi paikallaan olo on lähes syntiä?
En ole täysin päässyt irti urheilun pakonomaisuudesta, mutta olen yrittänyt harjoittaa rauhallisempia liikuntamuotoja. Jooga on tuonut elämääni tunteen siitä, miltä luonnollinen huolenpito itsestä tuntuu. Myös ikääntyminen tuo armollisuutta kehoani kohtaan ja ymmärrän paremmin elämän rajallisuuden. Noidankehästä voi päästä ulos, mutta siihen kuluva aika on yksilöllinen.
Olen lopen uupunut juoksemaan pakoon. Joskus urheiluhulluus käväisee mielessäni, mutta enää se ei kiehdo minua. Hyväksyn sen, että olen edelleen hauras ja herkkä särkymään.”
Oletko sinä liikkunut pakonomaisesti tai pohditko omia tai läheisesi liikuntatottumuksia? Jos aihe mietityttää, lukaise tämä artikkeli Syömishäiriöliiton blogista:
Katri Mikkilä; Ilon maku suussa – mitä terve liikuntasuhde on ja ei ole?
Millä tavalla toivoisit liikuntaan tai ravitsemukseen suhtauduttavan, jotta sinäkin uskaltaisit hellittää? Kommentoi ja jaa tarinaa rohkeasti.
Hulluussarjakuvia voit seurata sekä Facebookissa että Viivin instassa (@viivi_rintanen). Pidä mielessä myös tekeillä oleva Hulluussarjakuvia-kokoelma, joka sisältää ennenlukematonta, Viivin omelämäkerrallista materiaalia. 🙂
Terveisin Kristiina & Viivi
Yle Perjantai: Kuka on hullu?-lähetyksestä saatoit bongata minut eli Viivin piirtämässä vielä julkaisematonta Hulluussarjakuvaa ja puhumassa hulluuden häpeäleiman purkamisesta. Olen sarjakuvataiteilija, kuvataideopettaja, mieleltään järkkyneiden tai toisenlaisten puolestapuhuja ja itse vähän hullu. Lisää minusta täällä.
Jos löysit tiesi tänne ohjelman kautta, sydämellisesti tervetuloa! Olet saapunut tilaan, jossa ei tarvitse hävetä mielen järkkymisiä, pienempää tai isompaa vinksahtaneisuutta tai synnynnäistä poikkeavuutta. Voit lukea blogin arvoista ja toiminta-ideasta tästä esittelysarjakuvasta. Hulluussarjakuvia voit lukea täysin ilmaiseksi ja myöhemmin myös kirjakokoelmana.
Hulluussarjakuvien idea on osallistava ja yksinkertainen: kuka tahansa hulluutta kokenut tai läheltä nähnyt voi lähettää minulle tarinansa sähköpostitse (hulluussarjakuvia@gmail.com). Piirrän osan saamistani tarinoista nettisarjakuviksi tälle alustalle, Facebook-albumiksi sekä Instagram-tililleni.
Suosittelen katsomaan koko ohjelman, jossa haastatellaan Aira Samulinia, tutkija Sanna Tirkkosta ja diagnoosikapinallista Nanna Vänttistä. Erityismaininnan ansaitsee Aira Samulin, koska on ollut poikkeuksellinen tienraivaaja häpeäleiman purkajana. Samulin puhuu lähetyksessä hiljattain menehtyneestä tyttärestään Pirkosta, joka sairasti skitsofreniaa. Aira ei ole koskaan peitellyt tai hävennyt tyttärensä sairautta, vaan rakasti ja huolehti Pirkosta koko heidän yhteisen taipaleensa ajan. Äidin ja tyttären suhde tuo esiin häpeäleiman yksinkertaisimman purkamisen tavan: välittämisen.
Lisäksi jaksossa esitetään dokumentti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivästä taiteilijasta, Maaria Oikarisesta. Oikarinen on kirjoittanut kokemuksistaan myös kovasti kehutun kirjan, Lucian silmät (Arktinen Banaani 2017).
Jaksoa on kehuttu kovasti. Mitä sinä pidit?
Voiko hulluuden nähdä sairausnäkökulman lisäksi myös ilmiönä, osana ihmisyyttä?
Kymmeneen laskeminen ei aina auta. Monet vanhemmat raivoavat ja riepottavat lapsiaan, usein tahtomattaan.
Mutta miten otetaan vastuu omasta aggressiosta?
Miten suojellaan omaa jälkikasvua vitsalta ja pelolta, jolla sinut ehkä kasvatettiin?
Counting to ten doesn’t always help. Many parents cannot control they anger and become rough or violent towards their children. But how do you take responsibility of your aggression? How do you protect your own offspring from the violence and fear that you were brought up?
This Comics about Madness-webcomic is based on real-life experiences of storyteller Elina. Read more about the blog here!
The rage is still deep inside me. But I’ve learnt how not to let it grow into monstrous proportions.
Elina: ”Muistan ensimmäisen kerran, kun suutuin silmittömästi lapsilleni vieläkin hyvin tarkasti. Vanhempi lapseni oli juuri täyttämässä kaksi vuotta, kun hän vahingossa rikkoi jotain pöydälle lojumaan jäänyttä. Sekosin harmista. Huusin ja syyttelin pientä lasta pitkän tovin. Muistan vieläkin, miten hän katsoi minua suurilla silmillään hyvin hämmentyneenä. Silmät täynnä luottamusta. Vielä. Sittemmin hän oppi juoksemaan pakoon ja piiloutumaan sängyn alle. Juuri samalla tavalla niinkuin minäkin olin lapsena juossut koivunvitsaa heiluttelevaa raivoavaa isääni piiloon.
Etsin apua ammattilaisista ja monelta suunnalta sitä sainkin. Oli keskusteluapua, ryhmiä, mutta aina oli helpompaa puhua muusta ahdistuksesta ja väsymyksestä kuin itse väkivallasta. Vanhempien vertaistukiryhmässä asian puheeksi ottaminen olisi ollut mahdottomuus. Vaikeaa monissa perheissä on, mutta eihän kukaan omaa lastaan sillälailla säti tai raivottarena jahtaa, että tämä juoksee uikuttaen peiton alle.
Pikku hiljaa vuosien kuluessa raivostumistilanteet vähenivät. Lopulta loppuivat kokonaan. Kasvoivatko lapset sellaiseen ikään että minulla oli helpompaa vai sainko aidosti avun ammattilaisten tuesta? Luultavasti vähän molempia. Edelleen syytän itseäni kaikista pulmista, mitä lapsen käyttäytymiseen tai sosiaalisiin suhteisiin tulee. Josko kaltoinkohtelu näkyisi lapsessa vieläkin jotenkin?
Ehkä parasta mitä itse osasin silti tehdä oli se, että raivon mentyä aina pyysin anteeksi, annoin tilaa jutella siitä mitä tapahtui. Avoimesti puhuin lapsille hirviöstä, joka minussa on. Ja onhan se hirviö edelleen minussa, mutta unessa – onneksi. Parasta, mitä sisäiselle hirviölleen voi tehdä on, että ottaa sen syliin ja hoivaa. Sillä sitä sekin on vain vailla.”
Viivi: Kuten kaikki Hulluussarjakuvat, tämä tarina kosketti. Elinan kerronnassa kuului häpeän lisäksi halun katkaista sukupolvet ylittänyt väkivallan ketju. Kertoja antoi ainekset hahmoon, johon tutustuminen voi auttaa monia. Heitä, joita on joskus pahoinpidelty ja jotka eivät haluaisi samaa omille lapsilleen. Heitä, jotka eivät halua satuttaa perhettään ja tarvitsevat siihen apua. Heitä, jotka kokevat pelkoa, tuskaa, syyllisyyttä ja häpeää koetusta tai tehdystä väkivallasta.
Kaipaisitko sinä apua väkivaltaan kotonasi? Tässä linkkejä apua tarjoaviin tahoihin:
Hätätilanteessa soita aina hätänumeroon (112).
Aloita esimerkiksi täältä, jos olet väkivaltaa käyttänyt nainen tai äiti: Maria Akatemia ry:n naisenvakivalta.fi -sivusto tarjoaa tukea, toivoa ja tarinoita naisten väkivallasta, aggressiosta ja itsehillinnästä. ”Nainen väkivallan tekijänä on yhä tabuaihe, vaikka tekijätilastoissa nainen näkyykin: parisuhdeväkivallasta noin kolmasosa on naisten tekemää ja lapsiin kohdistuvasta puolet.” Hulluussarjakuvien tarinankertojat ovat kehuneet Maria Akatemian tarjoamaa apua.
Maksuton Nollalinja (puh. 080 005 005) auttaa kaikkia, jotka ovat kokeneet henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai väkivallan uhkaa. Nollalinja auttaa myös väkivaltaa kokeneiden läheisiä sekä ammattilaisia, jotka tarvitsevat neuvoja asiakastyöhönsä.
Nettiturvakoti auttaa väkivallan kaikkia osapuolia tarjoamalla heille tietoa, keskusteluapua sekä tarinoita perhe- ja lähisuhdeväkivallasta ja siitä selviytymisestä. Sivustolla autetaan myös väkivallan todistajina tai kohteina olleita lapsia ja nuoria. Myös sivuston Muita auttavia palveluja– osio on selkeä ja monipuolinen.
Mitä ajatuksia tarina sinussa herätti? Oletko sinä kokenut tai tehnyt väkivaltaa perheessäsi? Kommentoi vapaasti tai kirjoita osoitteeseen hulluussarjakuvia@gmail.com.
Tämä on viides ja viimeinen osa psykiatrisen sairaanhoitaja Valpurin kertomuksista. Hän hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Klikkaa aiempiin osiin:
Valpuri on taitava ja neuvokas hoitaja. Mutta kuka on se mies, joka päivän päätteeksi riisuu takkinsa?
SV: Spoilaavat sisältövaroitukset avainsanoissa! Tarina ei sovi lapsille.
TW: Spoiler-containing trigger warnings in the keywords! This story is not for kids.
The storyteller Valpuri is a nurse for the mentally ill. He treats people whose life experiences and illnesses have lead to severe problems or even violent actions. This is the last episode of his five stories, each of a different person.
Due to Valpuri’s one-of-a-kind storyteller voice the first four episodes of this series are only available in Finnish for the time being, sorry! Hope you’ll still enjoy this subtitled comic that doesn’t require you to read the other episodes.
Valpuri: ”Viivi pyysi minua hieman avaamaan tuntojani tarinoistamme. Olen siten ollut onnellisessa asemassa koko urani ajan, että olen saanut tehdä täysipainoisesti sellaista työtä mikä stimuloi, kiinnostaa ja tuntuu mielekkäältä. Tämän vuoksi se ei varsinaisesti työltä tunnukaan.
Aloitan hulluuden käsitteestä. Nähdäkseni me kaikki olemme enemmän tai vähemmän hulluja. Voimme varmaankin elämiämme tarkastellessa nähdä tilanteita, joissa joku toinen on kyseenalaistanut toimintamme järkevyyttä, joka subjektiivisesti meille itsellemme on ollut tärkeää. Hulluus ei ole mikään mustavalkoinen on/off-tila, joka kytkeytyy joko päälle tai pois. Se on loppupeleissä jana jonka toisessa laidassa voimme ajatella olevan absoluuttisen tervejärkisyyden (mitä se ikinä sitten tarkoittaisikaan) tai absoluuttisen hulluuden (mitä sekään sitten olisi). Hulluuden määrittely lienee kovin subjektiivista.
Jos palaamme alussa mainitsemaani työhön, minusta on hulluutta tuhlata elämäänsä tekemällä työtä joka ei kiinnosta. Tiedän, emme kaikki voi lähteä jahtaamaan heti välittömästi ihannetöitämme, koska laskut olisi maksettava ja puuroa olisi kiva pöytään saada. Mutta aina väliajoin elämän myllytyksen keventyessä, meillä on tilaisuuksia arvioida sitä olemmeko tyytyväisiä elämiemme tilaan.
Mutta miten tämä liittyy varsinaiseen hulluuteen? Käyttääkseni esimerkkinä itseäni, otetaan esimerkiksi itseni. Olin vielä ala-asteella kun äitini alkoi huolestua mielialojeni vaihtelusta ja mataluudesta. Syyt tähän ovat moninaiset eikä niitä tarvitse tässä käydä. Masennukseni myötä minulla oli vuosia itsetuhoisia impulsseja ennen kuin aloin tekemään mitään niiden eteen.
Aloitin lopulta tekemällä pieniä, huomaamattomia viiltoja ranteisiini. Aluksi se tuntui oudolta mutta addiktoivalta, koska keskittyessäni fyysiseen kipuun, mieleni myllerrys tuntui hetkeksi helpottuvan. Ajan myötä asiaan tottuessani aloin tehdä isompia jälkiä. Keittiösakset vaihtuvat keittiöveitseen, joka myöhemmin vaihtuu skalpelliin joka myöhemmin vaihtuu vanhakantaisiin irtonaisiin partateriin. Kerta kerralta arvet syvenevät. Ajan myötä en pitänyt enää mitenkään outona sitä, että pyrin saamaan haavat tulehtumaan jotta ne sattuisivat mahdollisimman pitkään. Tarvitsin kipua jotta pärjätäkseni mieleni kanssa.
Hulluus alkaa pienemmistä asioista ja eskaloituu pikkuhiljaa jos asialle ei mitään tee. Vuosiin en juuri tehnyt asialle mitään, koska se tuntui paljon vaikeammalta kuin viiltely. Uuteen totuttelu on pelottavaa ja outoa. Itseinhoni ja viiltely oli turvallista ja tuttua. Niiden kanssa pärjäsin. Siihen tottuu.
Entä sitten miksi kirjoitan potilaista joita kohtaan? Siksi, että hekin ovat ihmisiä, joiden ongelmat ovat samalla tavalla alkaneet kasautua pikkuhiljaa, kunnes pienistä ongelmien ryppäistä kasvaa vuoria jotka murtavat heidän psyykkeensä. Hyvin harvoin on tullut vastaan henkilöitä, jotka ovat syntyneet pahoiksi, sillä he lienevät jo lähtökohtaisesti vankilassa. Ihmisiä jotka ovat jo nuorelta iältä osoittaneet toimivansa vastoin toisia ihmisiä vakaan harkinnan kautta. Miten usein luenkaan onnettomista lapsuuksista, joissa vanhemmat käyttävät päihteitä, rahaa ei ole ja koulukiusaaminen aloittaa syrjäytymiskehityksen. Puhumattakaan kehitysvaikeuksista joihin ei ole apua saatu, joko kunnallisten säästötoimenpiteiden tai vanhempien uupumisen sen vaatimisen perään.
Kirjoitan heistä myös siksi, että nykypäivän poliittisessa ilmapiirissä näyttäisi vallitsevan sellainen henki, että hän joka vaatii, saa. Heiltä, jotka vaikenevat, otetaan. Mielenterveyspotilaat, joiden energia menee oman sisäisen maailman tuottamien haasteiden kanssa pärjäämiseen, aniharvoin jaksavat nousta barrikadeille vaatimaan osaansa yhteiskunnan varoista. Tehokkaampaa avohoitoa. Enemmän sairaalapaikkoja. Parempia mahdollisuuksia terapiaan. Kun itse ensimmäisen kerran jäin sairaslomalle masennuksen vuoksi, sain kriisiajan viikon päähän. Nopein mahdollinen aika. Se oli pitkä viikko, mutta onnekseni itsemurhayritykseni jäi varsin ponnettomaksi ja tutut teräni auttoivat.
Mutta palatakseni potilaisiini, he ovat ihmisiä siinä kuin sinä ja minä. Heilläkin olisi tarinoita kerrottavanaan. Hekin ovat merkityksellisiä ihmisiä, kaikkine outouksineen. Tai oikeastaan, oudoilta he alkavat vaikuttaa vasta siinä vaiheessa kun kerron heistä jollekin joka ei kuulu yhteisöömme. Kuten aiemmin mainitsemaan viiltelyyni, heidänkin erikoisuuksiinsa tottuu siinä määrin, etteivät ne enää vaikuta oudolta. Erikoisuuksista tulee osa normaalia iltavuoroa.
Puntaroin pitkään, tulisiko minun heistä kertoa lainkaan, koska onhan niin, että he eivät ole minulla lupaa kertomiseen antaneet. Toivon anonymiteettini ja yksityiskohtien sekoittelun on tehneen heistä tunnistamattomia. Mutta vaikka he ovatkin tässä yhteydessä tunnistamattomia, se ei vähennä sitä, etteivätkö he olisi olemassa. He ovat yhteiskuntamme marginaalijäseniä, työnnettyinä sivuun mielestämme, mutta yhtä kaikki samanarvoisia ihmisiä kuin kuka tahansa meistä. Kukaan heistä ei myöskään ole absoluuttisen sairas, vaan kaikissa heissä on jotain hyvää ja puhdasta. Tuon hyvän ja puhtaan vaaliminen ja tukeminen auttaa heitä pärjäämään vaikeuksiensa kanssa.
Voimia ja jaksamisia kaikille, jotka kamppailevat mielenterveytensä kanssa. Älkää jääkö yksin niiden kanssa. Vaikka ongelmanne olisi minkälaisia, puhukaa niistä. Häpeään ei kuole, vaikka siltä voi tuntuakin. Vaalikaa luottamuksellisia ihmissuhteita. Ja ennen kaikkea, pyrkikää aina olemaan yksi hyvistä tyypeistä, koska maailmassa on jo liikaa paskapäitä.”
Viivi: Valpuri on mahtava tyyppi. Halusin vangita sarjakuvaan edes jotakin siitä, mitä häneltä olen oppinut: empaattista ja uteliasta suhtautumista ihmisiin, joiden hulluutta on vaikea käsittää. Periksiantamatonta halua tehdä maailmasta parempi.
Halusin myös kuvata tabuaihetta: itsetuhoista viiltelyä. Koko hulluuden kirjoon kohdistuu häpeäleima, mutta viiltelyn stigma on erityisen haitallinen. Pahimmillaan viiltely mitätöidään vähäpätöiseksi teinituskaksi, joka on käsittämätöntä, ohimenevää ja noloa. Ei ole satuttavampaa tapaa suhtautua monimutkaiseen ja vakavaan ongelmaan.
Katsotaanpa uudestaan: kassajonossa edelläni pakkaa ostoksiaan noin 30-vuotias nainen. Levoton muksu pyörii vanhempansa ympärillä äidin maksaessa. Korttia ojentavan käden hiha nousee ja alta pilkistää vaaleita arpia.
Uimastadionin pukuhuone kesäkuumalla. Uimari hipsii suihkunraikkaana selkäni taakse kaapilleen. Sivusilmällä näen vilauksen kohopintaisista, punaisista raidoista naapurini reisissä. Äkäinen helleihottuma, raskausarpia vai tuoreita viiltojälkiä?
Viiltelyn tai muun itsen satuttaminen on vaarallista ja lopettaminen voi olla erittäin vaikeaa. On myös puhetta käytöksen tarttuvuudesta esimerkiksi nuorten osastopotilaiden kesken. Tämä sarjakuva toteutettiin riskeistä tietoisina, mutta toivottavasti perustellusti.
Emme halua triggeröidä itsetuhoisia lukijoita viiltelemään. Sen sijaan toiveeni on avartaa käsitystämme siitä, ketkä viiltelevät ja mistä syistä. Jos viiltelyyn suhtauduttaisiin ymmärtäväisemmin, olisi yhden jos toisenkin hihan nostaminen hädässä helpompaa.
Tarinassa myös korostamme Valpurin saamaa apua, joka on kantanut hänet aikuisuuteen saakka. Valpurin tarina on myös osoitus siitä, että vaikeidenkin kokemusten jälkeen on olemassa lukemattomia asioita joiden tähden elämä on elämisen arvoista.
Mitä mietit? Nyt on tilaisuutesi kertoa ajatuksistasi liittyen hoitoon, suljettuun osastoon tai Raskaan sarjan psykiatria-kertomusten eri osiin. Kommentoi rohkeasti!
Toivovat Viivi ja Valpuri
Eikö totta ole se, minkä omin silmin näkee?
Vai se, minkä kaikki muut näkevät ja mitä sinun on vaikea uskoa todeksi?
Tämä on neljäs osa Raskaan sarjan psykiatriaa-kertomussarjasta, joka kuvaa tiukasti säpissä olevan laitoksen asukkaita psykiatrisen sairaanhoitajan Valpurin näkökulmasta. Hän hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Ensimmäinen kuvitettu tarina kertoi Sannasta, toinen Antista ja kolmas Pentistä.
Tällä kertaa Valpuri kertoo herttaisesta Petteristä, jota riivaa sitkeä harhakuvasto.
Mitä pidit tarinasta? Sana on vapaa!
Ole passissa ja valmiina, kun viimeinen osa pian julkaistaan. Viides osa kertoo miehestä, joka on elänyt vaikean masennuksen kanssa pidempään kuin ilman sitä. Ja kuinka lääkitys voi olla pieni hinta siitä, että saa olla olemassa omassa elämässään.
Oletko ikinä toivonut, ettet tuntisi syyllisyyttä, katumusta, surua tai muita omatunnon kolkutuksia? Mutta mitä jos edellisten sijaan tuntisitkin roppakaupalla raivoa ja olisit kyvytön hallitsemaan lukemattomia, tykyttäviä vihaimpulssejasi itse?
Tämä on kolmas osa Raskaan sarjan psykiatriaa-kertomussarjasta, joka kuvaa tiukasti säpissä olevan laitoksen asukkaita psykiatrisen sairaanhoitajan Valpurin näkökulmasta. Hän hoitaa työkseen ihmisiä, joiden hulluus on vakavamman laatuista tai hoitamattomana johtanut väkivaltaisiin tai vaarallisiin tekoihin. Ensimmäinen kuvitettu tarina kertoi Sannasta ja toinen Antista.
Tällä kertaa Valpuri havainnoi Penttiä, jonka hermoja riivaa tulisen karjalaisen sielun lisäksi jokin muukin. On kuitenkin olemassa yksi olento, joka voi rauhoittaa Hulkin vihavoiman omaavan äijänkäppyrän.
Mitä ajatuksia tarina sinussa herätti? Kommentoi ihmeessä!
Ps. Nyt voit lukea Hulluussarjakuvia myös Facebookissa ja Instagramissa! Testailen parhaillaan, mikä julkaisumuoto helpottaisi teitä lukijoita eniten. Tämä jakso ilmestyy pian sekä Instagram-tililleni (@viivi_rintanen) että Hulluussarjakuvien Facebook-seinän kuvakansioksi. Voit lukea sarjakuvan molemmissa selaamalla oikealle. Mitä pidät uusista julkaisumuodoista?